Valokuvaus

 koostuu ajan viipaleista

Kun taannoin aloin pohtia "viipale"-sanaa, ajatukset karkasivat väkisinkin jääkaapille. Kuvittelin jo itseni kuvaamassa kuivunutta meetvurstia vastavalossa. Mutta ei. Ei mennä siitä, mistä aita on matalin. Päätin tarttua toimeen, joka vaatii hienovaraisuutta: tietoon.

Pinoan pöydälle vanhoja valokuvauskirjoja. Ylimpänä on Exakta ja pienkamerakuvaus, jonka kannessa tuoksuu jo lähes sota-aika ja kehitekemikaalit. Päällä lepää Andreas Feiningerin teos hän, joka tiesi sommittelusta enemmän kuin minä tulen koskaan ymmärtämään. Pinon huipulla voisi olla on Martti Brandtin lehtikuvia, ja vieressä on nippu vanhoja Kamera-lehtiä.

Tässä on asetelma. Mutta missä on se viipale?

Se on tässä. Yksi kuva, jossa kirja on auki, Exakta kirjan, sivut harottavat kuin vanha viuhka. Valo siivilöityy ikkunasta ja leikkaa sivujen väliin. Siinä on konkreettinen viipaloitua tietoa. Mutta samalla, kun painan laukaisinta, teen jotain vielä suurempaa.

Valokuvaus ei ole vain kuvan ottamista; se on ajan leikkaamista. Se on tämän hetken, joka ei koskaan palaa, viipaloimista ikuisuudeksi.

Feininger tiesi sen, ja nyt tiedän minäkin. Otan kameran käteen, ja leikkaan taas yhden viipaleen ajasta. Se onnistuu, kunhan muistan, etten ota itseäni, tai sitä meetvurstia liian vakavasti.

Objektiivin läpi katsottuna:

 

Maailma on kuvaajan leikkikenttä ja Minä olen...

Olen tullut siihen tulokseen, että kameran käyttö on vakava asia. Tai ainakin niin minulle on uskoteltu. Pitää olla oikea valovoima, oikea aukkoluku, oikea ISO-arvo, mutta ennen kaikkea oikea asenne. Sitten luin hassun artikkelin, joka väitti, että valokuvaajan pitäisi olla kuin viisivuotias hiekkalaatikolla.

Siis häh? Viisivuotias? Se, joka laittaa hiekkaa suuhunsa ja yrittää tunkea ämpärin päähänsä? Miten tämä sopii kahdeksan kymppiselle ukolle; Häh?

Hetken pohdinnan jälkeen tajusin: artikkeli on oikeassa.

Me aikuiset olemme pilanneet valokuvauksen järjestelmällisyydellä. Me seisomme, katsomme etsimen läpi ja varmistamme, että horisontti on suorassa. Mutta kuka sanoo, että maailman pitäisi olla aina suorassa? Joskus maailma on juuri hauskimmillaan silloin, kun se on hieman kallellaan, tai kun se heijastuu jäälle sulaneen lätäkön pinnasta väärinpäin.

Leikittelevä valokuvaaja ei mieti jatkuvasti sääntöjä. Hän rikkoo niitä tarkoituksella rikkoa niitä. Ei siksi, että hän olisi kapinallinen, vaan siksi, että hän on utelias.

Mitä jos ottaisin kuvan sinusta niin läheltä, että näyttäisit avaruusoliolta? Mitä jos kuvaisin kaupungin valoja niin, että ne näyttävät sulavalta sateenkaarelta? Mitä jos kerrankin jätän salaman kotiin ja olen kameran illan kanssa hämärässä?

Yllätys on leikittelevän valokuvaajan vahvuus. Kun joku katsoo kuvaa ja kysyy: "Miten ihmeessä olet tuon tehnyt?", olen onnistunut. En ole vain tallentanut hetkeä; olen luonut omaa todellisuutta.

Seuraavan kerran, kun sinä otat kameran käteesi, unohda hetkeksi ne kaikki tekniset toimet. Etsi jokin täysin tavallinen esine, vaikkapa vanha saapas tai sukset, joista toisesta puuttuu side ja kuvaa niin, että katsoja luulee sitä taideteokseksi.

Tai vielä parempaa: mene ulos ja katso maailmaa ylösalaisin. Saatat yllättyä siitä, kuinka paljon hauskempaa se on, mutta miten sen teet, mieti sitä?

Hyvää Ystävänpäivää

 "Rakkauden polttopisteessä" 365/45

—Tänään on ystävänpäivä, rakkauden päivä. Rakkaus tarkoittaa niin monia eri asioita ja se voidaan määritellä hyvin monella tavalla.

Rakkaus on minulle läsnäoloa ja tarkkailua. Se on sitä, kun länsisuomalainen maltti kohtaa Kalevalan itäisen mystiikan, joista teen havaintoja kameran etsimen läpi. Tässä kuvassa kamerani,  tuo vanha, mekaaninen neuvostokopio ei lepää vain kirjan päällä, vaan nostin sen jalustalle kuin tutkimaan.

Se on nostalgisella makrokuvausretkellä Kuva-Kalevalan sivujen välissä. Etsin yksityiskohtia, säkeitä, jotka resonoivat minun sisäistä maailmaani. Se on rakkaussuhteeni kirjallisuuteen: kun selaan usein tätä järkälettä, löydän siitä ajatuksia, jotka ankkuroivat minut sanoihin. Ja valokuvaukseen: kun tarkennan objektiivin tähän mytologiseen runouden maailmaan, pysäytän hetken ja teen siitä oman kuvan.

Tämä asetelma on silta. Se yhdistää välineen ja hengen, teknisen tarkan havainnon ja runojen intuition. Se on rakkautta, joka vaatii aikaa, tarkkuutta ja uteliaisuutta.

Tosin tämä Leica kameran kopio ei ole enää kuvauskunnossa, mutta se ”kuvaa” tunnettani kirjallisuuteen ja valokuvaan.

Takkatulen lohdullinen syleily

365/44 haastekuva ja kuvan tarina

Helmikuu. Tämä talven selkä, usein harmaa ja jäinen, levittäytyy ikkunan takana. Meidän talossamme se tuntuu ehkä vieläkin syvemmältä, kun elämä on asettanut eteemme omat haasteensa. Vaimoni muistisairaus on muuttanut arkeamme ja muistuttanut hauraudesta – siitä, miten pieniä loppujen lopuksi olemme.

Tänä aamuna päätin uhmata harmautta ja sytyttää tulen vuolukivitakkaan. Siinä on jotain primitiivistä lohdullisuutta. Tapa, jolla liekki alkaa nuolla koivupuuta, takan hiljainen humina ja hidas, mutta varma lämmön leviäminen kiven massasta; se on vastakohta maailman ja elämän epävarmuudelle.

Istuimme vierekkäin, kuten olemme tehneet vuosikymmeniä. Pidimme takan lasiluukut auki, jotta tunsimme hehkun kasvoillamme ja kuulimme tulen puhuvan. Sen ääni on kuin vanha ystävä, joka kuiskaa, että kaikki järjestyy. Takassa palaa puu, joka on kasvanut vuosia ja kerännyt itseensä auringonvaloa –nyt se luovuttaa tuon energian meille takaisin.

Takan kulmalla on tiimalasi, jonka hiekka valuu tasaisesti. Se muistuttaa, ettei mitään voi pitää itsestäänselvyytenä. Jokainen valuva jyvä on arvokas hetki. Sairaus muuttaa ajan käsitystä: se voi venyttää minuutit tuskallisiksi tai kutistaa onnen hetket liian lyhyiksi. Tiimalasin ääressä tuntuu, että voimme hallita aikaa edes hiukan, antaa sen vain valua omaan tahtiinsa.

Ilman television tai muiden ihmisten hälinää on tilaa vain meille kahdelle. On tilaa hengittää ja olla kiitollinen. Tuli ei paranna sairautta, mutta se lohduttaa sielua, ja ehkä juuri se on tärkeintä silloin, kun elämä koettelee. Etenemme yksi hetki kerrallaan, käsikkäin, kunnes hiekka on valunut kokonaan. Ja sitten, jos haluamme, käännämme tiimalasin ympäri ja aloitamme uuden tovin. 

Virheistä oppiminen alkaa

 Pelkäätkö epäonnistumista niin paljon, että jätät sulkimen painamatta? Vai oletko kenties se harrastaja, joka säästää intohimoaan siihen "täydelliseen hetkeen", jota ei koskaan tule?

Istahda alas, ota kupillinen kahvia (tai ehkä linssin puhdistusliina) ja kuuntele, sillä nyt pureudumme paradoksiin, joka on yhtä hämmentävä kuin kameran manuaalitila pimeässä huoneessa: Ainoa tapa tehdä jotain hyvin on tehdä se ensin huonosti.

Paradoksi: Huonous on hyvyyden esikartano

Tämä ajatus, jota kirjailija G.K. Chestertonkin sivusi sanoessaan, että "kaikki, mikä on tekemisen arvoista, on sen arvoista, että se tehdään huonosti", tuntuu sotivan tervettä järkeä vastaan. Meillehän on opetettu, että pitää pyrkiä laatuun heti kättelyssä. Mutta katsokaapa tätä meidän valokuvaajien taiteenlajia.

Kuvittele nuori harrastaja – kutsutaan häntä vaikkapa Sepoksi. Seppo on ostanut kalleimman järjestelmäkameran, mitä kaupasta saa, ja lukenut kaikki mahdolliset arvostelut. Hän seisoo hämärtyvässä illassa ja katsoo avautuvaa maisemaa. Mutta Seppo ei ota kuvaa. Miksi? Koska hän pelkää, ettei hän saa vangittua sitä täydellisesti. Hän pelkää, että valotus menee pieleen tai sommittelu ontuu. Seppo haluaa tehdä sen hyvin, joten hän ei tee sitä ollenkaan.

Tässä piilee se suuri virhe, jonka vanhempikin harrastaja saattaa toisinaan unohtaa: Laatu on määrän sivutuote.

Oppitunti kokeneellekin konkarille

Kun puhumme siitä, että asiat on tehtävä ensin huonosti, emme tarkoita laiskuutta. Tarkoitamme sitä, että sallimme osaamattomuutemme kömpelyyden. Valokuvaajalle tämä on kriittistä kahdesta syystä:

1. Tekninen lihasmuisti: Jos et suostu ottamaan satoja väärin valottuneita, tärähtäneitä ja rakeisia kuvia, et koskaan opi tuntemaan kameraasi niin hyvin, että sormesi löytäisivät oikeat säätimet silloinkin, kun revontulet tanssivat vain viisi sekuntia. Sinun on täytettävä monta muistikorttia, jotta opit, miltä epäonnistuminen näyttää ja tuntuu.
   
   

2. Katseen kehittyminen: Ensimmäiset sata kuvaa samasta kohteesta ovat yleensä niitä harjoitus laukauksia. Ne ovat niitä "huonoja" kuvia, joita jokainen turisti ottaa. Vasta kun olet saanut ne pois alta, tuhonnut ne pois kuleksimasta, mielesi alkaa etsiä jotain muuta. Huonojen kokeilujen kautta löydät sen kuvakulman, jota kukaan muu ei nähnyt.

Harrastaja on prosessin vanki – ja se on hyvä!

Vanhempi valokuvaaja saattaa joskus kangistua kaavoihin. Hän tietää, mikä toimii, ja tekee vain sitä suttua. Mutta se on vaarallista. Jos teet vain sellaista, minkä tiedät tekeväsi hyvin, lakkaat kasvamasta.

Tämä paradoksi opettaa meille, että meidän on palattava "aloittelijan mieleen". Meidän on uskallettava lähteä kadulle ja kuvattava niin, että hävettää näyttää lopputulosta kenellekään. Sillä vasta siinä hetkessä, kun hyväksyt sen, että 90 % päivän saaliista menee roskakoriin, annat tilaa sille yhdelle kuvalle, joka on oikeasti erinomainen.

Tässä on pakinan opetus

Joten, arvon valokuvaajat: älkää odottako sitä hetkeä, kun "osaatte tarpeeksi". Älkää odottako täydellistä valoa tai vielä vähän kalliimpaa objektiivia. Menkää ulos ja tehkää huonoa jälkeä. Olkaa ylpeitä epäonnistumisista, sillä jokainen tärähtänyt otos on askel kohti mestaruutta.

Muistakaa: se, joka ei koskaan tee mitään huonosti, ei koskaan opi tekemään mitään loistavaa. Joten ladatkaa akut, tyhjentäkää muistikortit, sitten mene ja mokaa. Se on ainoa reitti onnistumiseen.

Kun Venta hall yllättää

 

"Venta Hall" kääntyy suomeksi "Talvihelvetti".

Se se voi olla murteellinen tai leikillinen väännös englannin kielen sanoista winter hell.

Vanha sanonta kuuluu: "Venttas hool, housut puttoo!” tai Venta hall, housut puttoo."

Siinäpä sitä on viisautta kerrakseen, vaikka heti aluksi täytyykin kysyä, kuka ihme on tämä Venta Hall, ja miksi ihmeessä hänen seurassaan housut putoavat?

Kyse on tietenkin siitä vanhasta suomalaisesta kansanperinteestä, jossa vieraan kielen sanat taivutetaan suuhun sopiviksi – tai tässä tapauksessa täysin toiseen uskoon. Olisiko Winter hell muuntunut muotoon Venta Hall. Se on se hetki, kun helmikuun pakkaset vaihtuvat lumisateeksi, jopa vaakatasossa tuiskuttavaan lumeen.

Se on se hetki, kun yrität aamulla autolla pihasta tielle, mutta vastassa on aura-auton jättämä kova lumivalli. Silloin ei auta kuin todeta: nyt on Venttas Hooll. Ja joskus siinä tohinassa saattaa tosiaan tuntea, että housutkin putoavat – tai ainakin usko omaan risaan lumilapioon.

Sanonta muistuttaa minua siitä, että suomalainen huumori on parasta silloin, kun olosuhteet ovat kurjat, kevään merkkejä on, mutta vielä edessä monia myrrys säitä. Luonnon näyttäessä kyntensä, me kaivamme esiin tunnetut sananlaskut ja nauramme (yleensä hampaat irvessä).

Kuin dronilla kirjallisuuden yllä

 

– Elon Muskin hengessä

Olen viime vuodet elänyt digitaalisessa lukemisen maailmassa. Äänikirjat ovat laulaneet korvissani kävellessäni, laittaessani ruokaa ja jopa nukkuessani. Mutta nyt, ystävät, olen palaamassa osittain juurilleni. Olen astunut kirjastoon, lainannut taas fyysisiä kirjoja ja kokenut valaistumisen.

En aio lukea niitä kannesta kanteen. Se on aivan liian vanhanaikaista.

Olen kehittänyt uuden menetelmän: kirjallisen ilmatiedustelun, joka on saanut inspiraationsa itse Elon Muskilta. Muskin sanotaan lukevan "first principles" -ajattelulla, purkavan asiat osiin. Minä teen samoin, mutta kuvitteellisesti droonilla. Lennän kevyesti sivujen yllä, tarkkailen maastoa. Jätän väliin pitkät maisemakuvaukset, sivuutan sivujuonet ja kiidän yli kirjailijan vaikeat pohdinnat. Mutta kun huomaan kiinnostavan ajatuksen, teen täsmäiskun. Laskeudun, tutustun, otan oppia ja lennän taas.

Tämä vaatii tietenkin uudenlaista kurinalaisuutta. En tietenkään töhri lainakirjaa – en ole Bill Gates, joka raapustaa vihaisia kommenttejaan marginaaleihin. Sen sijaan minulla on käytössäni jotain paljon arvokkaampaa ja järjestelmällisempää: oma kortisto, aivan kuten filosofi Ryan Holidaylla.

Pöydällä on kortistolaatikko, joka pullistelee satoja merkintäkortteja. Kun laskeudun droonillani kirjan sivulle, kirjoitan havaintoni korttiin. Järjestelmä on täydellinen. Jos joku sattumalta eksyy työhuoneeseeni, hän luulee minun valmistelevan väitöskirjaa tai vähintäänkin salaliittoa. "Tässä, arvon rouva, on kortti numero 304, jossa kirjailija väittää väärin perustein, että suurennuslasi on turha kapistus."

Juuri tuo väittäminen on se suola. Olen joskus kirjailijan kanssa eri mieltä. Äänikirjaa kuunnellessa raivoaminen on vaivalloista, ja jotkut katsovat kieroon, jos huudan kuulokkeille. Fyysisen kirjan kanssa tämä hoituu sivistyneesti. Kirjoitan eriävän mielipiteen korttiin. Siitä syntyy eräänlainen "mikropakina", kirjailijan ja minun välinen hiljainen väittely, jota kukaan muu ei koskaan saa lukea.

Puuttuva kielitaito on rajoitteeni. Toisin kuin Thomas Jefferson, joka luki teoksia usealla eri kielellä rinnakkain, minä olen sataprosenttisesti suomenkielinen. Vieraskieliset teokset ovat minulta suljettu. Mutta en luovuta! Käyn ahkerasti läpi vierasmaalaisia valokuvateoksia. Katselen kuvia, tulkitsen tunnelmia ja muodostan niistä mielipiteeni. Ja arvatkaa mitä? Kirjoitan nekin asiat kortistoon. Drooni laskeutuu Ranskan maaseudulle, kuvatekstistä en ymmärrä sanaakaan, mutta korttiin tulee kommentti värien käytöstä ja sommittelusta.

Tässä olen minä: nykyaikainen, julkkisten inspiroima lukija, joka lentää korkealla, iskee syvälle ja arkistoi kaiken.

Shalaattia

 

kuinka minä opin rakastamaan sheikkeriä

Olen aina ollut sitä mieltä, että salaatti on ruokaa, jota en joka päivä syö. Se on sellaista puputettavaa oheismateriaalia, joka pidetään lähinnä lautasen koristeena, mutta nyt. Seurasin ”Suomalainen menestysresepti” ohjelmaa. Uudet tuotteet ovat kaupoissa. Tuo Rebl Eats Shalaatti. Se ei ole mikään tavallinen salaatti, joka pitää hienotunteisesti haarukoida lautaselta. Tämä on kulinaristinen suoritus, joka vaatii tanssiliikkeitä. Minulle joka olen kotikokki ja muutenkin huiskin Tai Chi tahtiin. Tämä sopii paremmin kuin hyvin.

Paketissa lukee suomeksi: "Sheikattava Salaatti".

Ensimmäinen reaktioni oli uteliaisuus. Onko tämä ruokaa vai tarvitseeko tähän suojalasit? Mutta kun tartuin muoviseen astiaan ja aloitin ravistelun, tunsin itseni heti hieman nuoremmaksi. Tämä ei ole enää ruoanlaittoa, se on taidetta. Siinä kohtaa, kun lime-korianterikastike kohtaa taco murut ja salaatinlehdet siinä purkin sisällä, syntyy sellainen soundi, jota voisi kutsua "makuorkesterin viritykseksi".

"Nyt näitä kokeiltuani olen siirtynyt himokkaiden salaatin syöjien joukkoon."

Tuo ajatus kiteyttää kaiken. Minä, joka varon hiilihydraatteja, olen nyt shalaattimies. Se on kätevää. Ei tarvita lautasia, ei haarukoita, hyvä on, eli periaatteessa. Sheikkaat ja syöt. Se on uusi elämäntapa!

Sitten on se hinta. 4,99 €. Kun katson tuota hintalappua, puristan tiukasti kukkaroa. Se on viisi euroa salaatista! Hirvittääkö? Kyllä! Olenko valmis maksamaan sen? Totta kai olen. Koska se, mitä maksan, ei ole salaatti, vaan vapaa-aika ja idea, maku ja raikkaus.

Kyllä täytyy sanoa, että on Suomalainen menestysresepti -kilpailun tuomaristolla ollut hajuaisti kohdallaan. Tämä tuote on kuin MacGyver lounasaikaan, joka ratkaisee nälkäongelman sekunneissa ja jättää vielä hyvän maun suuhun.

Joten, arvon kansa: ravistakaa purkkia, nauttikaa korianterista ja antakaa mennä! Tacosalaatti ja ne muut tervetuloa, ja se on tullut meille jäädäkseen.

 Ps. Noista tyhjistä purkeista on vaikka mihin. Esimerkiksi kynäteline tai kukkaruukun suojus tai pääsiäisruohoa niihin voi kohta kylvää. JATKOON!

Tämä on pakina, eikä mikään salaatti mainos!