Tietenkin isä ja äiti ovat meille jokaiselle niitä ensimmäisiä läheisiä. Suhde vanhempiin kuitenkin muuttuu jo varhain, kun alle parikymppisinä lennämme kuin linnunpoikaset pesästään. Läheisyys säilyy toki senkin jälkeen, mutta fyysinen välimatka ja tapaamisten harveneminen tekevät tehtävänsä.
Sitten on se kaikkein läheisin: oma puoliso. Tapasimme ensi kerran vuonna 1968, eli 58 vuotta sitten. Avioliittoon meidät vihittiin vuonna 1971, joten olemme olleet aviopari pian 55 vuotta. Yhteiset vuosikymmenet ovat hitsanneet meidät tiukalla saumalla yhteen.
Nyt kun puolisoni on ollut sairaalahoidossa vajaan kuukauden, olen tuntenut suurta kaipausta jopa yksinäisyyttä, vaikka olenkin vieraillut hänen luonaan päivittäin. Tänään Hän onneksi palaa kotiin. Hänen omaishoitajanaan tunnen syvää vastuuta hänen hyvinvoinnistaan. Kaatumisen aiheuttama murtuma on paranemassa hyvää vauhtia, mutta muistisairaus pysyy matkassamme. Silti elämä ja yhteinen aika ovat meille molemmille kalleinta, mitä maailmassa voi olla.
On suuri ilo, kun tytär saapuu Etelä-Suomesta meitä tapaamaan, ja lähempänä asuva poikamme perheineen auttaa meitä vanhempiaan lähes viikoittain. Toivonkin, että yhteinen elämä perheen kesken jatkuu tiiviinä, sillä se on meidän maailmamme tuki ja se pilari, jonka varassa vanhuuttamme vietämme. Myös sukulaiset ja koko tuttavapiiri nousevat etenkin sairauksien aiheuttamien kriisien keskellä arvaamattomaan arvoon.
Lopulta läheisyys ei ole vain fyysistä läsnäoloa, vaan se on jaettua historiaa, turvaa ja huolenpitoa. Vaikka elämä tuo tullessaan haasteita ja terveys voi horjua, rakkaiden ihmisten muodostama verkko kantaa meitä vaikeimpienkin hetkien yli. On suuri etuoikeus saada vanheta ihmisen rinnalla, joka tuntee jokaisen askeleen ja tarinan matkan varrelta, hän tietää, että ympärillä on perhe, jolle olemme edelleen tärkeitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti