Koneen
kuiskaus
Heräsin aamulla, raavas bloggaaja, ja kävelin koneelle. Edessä oli tyhjä sivu. Taas! Ajatukset pyörivät päässä kuin sukat pesukoneessa, mutta ulos ei tullut mitään – ainakaan sellaista, joka kestää päivänvalon. Päätin kokeilla sitä uutta apuria, sitä, joka lupasi nostaa blogin aivan uudelle tasolle: tekoälyä.
Kirjoitin komento kenttään: "Kirjoita pakina aiheesta 'tekoälystä on apua bloggaajalle'." Kone yski hetken, ja sitten ruudulle ilmestyi tekstiä. Se oli melko täydellistä. Jokaista sanavalintaa myöten. Jopa se ironinen pilke silmäkulmassa siinä oli. Tunsin, kuinka annoin pienen pienen osan itsestäni koneelle.
Ensimmäinen ajatukseni oli, että tämähän on mahtavaa! Enää ei tarvitse tuhlata aamuja mind mappeihin ja muotoiluun, vaan voin ottaa avuksi robottirengin. Sitten heräsin: Teenkö enää mitään itse? Olenko vain kanava koneen kirjoittaman tekstin ja lukijan välillä?
Siinä hetkessä päätin. Tekoäly voi auttaa minua ideoimaan, tarkistamaan kielioppia, jopa ehdottaa otsikoita. Mutta se ei saa viedä minulta sitä tärkeintä: sitä pientä tuskan hikeä, joka erottaa aidon tunteen koneen tuottamasta.
Ehkä meidän ei pidä antaa tekoälyn olla itsemme korvaaja, vaan yhteistyökumppani. Se kuiskaa korvaani ihan hyviä ideoita, mutta minä kirjoitan tarinan.
