Projekti ja sen viettelevät sudenkuopat
Kaikki alkaa aina samasta. Päässäsi syttyy lamppu, ajatus nousee pintaan ja se on täydellinen. Oli kyseessä sitten elämäsi kunnianhimoisin valokuvausprojekti tai vaikkapa se kauan suunniteltu puutarhan perennapenkki. Kaikki näyttää selvältä. Teet suunnitelman, joka on niin yksityiskohtainen, että se voisi olla arkkitehdin piirustus. Tiedät, missä kuvaat, milloin, ja jopa millainen valo on tulossa. Tai tiedät tarkalleen, mistä ostat sipulikasvit ja mihin ne istutat. Koko kuva on mielessäsi.
Ja sitten alkaa arki.
Se on se hetki, kun inspiraatio törmää todellisuuteen. Ja todellisuus on et löydä lapiota, sähköpostiviestejä ja some-ilmoituksia. Yhtäkkiä se loistava suunnitelma, joka tuntui niin kirkkaalta, alkaa haalistua muuhun kohinaan.
Projekti jäätyy. Aivan kuin se olisi joutunut syksyn sateiseen syleilyyn, josta se ei pääse irti. Miksi?
Syitä on monia. Usein kyse on itsensä sabotoinnista. Se voi olla pelkoa, että lopputulos ei olekaan se, mitä mielessäsi näit. Se voi olla laiskuutta, joka verhoaa itsensä ”minä teen sen huomenna” -mantraan. Tai sitten se on se täydellisyyden tavoittelu, joka estää sinua aloittamasta, koska ensimmäisen lyhyen askeleen pitäisi olla täydellinen alku.
Mutta projektia on pakko viedä eteenpäin. Muuten kaikki ne hienot ideat kuolevat. Niinpä on pakko aloittaa. Vaikka vain pienellä askeleella. Sillä, joka ei tunnu uhkaavalta tai vaativalta.
Ehkä voit vain pakata kamerarepun. Ei tarvitse lähteä ulos, tai edes ottaa yhtään kuvaa. Tai voit ehkä vain siirtää yhden ainoan kiven puutarhassa. Aivan vain yhden, ei sen enempää.
Tämä on se salaisuus: yksi askel, olipa se kuinka pieni tahansa, luo liike-energian, joka alkaa kasvaa. Ja sitten yhtäkkiä huomaat, että kamerareppu on jo selässäsi ja olet matkalla. Tai että se yksi kivi sai viereensä uuden, ja sitten toisen. Pian se perennapenkki jo valmistuu.
Ja huomaat, että matka onkin mukavampi ja helpompi kuin mitä alussa kuvittelit. Sillä kun esteet kaatuvat ja asioita alkaa tapahtua, projektin virta vie eteenpäin.
Niin sitä projekti loukun vanki pääsee vapauteen. Vähitellen ja ovelasti, yksi pieni askel kerrallaan. Ja sitten voit ihmetellä, kuinka olit joskus jäänyt jumiin siihen täydellisen suunnitelman tyhjään viivaan.
Mitä mieltä olet: samanlaisia kokemuksia pikku projektin jäätymisestä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro mielipiteesi!