AJATUKSIA: 06.2025

12.6.25

Päivä kerrallaan

– vaiko vähän enemmän

Elämme vain hetken kerrallaan. Se on klisee? Ehkä, mutta silti niin syvästi totta – ja silti niin usein unohdettu tosiasia.

Avaan aamuisin uuden tiedoston, valkoisen, tyhjän aukeaman. Kuten niin monta kertaa ennenkin. Ja mietin mitäpä siihen taas kirjoittaisin? Tietysti huomisesta. Siitä tuntemattomasta, josta en tiedä mitään varmaa?

Mielenkiintoista sinänsä, sillä samalla kun suunnittelen huomista, muistelen eilistä. Mennyttä päivää, joka on jo jättänyt jälkensä ja muovannut tätäkin aamu hetkeä. Onko tämä aivan rehellistä – tämä tulevaisuuden ja menneisyyden jatkuva dialogi pään sisällä? Suunnitteletko asioita niin kuin ne tapahtuvat, vai harhailetko joskus mielikuvissa ja haaveissa?

Onneksi minulla on faktantarkistus keino. Olen kirjoittanut jo nuorempana, paljonkin. Voin tarkistaa, mitä silloin ajattelin. Mistä ne tyhjät päiväkirjan sivut ja blogit täyttyi silloin, kun elämää oli vähemmän koettuna ja enemmän edessä? Sieltä saattaa löytyä vastauksia siihen, miten asiat ovat muuttuneet tai ovatko ne pysyneet ennallaan. Ja ehkä ennen kaikkea, miten tämä hetki, päivä kerrallaan -ajatus, on elänyt mukanani.

Päiväkirjan lisäksi olen jonkun aikaa satunnaisesti kirjoittanut: "Yökirja" muistiinpanoja. En koneella, vaan ihan omalla, koukeroisella käsialalla. Mitä sinä kirjoittaisit tyhjälle aukeamalle juuri nyt? Mihin ajatuksesi sinua johdattaisivat –menneisyyteen, nykyhetkeen vai kohti tulevaa?

11.6.25

Kirjahyllystä löytyi

– Ajanvietteen ihmekirja!

Alkaessani siivota kirjahyllyjä, yhtäkkiä käteen osuu jokin täysin unohdettu “aarre”? Minulle kävi juuri niin! Syvennyin kirjojen järjestelyyn ja löysin hyllystä pölyttyneen, mutta mielenkiintoisen teoksen: Ilmari Jäämaan, Ajanvietteen ihmekirja. Tämä on kolmas painos, vuodelta 1952! Melkoinen aikakapseli menneestä nuoruudesta.

Mikä ihmeen "Ihmekirja"?

Tämän kirjan täysi nimi on usein pidempi, jotain tyyliin "Ajanvietteen ihmekirja: seuraleikkejä, pelejä, hupaisia temppuja ja leikillisiä esityksiä". Ja se kuvaa sisältöä täydellisesti. Kyseessä ei ole mikään tiiliskivi, vaan nimensä mukaisesti iloinen ja monipuolinen kokoelma ideoita ja ohjeita viihdykkeeksi –erityisesti sosiaalisiin tilanteisiin. Kirja on pullollaan kaikenlaista hauskaa, seuraleikkejä, pelejä, aina hupaisiin temppuihin ja esityksiin. Vähän kuin vanhan ajan TikTok, mutta ilman näyttöä, mutta tarjoaa huomattavasti enemmän ihmiskontaktia!

On syytä muistaa, että kyseessä ei ole vakavasti otettava elämän opas, vaan puhtaasti viihteellinen teos. Sen tarkoitus on ollut viihdyttää ja tarjota inspiraatiota ja ohjeita hauskoihin hetkiin. Minua nauratti jo pelkästään silmässäni joitakin ohjeita – kuvitelkaa, miltä ne näyttäisivät nykyään! Osa on toki tuttua kauraa omasta nuoruudesta Haunian kylällä.

Matka menneisyyden vapaa-aikaan

Ensimmäinen painos tästä veikeästä teoksesta ilmestyi jo vuonna 1935 WSOY:n kustantamana. Myöhempiä painoksia nähtiin 1940- ja 50-luvuilla, mikä kertoo kirjan suosiosta. Se oli tyypillinen esimerkki aikansa harraste kirjallisuudesta, jonka avulla ihmiset etsivät tapoja viettää vapaa-aikaa ennen television tuloa.

Koska kirjan ensimmäinen painos on julkaistu jo 90 vuotta sitten, sen sisältämät leikit ja temput tarjoavat kiehtovan kurkistuksen menneiden aikojen ajanviete kulttuuriin. Varsinkin meille, jotka olemme syntyneet ennen digiaikaa ja tottuneet siihen, että viihde pitää itse luoda. Tämä on kuin aikamatka, miten sitä ennen oikein viihdyttiin ilman nettiä ja suoratoistopalveluita? Ajanvietteen ihmekirja palauttaa vanhat muistot mieleen!

Minä aion säilyttää tämän oman kappaleeni ja tutustua ja palauttaa mieleeni sen opastamia pelejä ja leikkejä. En malta odottaa, että pääsen kokeilemaan joitakin näistä "tempuista" ehkä seuraavissa illanistujaisissa. Voitte kuvitella ilmeet! Jos joku innostuu, kirjaa näyttää olevan saatavilla antikvariaateista, sekä kovakantisena että pehmeäkantisena versiona. Oman kappaleeni aion pitää tiukasti itselläni.

Mitä ajatuksia tämä kirjalöytö herättää sinussa? Oletko tehnyt vastaavia yllättäviä löytöjä omasta kirjahyllystä?

10.6.25

Aikakapseli kaapin kätköistä

– mitä teen vanhoille korpuille?

Voi niitä aikoja! Siinä sitä taas ollaan, sukelsin kaappien ja hyllyjen syvyyksiin, ja sieltä se pomppasi: iso laatikollinen ysäri korppuja ja -lerppuja! Tuntui kuin olisi löytänyt aikakapselin menneisyydestä, suoraan 1990-luvun digimaailman ytimestä. Muistatko vielä ne ajat, kun kaikki data kulki muovisilla neliöillä ja pehmeillä läpyskällä? Minä ainakin muistan, ja nyt niitä tuijottaessa iskee pieni epätoivo ja pohdinta.

Mitä ihmettä näillä oikein tekisi? Joku vanha XP-kone saattaa vielä kaapissa lojua, varmaan se on korppuasemalla varustettu. Houkutus tutkia vanhoja tiedostoja on toki olemassa. Mitä kaikkea sieltä mahtaakaan löytyä? Nuoren miehen runoja? C++-koodinpätkiä? Pieniä demoja? Ehkä jopa vanhoja kirjeitä tai juttuja, jotka ovat jo täysin unohtuneet. Mutta onko sen kaiken kaivelu vaivan arvoista? Tämän päivän nopea rytmisessä maailmassa tuntuu, että eläkeukon jokainen minuutti on laskettu, ja vanhojen muistojen digitaalinen kaivelu vie aikaa, joka voisi olla muussa käytössä.

Olen surutta heittänyt roskiin mappeittain 20–30 vuotta vanhoja paperitulosteita. Ei minkäänlaisia tunnontuskia! Miksi siis näiden korppujen ja lerppujen kohtalo olisi erilainen? Niille lienee edessä sama karu totuus kuin tuon ajan ATK-oppikirjoille – suoraan kierrätykseen. Onhan siinä oma ironia. Aikoinaan ne olivat teknologian huippua, nyt ne ovat digitaalisen historian pölyisiä jäänteitä.

Ja jos palataan vielä pidemmälle ajassa taaksepäin... ennen PC-koneita minulla oli Commodore 64, ja sen jälkeen Kaypro II CP/M-käyttöjärjestelmineen. Keypron 175 kt lerppu levykkeet! Voi veljet, miten pieniä tiedostoja ja kuinka rajoitettua se kaikki olikaan. Muistikuvat niistä ajoista ovat jopa nostalgisia, mutta paluuta entiseen ei ole. Kehitys on kehittynyt, ja se on hyvä.

Loppujen lopuksi, ehkä näiden vanhojen tallennusvälineiden kohtalo on yksinkertainen: ne ovat täyttäneet tehtävänsä ja ovat nyt valmiita eläkkeelle. Ehkä niiden paras paikka ei enää ole kaapista tilaa viemässä, vaan digitaalisen aikakauden museossa tai paremminkin kierrätyspisteessä.

Turhaa, niin turhaa. Vai onko sittenkin? Jäikö sinullekin jokin vastaava aikakapseli kaappiin piiloon?

9.6.25

Viikko keveyttä

– matkalle kohti seesteisempää mieltä

Elämä on täynnä valintoja, vaikka en aina niitä tiedosta. Kiire, paineet ja jatkuva tiedon tulva saavat meidät helposti uskomaan, että on elettävä aina vain vaativammin ja hankittava yhä enemmän. Mutta entä jos avain tyytyväisyyteen onkin jossain aivan muualla – syvemmällä, hiljaisessa paikassa?

Onko tie seesteiseen elämään sitten lopulta niin kovin monimutkainen? Tai kenties jopa päinvastoin: onko se häkellyttävän yksinkertainen, kun päättää vapauttaa mielen huolista? Ajatus siitä, että elämää voisi elää yksinkertaisemmin, vaatimatta juuri mitään, tuntuu minusta vieraalta. Olemme tottuneet siihen, että on vaadittava, saavutettava, ehdittävä. Mutta mitä jos lähestymistavan kääntää päälaelleen? Sen sijaan, että vaatisin, voisin haluta antaa enemmän.

Tämä ei tarkoita aineellisten uhrausten tekemistä tai pyhimykseksi ryhtymistä. Kyse on pikemminkin asenteesta, pienestä sisäisestä muutoksesta. Miten elämän voisi täyttää ilolla ja rakkaudella olemalla avoin ja aurinkoisempi? Voisiko tämä olla se salaisuus, jolla arkinen harmaus muuttuu kirkkaudeksi?

Ehkä tämä kaikki voidaan kiteyttää vanhaan ja viisaaseen, raamatulliseen toteamukseen: "Tee kuten toivoisit itsellesi tehtävän." Kultainen sääntö, joka on niin yksinkertainen ja silti niin voimallinen. Se ei ole vain moraalinen ohje, vaan myös käytännönläheinen avain parempaan elämään. Kun levitämme hyvää ympärillemme, se voisi palata takaisin moninkertaisena.

Mitä jos tätä asennemuutosta harjoittaa kokeeksi? Vaikka vain viikon päivät. Antaisimme itsemme uppoutua tähän ajatukseen, eläisimme kevyemmin, antaisimme enemmän ja olisimme avoimempia. Voisiko yksi viikko todella muuttaa jotain? Tai ainakin se herättää meidät huomaamaan, että tie seesteisempään elämään onkin paljon lähempänä kuin olemme uskoneet – vain muutaman ajatuksen, päätöksen, ja teon päässä.

"Kokenut kaikki tietää, vaivainen kaikki kokee".

8.6.25

Kirjojen karsimisen ihanuus:

luopumista tai tilavampi kirjahylly!

Tunnustan. Olen kirjojen ystävä. Ja siinä se iso ongelma piileekin. Vuosikymmenten ajan olen kerännyt teoksia kuin hamsteri ruokaa talven varalle, ja nyt, arvatkaa mitä? Olen kirjaimellisesti hukkumassa kirjamereen. Työhuoneeni, joka aikoinaan toimi rauhallisena tyyssijana, on muuttunut sokkeloksi, jossa jokainen askel on vaarassa kompastua vanhaan tietokirjaan tai unohdettuun runokokoelmaan. Kohta en mahdu itse tänne!

Kaaoksen keskellä on kaikenlaista: paksuja romaaneja, vanhoja Kamera-lehden numeroita, tunkkaisia dos-ajan ATK-oppaita (kuka enää tarvitsee floppy-aseman vianmääritystä?), ja tietysti omat, salaperäiset tulostetut muistiinpanojen pinot. Suuri "Siivousurakka 2025" on alkanut, ja sen myötä edessä on se kaikkein tuskallisin vaihe: karsinta. Päästä irti ja luovu. Apua!

Ironista kyllä, vaikka fyysiset kirjat tukkivat nurkkia, nykyisin luen huomattavasti vähemmän silmilläni. Olen nimittäin siirtynyt äänikirjojen kuluttajaksi. Pääni sisäiseen "lukunurkkaani" mahtuu rajaton määrä tarinoita, eikä yksikään niistä kerää pölyä tai vie hyllytilaa. Tämä antaa minulle ehkä pienen moraalisen etumatkan fyysisten kirjojen karsinnassa – onhan minulla jo digitaalinen varasto täynnä uusia seikkailuja!

Kirjoista luopumisen tuskaa – vai onko tämä vain alkulämmittelyä uudelle shoppailulle?

Kuinka voin luopua kirjasta, joka on kuin pala sieluani? Jokaisella pokkarilla, jokaisella sidotulla teoksella on tarina – ensi lukemisen riemu, syvä tunne, tai se kerta kun pelastin sen kirpparilta ja se tuntui olevan aarre. Onko mahdollista karsia niin, ettei yöllä herää hikisenä ja itke eilen hävitetyn rakkaan teoksen perään? Miten elää sen tiedon kanssa, että ehkä juuri se se Kamera-lehden numero, jonka heitin pois, sisälsi elämäni mullistavan vinkin valokuvauksesta?

Mutta vaikka sydämeni vuotaa verta jo pelkästä ajatuksesta, olen tehnyt päätöksen. Osa kirjoista saa lähteä. Ja jotta tämä ei olisi pelkkää tuskaa, olen kehittänyt itselleni muutamia, toivottavasti toimivia, karsintakriteereitä:

Karsintakriteerit, jotka pelastavat (ehkä) mielenterveyden:

"Hengailetko edelleen kanssani, vaikka olemme jo eronneet?": Tähän kategoriaan kuuluvat ne kirjat, jotka luin vuosia sitten, ne olivat mahtavia, mutta nyt niiden paikka on kirjahyllyssä lähinnä nostalgian vuoksi. Ne ovat vähän kuin vanha ystävä, jonka kuvia edelleen säilyttää – ei niitä enää tarvitse. Jos kirjan viesti on imetty kuiviin, ja se on enää vain tilaa vievä muisto, sen on aika lentää.
"Oletko edelleen relevantti, vai oletko jo museotavaraa?": Tämä koskee erityisesti CP/M ATK-oppaita ja 1980 luvun tietolehtiä. Jos kirja käsittelee jotain, mikä on auttamattomasti vanhentunutta (kuten modeemien valintaoppaat tai Windows 95:n asennusohjeet), se on kuin pölyinen VHS-kasetti – joskus hauska, mutta ei enää käytännöllinen. Netistä löytyy kaikki, ja paljon ajankohtaisempaa!
"Oletko edes minun?": Tässä tulee se nolo osuus. Olen huomannut hyllystäni teoksia, jotka olen ehkä saanut tai lainannut vuosia sitten enkä edes muista. Jos kirja ei herätä minkäänlaista tunnereaktiota tai muistoa, ja se on ehkä jopa vähän vieras, se saa luvan lähteä etsimään uutta,kotia.
"Tuotko lisäarvoa elämääni, vai oletko vain säilytys ongelma?": Jotkut kirjat ovat esineitä sinänsä – kauniita kansia, upeita kuvituksia. Ne saavat jäädä, vaikka niitä ei lukisi uudelleen. Ne ovat taideteoksia, jotka piristävät mieltä pelkällä läsnäolollaan. Mutta kaikki "pakko selailla joskus" -kirjat, jotka ovat keränneet pölyä vuosikausia? Ne saavat nyt mahdollisuuden muualla.
"Voinhan ostaa sinut uudelleen (tai kuunnella äänikirjana), jos kaipuu iskee!": Tämä on äärimmäinen hätävarjelun liioittelu, joka rauhoittaa mieltä. Harvemmin sitä tulee ostettua, mutta ajatus siitä, että voisin, auttaa. Ja jos fyysistä kirjaa ei löydy, lähes varmasti sen löytää äänikirja palvelusta – jopa ne vanhat klassikot.

Vaikka karsinta on tuskallista, prosessilla on kirkas päämäärä: saada työhuoneen tila takaisin, mutta myös... uudelle korkeammalle hyllylle! Kyllä, luit oikein. Vaikka karsin, aion ostaa uuden, korkeamman varastohyllyn niille aarteille, jotka selviävät tästä puhdistuksesta, sekä kameroille ja audio-laitteille. Tilaa tarvitaan edelleen, mutta toivottavasti nyt harkitummin täytettynä.

Tämä on matka, jossa tunteet heittelevät naurusta saratteuun. Mutta lopussa toivottavasti odottaa järjestys, selkeys ja tilaa uusille seikkailuille – ja ehkä uusille kirjoillekin. Toivottavasti sinäkin löydät oman tapasi selvitä tilan täyttymisen dilemmasta!

Mikä on vaikea asia, josta sinun on pitänyt luopua?

7.6.25

Linnunpoikasen katse

– Hiljainen muistutus kesäpäivänä

On kesäpäivä ja ilmassa on pihanurmen tuoksu, joka nousee vasta leikaamastani ruohosta, puiden lehdet huojuvat leppeässä tuulessa. Vaikka päivät ovat nyt pitkiä ja valoisia, luonnossa tapahtuu jatkuvasti hiljaisia, usein huomaamattomia tapahtumia, jotka voivat opettaa meille jotakin syvällistä.

Tämä kuva, jossa, vielä ehkä hieman kömpelö, mutta jo itsenäistyvä variksen poikanen istuu oksalla, saa minut miettimään. Linnunpoikanen oksalla, silmät tuikkien, on kuin peili omalle kasvulle. Sen katseessa on arkuutta, ehkä maailman ihmetystä. Linnunpoikasen tie on vasta alussa, täynnä tuntematonta.

Se on niin yhtä huomaamaton kuin on meidän elämämme – usein taivallamme eteenpäin, ja saatamme ajatella: kuka tietää, kuka välittää? Elämän virrassa, arjen kiireissä, voimme unohtaa, että jokainen askel, jokainen hetki, on osa suurempaa päivien kudelmaa. Kuten linnunpoikanen, mekin haemme jatkuvasti paikkaamme maailmassa, harjoittelemme siipiämme ja etsimme omaa ääntämme.

Mutta sitten tulee toinen ajatus, joka lämmittää sielua: rakkaus. Saatu, tai osoitettu – se on läsnä kaikkialla, jos vain osaamme nähdä ja tuntea. Se voi olla perheenjäsenen lempeä sana, ystävän tuki auttava käsi tai jopa tuntemattoman kulkijan hymy.

Onnekkaita ovat ne, jotka sitä muistuttavat – jotka osaavat näyttää välittämisen ja valoa muille. He ovat kuin majakat, auringonsäteet tai lämmin halaus, ne ohjaavat. Mutta suurin onnellisuus on niillä, jotka sitä usein tuntevat. Ne, jotka kantavat rakkautta sydämessä, eivät ainoastaan saa sitä, vaan myös jakavat ympärilleen luonnollisesti ja vaivattomasti.

Tämä variksen poikanen oksalla, ympärillään vihreä, kesäinen luonto, on hiljainen muistutus siitä, että elämämme on arvokas, huolimatta siitä, kuinka pieni tai huomaamaton se on. Tarina on muistutus siitä, että rakkaus on se voima, joka kantaa meitä ja yhdistää meidät.

Ottakaa siis hetki tässä kesäpäivässä, ja tuntekaa se rakkaus, joka ympäröi meitä. Antakaamme sen kukoistaa ja muistuttaen siitä toisiamme – aivan kuten luonto itse muistuttaa meitä elämän kiertokulusta ja jokaisen hetken ainutlaatuisuudesta.

Aurinkoisia kesäpäivän ajatuksia!

6.6.25

Kesän kuiskaus

Oletko koskaan pysähtynyt kuuntelemaan luonnon hiljaisuutta? Kun kukat ovat parhaimmillaan,
etelän tuulet puhaltavat lempeästi ja päivät ovat lämpimiä. Nyt on helppo uppoutua aistien maailmaan. Mutta tarkemmin kuunnellessa huomaa sen pienen, melkein huomaamattoman merkin: sirkkojen siritys muuttuu vaimeaksi. Se on kesän hellä kuiskaus, merkki muutoksesta, joka on jo alkanut. Se pysäyttää – ja saa miettimään.

Tämä luonnon sykli, jossa elämä kukoistaa täydessä loistossaan ja sitten hiljalleen valmistautuu uuteen vaiheeseen, heijastaa syvällistä totuutta myös omassa elämässä. Emme voi pysäyttää aikaa, emmekä voi juurikaan hallita ympäröivää maailmaa. Mutta voimme päättää, miten suhtaudumme muutoksiin ja haasteisiin. Onko sirityksen vaimentuminen merkki iän myötä heikentyneestä kuulosta, vai mahdollisuus kuunnella jotain muuta, syvempää? Tässä piilee kutsu tutkia omaa sisäistä voimaa.

Tämä voima on rohkeus. Eikä se tarkoita pelottomuutta tai varmaa voittoa. Päinvastoin, rohkeus on sitä, kun huomaat, ettei tarkoitus ole voittaa vaan yrittää, vaikka ei tiedä, että voi hävitä. Kuvittele elämää, jossa jokainen haaste on mahdollisuus, ei pelättävä este. Missä lopputulos ei määrittele arvoa, vaan itse teko – se, että uskaltaa yrittää. Tällainen mielenlaatu vapauttaa täyttämään halun, ottaa hallittuja riskejä ja astua ulos mukavuusalueelta, tietäen, että jokainen askel on osa oppimisen matkaa. Se antaa mielenrauhaa ja itsevarmuutta, jota mikään voitto ei voi yksin tarjota.

Älä anna hävinneen sirkan sirityksen tai epävarmuuden estää. Mieti missä asiassa olet jahkailija, koska pelkäät tulosta? Onko se uusi harrastus, keskustelu, matka tai unelma, jonka toteuttaminen tuntuu suurelta? Muista: tarkoitus ei ole voittaa, vaan yrittää. Nyt on aika toimia.
Mitä sinä uskallat yrittää seuraavaksi, vaikka et tietäisi tulosta?

5.6.25

Paperipussi ja yksi omena

– Avokadon kypsytys

Olen monesti tuskaillut raakojen avokadojen kanssa. Kaupassa ne tuntuvat kiviltä, ja kun vihdoin ajattelet niiden olevan valmiita, ne ovatkin ylikypsiä ja ruskeita sisältä. Harmittanut monta kertaa.

Nyt sitten löysin googlen avulla melkoisen nerokkaan oivalluksen: paperipussi ja omena tai banaani kikka. Olin hieman skeptinen. Voisiko näin yksinkertainen temppu toimia? Mutta, päätin kokeilla.

Keittiön laatikosta ruskea paperipussi ja hedelmäkorista punaisen, mehukas omenan. Ohje oli selkeä: avokado ja omena samaan pussiin, pussi löyhästi kiinni ja odottamaan huoneenlämpöön.

Seuraavana aamuna katsoin pussiin varovasti. Avokado näytti edelleen samalta, mutta sitä kevyesti painaessa tuntui jo pehmeyttä. Jotakin tapahtuu!

Iltapäivällä tein uuden testin. Ja kas kummaa! Avokado antoi selvästi periksi sormen alla. Se ei ollut enää kova kuin kivi, vaan siinä oli pieni pehmeys.

Leikkasin avokadon auki. Ei täydellinen, mutta...! Kirkkaan vihreä sisus, ei yhtään ruskeita läikkiä. Se oli sopivasti kermaisen pehmeä. Salaattiin sopiva, ja minä olin oppinut, uskomattoman kätevän niksin.

Miksi tämä toimii?

Omena ja myös banaani tuottavat etyleenikaasua, joka on luonnollinen kasvihormoni. Tämä kaasu toimii eräänlaisena kypsyttäjänä muille hedelmille. Kun avokado suljetaan paperipussiin omenan kanssa, etyleenikaasu jää pussin sisään ja nopeuttaa avokadon kypsymisprosessia.

Paperipussi on tässä avainasemassa. Se ei ole ilmatiivis, vaan se antaa ilman kiertää. Tämä on tärkeää, jotta kosteutta ei kerry liikaa pussin sisään mikä aiheuttaisi avokadon pilaantumista. Muovipussi ei ole yhtä hyvä vaihtoehto juuri tämän takia.

Muistilista sinulle:

Tarvitset raa'an avokadon ja kypsän omenan (tai banaanin).
Laita ne paperipussiin.
Sulje pussi löyhästi.
Anna avokadon kypsyä huoneenlämmössä 1-3 päivää.

Tarkista kypsyys päivittäin painamalla avokadon kuorta varovasti sen tyvestä. Sen pitäisi antaa hieman periksi. Olen tekniikan sisäistänyt. Se on yksinkertainen, edullinen ja riittävän tehokas tapa saada kypsä avokado juuri silloin kun sitä tarvitset. Ei enää kovia pettymyksiä tai ylikypsiä yllätyksiä!

Oletko sinä kokeillut tätä niksiä? Jaa omat kokemuksesi kommenteissa!

4.6.25

Aika,

-tuuli vie, mutta hyväksyn sen

Harmittaa, ohi-

kiitänyt aika, tuuli.

Tuomipuun kukat,

ei pudota halua,

miksi tuuli vie ne pois? (em)

Kesätuulen hiljainen humina, ajan armoton kulku ja lakastuvien tuomen kukkien hauras kauneus – nämä elementit kietoutuvat yhteen tässä lyhyessä tanka runossa, maalaten kuvan katoavaisuudesta ja muutoksen vääjäämättömyydestä. Haluan vangita runolla tunteen syvästä harmista jopa melankoliasta, joka syntyy, kun jotain kaunista ja arvokasta lipuu käsistämme, emmekä kykene sitä estämään, vaan vanhenemme.

Runon avaus "Harmittaa, ohi kiitänyt aika, tuuli" johdattaa välittömästi tähän perustavanlaatuiseen ristiriitaan. Aika etenee pysäyttämättä, ja tuuli, joka usein symboloi muutosta ja liikettä, kantaa mukanaan sen, mikä oli hetki sitten läsnä. Tämä herättää kysymyksen luonnon paradoksista: miksi se, mikä antaa meille kauneutta ja lohtua, myös ottaa sen pois? Tuomipuun kukat, valkoiset ja herkät, ovat runon ydin. Ne edustavat haurasta alkukesän kauneutta, elämän lyhyyttä ja puhtautta. Ne ovat jotain, josta haluaisi pitää kiinni, jota haluaisimme suojella katoamiselta.

Runon viimeiset rivit "ei pudota halua, miksi tuuli vie ne pois?" ilmentävät syvää turhautumista ja jopa hiljaista kapinaa kaikkia luonnonlakeja vastaan. Meidän ihmisten luontainen halu on säilyttää se, mikä on kaunista ja merkityksellistä, mutta tämä toive on usein ristiriidassa todellisuuden kanssa. Tämä ristiriita on keskeinen osa inhimillistä kokemusta. Elämä on jatkuvaa muutosta: syntymää, kasvua, kukoistusta ja lopulta hiipumista. Tuomipuun kukat putoavat, syksy saapuu, ja uusi kevät tuo tullessaan uudet kukat. Kierto on ikuinen.

En halua tarjota runolla helppoja vastauksia tai välitöntä lohdutusta. Sen sijaan se voi jättää meidät pohtimaan tätä syvällistä kysymystä: miksi kaikki kaunis on niin ohikiitävää? Kenties vastaus piilee juuri tässä katoavaisuudessa. Ehkä juuri kauneuden väliaikaisuus tekee siitä niin arvokasta ja ainutlaatuista. Kukkien putoaminen ei ole pelkkä menetys, vaan myös olennainen osa luonnon kiertokulkua, edellytys uudelle kasvulle ja elämälle.

Lopulta runo toimii muistutuksena siitä, että vaikka harmi ja alakulo ovat luonnollisia reaktioita menetykseen, on myös välttämätöntä oppia hyväksymään muutoksen välttämättömyys. Tuuli vie kukat, mutta samalla se luo tilaa uudelle. Elämä on jatkuvaa virtaa, ja meidän on annettava itsemme virrata sen mukana, vaikka se tarkoittaisi ajoittaista luopumista ja kaikkien ympärillä olevan, meidän ikääntymistänne.

3.6.25

Mielen sisällä

– ajatuksen virta

"Mikään ei todellakaan estä ajatuksen syntyä." Tämä lause kuvaa täydellisesti sitä ainutlaatuista avaruutta, joka meidän jokaisen pään sisällä asuu. Maailman ärsykkeet, tieto, tunteet ja kokemukset vyöryvät sisään, ja aivomme toimivat uskomattomana järjestelmänä, joka lajittelee ja tallentaa kaiken.

Jokainen hetki, pienestä suureen, antaa meille uutta tietoa. Lapsuuden kolhuista koulun oppitunteihin ja elämän jatkuviin kokemuksiin – opimme taukoamatta, öisinkin, valvoessa tai nukkuessa.

Miten aivot tallentavat tietoa?

Tiedemiehet ovat pohtineet aivojen tiedontallennuksen kykyä vuosisatoja. Tiedämme, että hermosolut, ovat avainasemassa. Kun koemme jotain, aivoissa syntyy sähköisiä impulsseja, jotka kulkevat hermosolujen välillä. Näiden yhteyksien, vahvuus muuttuu kokemusten myötä, luoden pohjan muistille ja oppimiselle.

Aivomme ovat kuin jatkuvasti kasvava kirjasto, jossa jokainen kokemus on kirja. Alitajuntamme käsittelee jatkuvasti tietoa, joka ei koskaan edes nouse tietoiseen mieleen.

Miksi tiedon tallentaminen on niin tärkeää?

Tiedon tallentaminen on elintärkeää selviytymisen ja kehityksen kannalta. Se auttaa ennustamaan tulevaa, tekemään parempia päätöksiä ja oppimaan virheistä. Mutta se on myös kaunis asia. Kokemukset ja muistot muovaavat persoonallisuutta, arvojamme ja maailmankuvaamme. Ne ovat palapelin palasia, jotka muodostavat ainutlaatuisen yksilön.

Anna siis ajatusten virrata vapaasti ja tiedon kertyä, tiedostaen tai tiedostamatta. Se on aivojemme lahja, avain jatkuvaan kasvuun ja kehitykseen, joka tekee elämästä mielenkiintoista.

Mitä sinun aivosi ovat tallentaneet tänään?

2.6.25

Windows 11

– Pieni seikkailu päivityksen kanssa

Tiedätte varmaankin tunteen, kun jokin asia pyörii mielessä pitkään, ja sen eteen yrittää sinnitellä itse, mutta sitten on pakko luovuttaa ja antaa ammattilaisten hoitaa homma? Minulla kävi juuri näin Windows 11:n kanssa. Olen sitkeä sissi ja yritin pitkään itse vääntää Windows 10:n kylkeen uudempaa versiota. Sitä sirun puuttumista ja kiintolevyn tilanpuutetta – tuttuja ongelmia monelle tee-se-itse-miehelle tai -naiselle. Ja vaikka koneessa jyllää i7-prosessori ja 16 gigaa RAM-muistia, se ei vain onnistunut omilla konsteilla.

Lopulta luovutin. Koneen vieminen huoltoliikkeeseen oli todellakin ainoa järkevä ratkaisu. Ja voin sanoa, että 120 euron hintaan, jolla C-asema päivittyi 500 gigan SSD-levyksi ja vanha asema kloonattiin uudelle, sekä Windows 11:n asennus – se oli mielestäni erittäin kohtuullinen diili. Olen kuullut paljon pahempiakin tarinoita hinnoista ja palvelusta, joten tämä tuntui suorastaan lottovoitolta.

Seuraavana päivänä hain koneen takaisin, ja kaikki näytti hyvältä – kunnes huomasin, ettei kone löytänyt 2 teran HDD-asemaa. Hetken jo mielessäni mietin, että olikohan kytkentä unohtunut, mutta päätin olla ryhtymättä itse salapoliisiksi koneen sisuksiin, etten vain aiheuttaisi lisää harmia. Sen sijaan lähetin ystävällisen sähköpostin huoltoon, ja sain pyynnön tulla takaisin koneen kanssa.

Pieni harmistus tietysti nousi pintaan. Mikä voisi olla ärsyttävämpää kuin joutua ajamaan edestakaisin pienen unohduksen takia? Mutta pakko antaa pisteet huoltoliikkeelle nopeasta reagoinnista. Johdot kytkettiin, ja niin vain HDD-asema ja sen kaikki tiedot olivat jälleen käytössä.

Vaikka pieni kauneusvirhe prosessissa olikin, kokonaiskuva on ehdottomasti plussan puolella. Olen erittäin tyytyväinen saamaani palveluun. Kone toimii nyt paremmin kuin hyvin, ja Windows 11 rullaa kevyesti SSD:n ansiosta.
Onko teillä kokemuksia vastaavista pienistä kommelluksista IT-huollon kanssa, jotka ovat kuitenkin päättyneet onnellisesti?

1.6.25

Puhelin:

Tallennuslaite taskussa

Puhelimet ovat mullistaneet viestinnän, mutta niiden potentiaali ääni- ja video tallentimena jää ehkä hyödyntämättä. Älypuhelin on monipuolinen studio, joka ylittää ensisilmäyksellä näkemämme.

Luovuuden ääni takataskussa

Puhelin on kuin tyhjä kangas äänitaiteilijalle. Sen mikrofonilla voit tallentaa muutakin kuin vain puhetta. Taltioi spontaanit haastattelut, pidä ääni päiväkirjaa tai hyödynnä sitä muistiinpanovälineenä luennoilla ja kokouksissa.

Puhelin voi toimia myös ikkunana luonnon salaisuuksiin tallentaen lintujen laulua tai sateen ropinaa. Musiikin saralla voit tallentaa ohikiitävät melodiat ja sanoitukset. Kehitystä voi seurata nauhoittamalla itseään lukemassa kirjaa tai harjoittelemalla vierasta kieltä. Voit jopa luoda meditaatio-oppaita tai podcast-jaksoja Audacityn ja ClipChampin avulla ilman suuria investointeja.

Perheen ja ystävien äänet – perhejuhlien ääni muistot, lastenlaulu ja tarinat – ovat korvaamattomia aarteita, jotka puhelin voi ikuistaa. Seikkailunhaluisille puhelin mahdollistaa äänitehosteiden keräämisen tai jopa äänien tallentamisen "haamujahdissa" – vain mielikuvitus on rajana. Puhelin on henkilökohtainen tallennuslaite, aina käden ulottuvilla.

Langattomat mikrofonit parempaa äänenlaatua

Vaikka puhelimen oma mikrofoni on pätevä, sen rajat tulevat vastaan tietyissä tilanteissa. Langattomat mikrofonit nostavat puhelimen äänityksen uudelle tasolle.

Bluetooth-lavalier-mikrofonit ovat edullisia ja helppokäyttöisiä perus äänityksiin, kuten bloggaukseen tai pika haastatteluihin. Niissä voi tosin esiintyä pieni viive.

2.4 GHz -järjestelmät ovat ehdoton valinta tosissaan otettavaan äänitykseen, kuten videokuvaukseen tai esityksiin. Ne tarjoavat vakaamman yhteyden ja selkeämmän äänenlaadun, ja ne ovat lähes samaa luokkaa kuin ammattilaisten käyttämät Rode Wireless Go tai DJI Mic -järjestelmät, mutta puhelimeen kytkettävissä. Valintaa tehdessä huomioi yhteensopivuus, akkukesto, kantama ja äänenlaatu. Pienikin lisäinvestointi ulkoiseen mikrofoniin voi parantaa tallenteiden laatua dramaattisesti.

Äänensiirto saumattomasti

Äänitiedostojen siirto puhelimesta tietokoneelle on vaivatonta. Yksinkertaisin tapa on USB-kaapeli.

OTG (On-The-Go) -ominaisuus Android-puhelimissa tarjoaa joustavuutta. Voit liittää puhelimeen suoraan esimerkiksi USB-muistitikun tai jopa ulkoisen äänikortin, mikä muuttaa puhelimesi pieneksi mobiili studioksi. Pilvipalvelut (esim. Google Drive, Dropbox) ja sähköposti ovat erinomaisia tapoja siirtää pienempiä tiedostoja langattomasti.

Äänenlaatu: Puhelin vs. erilliset tallentimet

Vaikka puhelin on monipuolinen, sillä on rajansa kuvan ja äänenlaadun suhteen verrattuna erillisiin tallennuslaitteisiin. Puhelinten sisäiset mikrofonit on suunniteltu pääosin puheluita varten, ja ne ovat alttiita taustamelulle.

Erilliset tallentimet, kuten Zoom H- ja P-sarja tai Tascam, on suunniteltu puhtaasti korkealaatuiseen äänen tallennukseen. Ne tarjoavat paremmat mikrofonit, laadukkaammat esivahvistimet ja monipuolisemmat tallennusasetukset. Niiden lisäominaisuudet, kuten XLR-sisääntulot, kuulokeliitännät ja pidempi akkukesto, tekevät niistä ammattilaisten valinnan.

Yhteenvetona: Puhelin riittää mainiosti satunnaisiin tallennuksiin ja muistiinpanoihin, ja sen äänenlaatu paranee edullisen ulkoisen mikrofonin avulla. Ammattimaiseen käyttöön, kuten musiikin äänittämiseen, erillinen tallennin on edelleen välttämätön.

Puhe- ja luontoäänet: Erilaiset haasteet

Puhelimella voi tallentaa sekä puhetta että luonnon ääniä, mutta niillä on omat erityispiirteensä.

Puheen tallennuksessa puhelimen sisäiset mikrofonit pärjäävät usein yllättävän hyvin, etenkin jos puhuja on lähellä ja ympäristö hiljainen. Ulkoinen lavalier-mikrofoni parantaa selkeyttä.

Luonnossa äänitys on haastavampaa. Puhelimen pienet mikrofonit eivät pysty tallentamaan luonnon laajan dynaamisen alueen kaikkia vivahteita. Ulkoinen mikrofoni on lähes pakollinen, jos haluat tallentaa tilaäänet laadukkaasti. Valitse hiljainen paikka, käytä tuulisuojaa ja monitoroi ääntä kuulokkeilla tallennuksen aikana.

Lopuksi

Puhelin on kuin sveitsiläinen linkkuveitsi – monipuolinen, kätevä ja aina saatavilla. Vanhempikin kännykkä, kuten oma ikääntynyt OnePlus T3 ilman SIM-korttia, toimii edelleen kuvan ja äänen tallennuksessa.

Puhelin ei korvaa ammatti laitteistoa kaikissa tilanteissa, mutta se avaa oven mahdollisuuksille ja rohkaisee meitä kaikkia kokeilemaan ja tallentamaan kuvia ja ääniä omalla ainutlaatuisella tavallamme. Se on muistutus siitä, että luovuus ei vaadi kalliita laitteita, vaan ideoita ja välineen niiden toteuttamiseen. Videoharrastajan ei pidä unohtaa puhelintaan!

Mitä olet itse tallentanut puhelimella?