Ajan saa kiinni vain pysähtymällä, hiljaa varroten, mutta valppaasti aikaa seuraten.
jalka saviseen peltoon uppoaa.
Vaiti pelko! -naurahtaa,
en enää ota vastaan!
Otsani kiristyy,
vaikka hyppäämään, en uskalla.
Tuuli ylhäällä puhaltaa,
salaisesti mun nimeäni kutsuu.
Eilen epäonnistuin,
mutta nyt aamunkoi valaisee.
Uuden mahdollisuuden nyt huomaan,
enkä anna sen enää paeta.
"Lepo ei ole joutilaisuutta." Tämä John Lubbockin sanoma kaikuu mielessäni tänään, kun rentoudun pihanurmikolla. Joskus tuntuu, että meidän täytyy puolustaa oikeutta vain olla – hengittää, katsoa ympärille ja antaa ajan virrata, viedä mukanaan.
Kesäpäivän lahja on juuri tämä: mahdollisuus lakata tekemästä ja alkaa kokemaan. Nurmikon tuoksu, lehtien kahina kevyessä tuulessa, kaukaisen järven aaltojen rauhallinen rytmi – ne kaikki muistuttavat, että elämä ei kulje kiireen mittaamana. Taivaalla hitaasti liikkuvat pilvet ovat kuin elävää taidetta, joka muuttaa muotoaan ja värejään minuutti minuutilta.
Monelle lepo on vaikeaa. Se tuntuu väärältä, kun maailma vaatii toimintaa, suorituksia ja jatkuvaa puuhastelua. Mutta onko se todella ajanhukkaa, jos silmät suljettuna kuuntelee luonnon ääniä tai jos sormet hipaisevat heinänkorsia? Vieressä lepää äänitallennin valmiina, jos vaikka ukkonen jyrähtää. Lepo on välttämätön luovuudelle, mielen rauhoittumiselle ja oman sielun maailman tutkimiseen.
Tänään annan itselleni luvan vain olla. En ole lukenut kirjaa, en tarkistanut sähköpostia, en suunnitellut huomista. Olen täysin läsnä, ja se tuntuu hyvältä. Kuten Lubbock viittasi, lepo on osa elämän rikkautta – hetkiä, joissa emme hötkyile kohti mitään, vaan annamme arjen pyyhkiä ylitseemme kuin tämä kesätuuli.
Joten tänään toivotan: antakaa tekin päivän sisältää hetki lepoa. Olkaa kuin pilvi taivaalla tai heinänkorsi tuulen liepeillä – kevyesti, vapaasti, täydellisesti.
Tämä on linkki, jota napauttamalla sivu avautuu: Tekstin esitys on tekoälyllä tuotettu
Pakina epäkäytännöllisistä muovi veitsestä
Tässä se nyt on, tuossa yllä olevassa kuvassa: kirkkaanvihreä, monitoimiseksi mainostettu avokadotyökalu. Siinä on sahalaitainen reuna halkaisua varten, joku outo kolikko- tai nappimainen syvennys siemenen poistoa varten, ja toisessa päässä haravoita muistuttava leikkuri avokadon hedelmälihan viipalointiin. Kuulostaa teoriassa nerokkaalta, eikö? Yksi työkalu kolmen työvaiheen hoitamiseen!en poistajalla. Jos avokado on täydellisen kypsä, siemen irtoaa kyllä helposti käsin tai perinteisellä lusikalla. Mutta jos se on vähänkään raaempi tai siemen on tiukassa, alat vain vääntää. Ei irtoa,
Mutta sitten tulee se käytännön osuus. Se hetki, kun yrität saada siemenen irti sillä mystisellä siemenavokado litistyy ja kätesi ovat pian täynnä tahmeaa, vihertävää sotkua. Samalla, kun veitsi tai lusikka hoitaisi homman muutamassa sekunnissa ja puhtaasti, tässä on työvaihe, joka tekee käytöstä epämukavaa ja ärsyttävää.
Ja entäs se viipalointi pää? Tuo osa. Avokado on riittävän kypsä, se toki viipaloituu, mutta harvemmin niistä tulee tasaisia ja kauniita siivuja, joita voisi ylpeydellä asetella leivän päälle. Usein lopputuloksena on enemmänkin mössöä tai epämääräisiä paloja. Jälleen kerran, perinteinen veitsi ja lusikka tekevät parempaa jälkeä nopeammin ja vaivattomammin.
Siitä huolimatta, että tuo vihreä vempain koristaa omaakin veitsilaatikkoa (myönnän, olin varmaan jossain hetkellisessä hurmoksessa ostaessani sen), palaan aina takaisin tuttuun ja turvalliseen lusikkaan ja veitseen. Ne vain toimivat.
Ehkä muovisen avokado veitsen käyttöön liittyy jokin tuntematon tekniikka, jokin salaisuus, jota vain jotkut ovat tavoittaneet. Olen valmis kuulemaan!
Joten kuka keksi tämän? Ja mikä tärkeintä: miksi? Ehkä joskus tulevaisuudessa, kun avokadojen syöminen on kehittynyt jokapäiväiseksi, tämä veitsi löytää paikkansa. Siihen asti, lusikka, mutta en hävitä tätä!
Käsi ylös, kenelle on käynyt niin, että shoppailureissulla iskee joku "vahinko hankinta"? Minulle kävi juuri niin Gigantissa pesukonetta ostaessani tarttui mukaan kolmen vuoden Gigantti Cloud-palvelu, oikeastaan se tuli vähän huomaamatta. Maksettukin on jo koko revohka, joten nyt on aika kaivaa se luova puoli esiin ja pohtia, mihin kaikkeen tätä "pilveä" voin hyödyntää. Ei jäädä vain varmuuskopioimaan lomakuvia, vaan kaikki irti?
Ensinnäkin, valokuvat. Gigantti Cloud mainostaa rajatonta tilaa kuville ja videoille, ja se on ehdoton etu. Puhelin täyttyy nykyään helposti, ajatus kaiken varmuuskopioinnista ja saatavuudesta mistä tahansa on lohdullinen. Mutta mitä jos vietäisiin tämä askelta pidemmälle?
Voiko Gigantti Cloudista tulla henkilökohtainen tieto- ja kuva-arkistonhoitaja ? En pelkästään tallenna kuvia, vaan alan järjestellä niitä teemojen, värien tai jopa tunnelmien mukaan. Voisin luoda albumeita, jotka eivät ole vain "Reissu 2024", vaan "Siniset hetket", "Syksyn kultaiset sävyt" tai "Ihmisiä kadulla". Tässä pilvessä kuvani eivät vain lepää, vaan ne heräävät eloon uudella tavalla. Ehkä sieltä löytyy jopa inspiraatiota seuraavaan Ifolor kuvakirja projektiin tai runoihin, kun kaikki muistot ovat helposti saatavissa ja jaettavissa ystäville.
Sitten ne äänitallenteet. Tähän asti olen taltioinut äänipäiväkirjoja, satunnaisia haastatteluja, muistiinpanoja tai vaikka hauskoja lausahduksia ulkoiselle SSD-levylle. Gigantti Cloud avaa uuden ulottuvuuden. Voisin tallentaa sinne kaikki ne spontaanit, arjen äänet: linnunlaulun puutarhassa, sade ropisee ikkunaan, kahvikoneen hurina aamulla. Nämä "äänipäiväkirjat" voivat kertoa tarinaa aivan eri tavalla kuin kuvat. Myös videoille on tilaa!
Ja mikä parasta, voin helposti jakaa näitä äänimaisemia eteenpäin! Vaikka tämä Blogger blogini ei suoraan tue MP3-latauksia, Gigantti Cloudista saa linkin tiedostoon. Voisin siis koostaa pieniä ääniblogi pätkiä tai "päivän äänikuvia" blogiini tai muualle someen. Kuvittele: kirjoitan postauksen aamu kävelystä, haikuja tai tankarunon metsässä ja linkkaan mukaan pätkän, jossa kuulet samalla hetkellä tallennetun tuulen suhinan ja oravien rapistelun. Se toisi tekstiin aivan uuden, luonnon läheisyyden. Tai miksi ei lyhyitä ääni tarinoita, joita voin nyt jakaa eri kanaville ilman, että ne hukkuvat laitteeni syövereihin.
Mutta entä ne "muut jutut"? Gigantti Cloud on pohjimmiltaan yleinen pilvitallennustila. Tämä tarkoittaa, että se on kuin iso, turvallinen tyhjä kangas, johon voin maalata mitä vain.
Digitaalinen portfolio: Kaikki luovat projektit, olipa kyse sitten teksti dokumenteista, digitaalisista piirroksista tai vaikka video dokumenteistä, voivat olla yhdessä paikassa, helposti jaettavissa. Voin jakaa linkkejä valmiisiin töihin sähköpostin ilman liitetiedostojen kokorajoituksia.
Yhteistyötila: Vaikka Gigantti Cloud ei ole varsinainen yhteistyöalusta kuten Google Docs, voin silti jakaa kansioita tai tiedostoja tietyille ihmisille. Tässä voisi olla potentiaalia esimerkiksi yhteisiin luoviin projekteihin, joissa jaamme toisillemme materiaaleja, joita sitten työstämme omissa laitteissa.
Henkilökohtainen oppimiskeskus: Olen usein tallentanut webinaareja, luentomuistiinpanoja tai mielenkiintoisia artikkeleita. Nyt voisin järjestellä ne teemoittain pilveen ja luoda niistä oman "henkilökohtaisen oppimis kirjaston", joka on aina mukanani.
Kolmen vuoden maksettu sopimus on oikeastaan antaa aikaa kokeilla, leikkiä ja löytää uusia tapoja hyödyntää tätä pilvitilaa. Gigantti Cloud ei ole vain staattinen tiedostojen varasto, vaan siitä voi tulla alusta digitaaliselle luovuudelle. Paikka, jossa ideat saavat lentää ja muistot elävät, turvallisesti tallennettuna jossain Norjassa vesivoimalla pyöriville palvelimille. Nyt vain mielikuvitus on rajana!
Syksyn enteitä.
viljaa pelto jo pullollaan,
on lähdön aika.
Tuuli huminoi,
pääsky taivaan halki käy.
Valo vähenee.
Pieni sielu saa,
voimia pitkään lentoon.
Muistot kesästä.
Hiljaa kuiskaa yö,
kauniita kesäunia.
Uudestaan palaat!
Tyhjä pesä jää,
muistoina siritys vain,
Keväällä tulet.
Aurinko lämmittää,
linnun höyhenpeitettä,
viimeisen kerran.
Jäähyväiset nyt.
Syksy saapuu Suomeen taas,
talvi unelmoi.
Pääsky katoaa.
...
Kesä on lupaus vapaudesta. Mielessäni pyörii ajatuksia laadukkaista äänityksistä, ilman kaupungin ääniä, keskellä oman pihan "luonnonrauhaa". Todellisuus iskee kuitenkin vasten kasvoja heti, kun avaan äänityslaitteeni pihamaalla, joka rajoittuu vilkkaasti liikennöityyn tiehen. Kyllä, se tie, jossa viidenkympin rajoitus on enemmänkin suuntaa antava ehdotus kuin kuljettajia sitova. Äänitykseni kuulostavat usein siltä kuin taustalla juhlittaisiin moottoripyörämessuja tai kiihdytysajoa. Mikä avuksi, kun luonnon äänimaisemaa yrittää tallentaa ja lopputuloksena on lähinnä "vroom-vroom"-sinfonia?
Olen turvautunut luoviin ratkaisuihin taistelussa melusaastetta vastaan. Ensimmäinen linnake on metsäinen tontin kulma, jossa kasvaa suuria kuusia ja koivuja. Ne ovat luonnon oma äänieristys, ja niiden katveessa olen saanut lähes kelvollisia puhe äänityksiä aikaiseksi. Puiden oksat kuiskivat tarinoita tuulessa, ja sammalpeitteinen matto vaimentaa hälyäänet – paitsi jos naapurin koira päättää juuri silloin aloittamaan keskustelun kanssani. Siihen ei auta sermit eikä pressut.
Toki, unelmoin yhä siitä täydellisestä, hiljaisesta ulko ympäristöstä. Olen harkinnut kaikkea paksuista vanerisermeistä aina vihreisiin köynnösseinämiin, jotka sulautuisivat maisemaan. Ehkä joku päivä pihassa seisoo äänieristetty koppi, rakennettuna kuormalavoista ja muusta kierrätysmateriaaleista. Sitä odotellessa etsin muita konsteja liikenteen kohinaa vastaan, luovuus ja auto apuna. Olen kokeilunhaluinen, ja se on puoli ruokaa!
 |
| Nyt pieni tammen taimi, mutta sadassa vuodessa siitä kasvaa suuri puu. |
Kaksikymmentävuotta. Se on pitkä aika. Moni ajattelee eläköitymisen olevan päätepysäkki, kuin hiljainen rautatieasema, jossa voi rauhassa katsella, kun maailma kiitää ohi. Minä olen kuitenkin saanut kokea, ettei tämä ole mikään pysähdys, vaan pikemminkin kutsu uusiin seikkailuihin, jotka odottavat aivan nurkan takana. Olen ollut eläkkeellä jo vuosia, ja voin sanoa, että ne ovat olleet täynnä kaikkea muuta kuin jumittumista johonkin.
Se, mitä harrastan, on oikeastaan monen pienen puron summa, jotka yhdessä muodostavat elämän virtaavan joen. Ne eivät välttämättä ole mitään mullistavia asioita, mutta juuri niiden merkityksellisyys minulle on kaikkein tärkeintä. Tärkeintä on ilo. Se aito, puhdas kokemus, joka syntyy, kun uppoutuu johonkin, mikä tuntuu mukavalta. Se voi olla uuden reseptin kokeilua keittiössä, vanhan valokuva-albumin selaamista ja muistojen verestämistä, tai vaikka pienen tammen istuttaminen tontille ja sen kasvun seuraamista. Jokainen harrastus, oli se sitten kirjojen kuuntelu, lintujen bongaaminen tai valokuvaus, antaa tunteen, että elämä on tässä ja nyt. En suorita, en tavoittele täydellisyyttä, vaan nautin prosessista, kuten näiden blogipakinoiden teosta. Se on vapauttavaa ja antaa paljon energiaa.
Ideat ovat kuin pieniä siemeniä, paperipussissa jotka odottavat otollista maaperää. Minun kohdallani se maaperä on usein yllättävän yksinkertainen: arkipäivä. Olen halunnut oppia kuuntelemaan maailmaa ympärillä ja antamaan asioiden inspiroida.
Usein ideat syntyvät keskusteluista ystävien ja perheen kanssa. Yksikin lause tai kuvaus jonkun toisen kokemuksesta voi sytyttää kipinän. Kirjat, lehdet ja dokumentit ovat ehtymätön inspiraation lähde. En etsi aktiivisesti, vaan annan tietojen valua itseeni. Joskus katson jonkin vanhan elokuvan ja yhtäkkiä keksin, että voisin kokeilla jonkin sen aikakauden kuvaustapaa. Joskus taas luen sanomalehdestä uutisen jostain vieraasta kulttuurista ja ajatus vaikka sen kulttuurin ruoasta syttyy.
Ja sitten on se luonto. Yksinkertainen kävely metsässä, auringonlaskun ihailu tai pienen perhosen tarkkailu voi avata mielen aivan uudella tavalla. Luonto on täynnä tarinoita ja minimalistisia yksityiskohtia, jotka odottavat löytäjäänsä. Annan myös tilaa uteliaisuudelle. Kun jokin asia kiinnostaa, annan itselleni luvan tutkia sitä syvemmin, ilman paineita tai tavoitteita.
Unelmat. Niitä onneksi riittää. Vaikka vuosia on kertynyt, unelmat eivät ole kadonneet hiekkaan, ne ovat vain muuttaneet muotoaan. Nyt ne eivät välttämättä ole niitä lapsuuden suuria, utopistisia haaveita, vaan pikemminkin pieniä, helposti toteutettavissa olevia toiveita, jotka tekevät elämästä rikkaampaa.
Yksi iso unelma on esimerkiksi kirjoittaa oman elämän tarina, ehkä se on jo pitkällä kirjoitettujen blogien muodossa. Ei välttämättä sen kummemmin julkaistavaksi, mutta itselleni, ja ehkä lapsenlapsille, ja onhan tämä vapaasti nähtävissä.
Toinen unelma on oppia uusi taito, jokin, jota en ole koskaan aikaisemmin kokeillut. Ehkä se on englannin kielen perusteita. Tärkeintä on vain kokea oppimisen ilo ja haaste. Ja kolmas, joka on aina ollut läsnä, on matkustaa. Ei välttämättä kauas, mutta nähdä uusia paikkoja kotiseudulla, kokea jotain erilaista.
Eläkepäivät ovat opettaneet minulle, että elämä on jatkuvaa oppimista ja kokemista. Vuosikymmenet vain syventävät ymmärrystä siitä, että jokainen päivä on mahdollisuus toteuttaa jotain pientä unelmaa. Ei tarvitse kiirehtiä tai stressata. Riittää, kun antaa tilaa uteliaisuudelle ja niille pienille ideoille, jotka odottavat löytämistä. Elämä on elettyä, mutta haluan pitää aikani edelleen täynnä aktiivisuutta.
Mitä olet oppinut elämän varrella, ja mitkä ovat asiat, jotka sytyttävät sinun liekkisi?
Haikun perinteinen tavurakenne on 5 tavua ensimmäisellä rivillä, 7 tavua toisella ja 5 tavua kolmannella rivillä. Tämä rakenne luo rytmin ja auttaa tiivistämään ajatuksen. Vaikka nykyaikaisessa haikussa tästä säännöstä voidaan joskus poiketa, se on lähtökohta ja auttaa kehittämään ymmärrystä haikun tiiviydestä.
Perinteinen haiku liittyy usein luontoon ja sen ilmiöihin. Käytä kigoa eli vuodenaikaan viittaavaa sanaa tai lausetta. Esimerkiksi "lumi" viittaa talveen, "kirsikankukat" kevääseen ja "heinäsirkka" kesään ja syksyn keltaiset lehdet. Kigo auttaa lukijaa sijoittamaan haikun tiettyyn aikaan ja paikkaan.
Haikun ydin on yhden, ainutlaatuisen hetken tai salaman välähdyksen kuvaaminen. Sen ei tarvitse kertoa tarinaa, vaan pikemminkin pysäyttää aika ja kuvata jotain havaintoa. Ajattele lyhyttä, voimakasta valokuvaa sanoin. Haiku runoilla ja valokuvauksella on minusta paljon yhteistä.
Hyvä haiku herättää lukijan aistit. Mieti, mitä näet, kuulet, haistat, maistat tai tunnet haikun kuvaamassa hetkessä. Aistihavainnot tekevät haikusta elävän ja helpommin samaistuttavan.
Haiku on parhaimmillaan konkreettinen ja kuvaileva. Vältä abstrakteja käsitteitä, kuten "rakkaus" tai "onnellisuus", ja keskity sen sijaan kuvaamaan niitä konkreettisia asioita, jotka herättävät näitä tunteita.
Usein haikun ensimmäiset kaksi riviä luovat kuvan, ja kolmas rivi tarjoaa odottamattoman käänteen, oivalluksen tai uuden näkökulman. Tämä "leikkaus" (kireji) antaa haikulle syvyyttä ja pakottaa lukijan ajattelemaan.
Jokaisella sanalla on merkitys haikussa. Poista kaikki turhat sanat ja keskity siihen, mikä on olennaista. Tiiviys on avainasemassa haikussa.
Paras tapa oppia kirjoittamaan haikuja on lukea paljon hyviä haikuja. Tutustu klassikoihin, kuten Bashōn, Busonin ja Issan hakuihin, sekä nykyaikaisiin hakuihin. Tämä auttaa ymmärtämään haikun vivahteita ja erilaisia tyylejä.
Kuten minkä tahansa taidon kanssa, myös haikun kirjoittamisen kanssa harjoittelu tekee mestarin. Kirjoita haikuja säännöllisesti, ne eivät suinkaan ole täydellisiä. Mitä enemmän kirjoitan, sitä helpompaa se on.
Vaikka perinteiset säännöt ovat tärkeitä oppimisen kannalta, kun olet hallinnut ne, voit alkaa kokeilla ja poiketa niistä luovasti. Monissa nykyaikaisissa haikuissa ei esimerkiksi noudateta orjallisesti 5-7-5 tavun rakennetta, jos se palvelee runon tarkoitusta paremmin. Tärkeintä on haikun ydin: hetken vangitseminen tiiviillä ja vaikuttavalla tavalla
Osta isoissa erissä tarjouksista: Kuten jo teetkin, 1 kg pakkaukset ovat usein edullisempia kilohinnaltaan. Seuraa tarjouslehtiä aktiivisesti.
Harkitse tukkupakkauksia: Jos juot paljon kahvia tai sinulla on suuri perhe, tutustu tukkuliikkeiden tai verkkokauppojen isompiin pakkauksiin.
Vertaile kilohintoja: Älä tuijota vain paketin hintaa, vaan laske ja vertaile aina kilohintaa.
Säilytä oikein: Kahvi säilyy parhaiten viileässä, pimeässä ja ilmatiiviissä astiassa. Huonosti säilytetty kahvi menettää nopeasti arominsa ja vanhenee, jolloin sitä kuluu enemmän. Vältä kahvin säilytystä jääkaapissa, sillä se imee helposti makuja.
Pakasta kahvia: Jos löydät todella hyvän tarjouksen isosta erästä, voit pakastaa avaamattomia kahvipaketteja. Anna kahvin lämmetä huoneenlämpöön ennen avaamista.
Käytä papuja valmiiksi jauhetun sijaan: Papukahvi säilyy tuoreempana pidempään. Jauha kahvia vain sen verran kuin tarvitset kerralla.
Jauha: Kahvimylly on investointi, joka maksaa itsensä takaisin tuoreudessa ja pitemmässä säilyvyydessä, mikä vähentää hävikkiä.
Optimoi uuttolämpötila: Liian kuuma vesi polttaa kahvin ja tekee siitä kitkerää, liian kylmä vesi ei irrota aromeja nopeasti. Ihanteellinen lämpötila on noin 92-96 °C. Oikea lämpötila tekee kahvista nautinnollisempaa, jolloin ei ehkä kaipaa toista kuppia.
Käytä oikeaa jauhatuskarkeutta: Eri valmistusmenetelmät vaativat eri jauhatuskarkeuden. Väärä karkeus voi johtaa siihen, että uute on joko (kitkerää) tai liian laihaa), ja joudut käyttämään enemmän kahvia halutun lopputuloksen saavuttamiseksi.
Mittaa tarkasti: Käytä vaakaa tai mittalusikkaa kahvin ja veden suhteiden mittaamiseen. Liian vähäinen kahvi laimeaa, ja liikaa kahvia on hukkaa. Yleinen suositus on 60 grammaa kahvia litraan vettä.
Älä valmista kerralla liikaa: Tee vain sen verran kahvia kuin juot lähiaikoina. Seissyt kahvi menettää makunsa nopeasti ja päätyy helposti viemäriin.
Hyödynnä kahvinporot toisen kerran: Kuten jo teen kylmäuutetun kanssa, kahvinporot (erityisesti jos käytät suhteellisen vahvaa seosta) voi uuttaa uudelleen. Toisella uutolla kahvista tulee luonnollisesti miedompaa, mutta se voi riittää esim. maidon kanssa tai jos haluat kevyemmän kupillisen. Voit myös yhdistää tuoretta ja "vanhaa" kahvia.
Vältä turhaa kaatamista: Kaada kahvia suoraan kuppiin sen sijaan, että kaadat ensin pannuun ja sitten kuppiin. Vältät ainakin ylimääräisen tiskin.
Kokeile kahvin ja sikurin sekoitusta: Sikuri on perinteinen kahvin korvike tai lisäaine, joka antaa kahviin hieman karamellista ja pähkinäistä makua. Se on edullisempaa kuin kahvi, ja sitä käyttämällä voit vähentää kahvin kulutusta.
Tee kylmäuuton poroista "kahvia": Kahvinporot keitetään uudelleen vedessä. Tuloksena on miedompi, mutta silti kelvollinen kahvi.
Käytä vähemmän kahvia, mutta jatka uuttamista pidempään: Joskus kahvin voi antaa tekeytyä hieman pidempään pienemmällä kahvi määrällä, jotta maku irtoaa paremmin. Tämä vaatii kokeilua, sillä liian pitkä uutto voi tehdä kahvista kitkerää.
Lisää mausteita: Kaneli, kardemumma, muskottipähkinä tai kaakao, voivat antaa kahville uutta syvyyttä ja makua, jolloin pienempikin kahvimäärä tuntuu täyteläiseltä.
Tee kahvi tiivistettä: Kun kylmä uutan kahvia, valmistan siitä tiivistettä, jota laimennan maidolla ja lisään kaakaota juuri ennen nauttimista. Kahvi tiiviste säilyy pidempään ja vähentää hävikkiä.
Käytän suodatinkahvin sijaan pressopannua tai mutteripannua: Näissä menetelmissä kahvinporot jäävät juoman sekaan (pressopannussa ne suodatetaan lopuksi alas, mutteripannussa ne jäävät alempiin osiin), mikä voi antaa täyteläisen maun pienemmällä määrällä. Suodatinpaperi säästyy, mikä on myös plussaa.
Nautitaan kahvista harkitummin: Keskity kahvin makuun ja aromiin. Ehkä et tarvitsekaan toista kuppia, jos todella nautit ensimmäisestä!
Sitten vielä bonuksena: Ne jäljelle jääneet porot käytetään osana kukkamultaa, ja jopa mummon pelargoniat kukoistavat.
Toivottavasti näistä vinkeistä löytyy uusia ideoita, joilla voit nauttia kahvista edullisemmin ja ympäristöystävällisemmin!
