Ajan saa kiinni vain pysähtymällä, hiljaa varroten, mutta valppaasti aikaa seuraten.
Monilla meistä, jotka olemme aloittaneet kuvaamisen analogisen filmin aikaan, on tietty luku syöpynyt takaraivoon: 24 tai 36. Se oli se määrä ruutuja, joka kinofilmirullassa oli. Jokainen laukaisu maksoi, joten sormi ei ollut herkässä – kuvaa mietittiin tarkasti ennen kuin suljin räpsähti.
Yksi ruutu kolmestakymmenestäkuudesta. Digitaalisuus antaa vapauden, mutta historia opettaa malttia.
Olen huomannut, että tämä perintö elää minussa vahvana edelleen. Nykyäänkin photowalk-reissuilla huomaan kuvaavani lähes poikkeuksetta tuon vanhan tutun määrän ruutuja. Se tuntuu luonnolliselta sykliltä; tarinalta, jolla on selkeä alku, keskikohta ja loppu.
Nuo 24 tai 36 ruutua eivät kuitenkaan jää vain kovalevyn kulmalle pölyttymään. Minulle mieluisin tapa antaa kuville uusi elämä on koostaa niistä still-videoesityksiä. Olen kokeillut monia ohjelmia matkan varrella, mutta viime viikkoina olen uppoutunut Canvan maailmaan.
Sanotaan se suoraan: Canva ei ole helppo. Vaikka se on ilmaisohjelma ja päällisin puolin kimalteleva, sen logiikka on välillä pirun vaikea selättää. Siinä on kuitenkin yksi suuri etu: ohjeita ja tutoriaaleja löytyy jokaiseen sormenpäätuntumaan, kunhan vain jaksaa etsiä.
Tavoitteeni on tällä hetkellä selkeä:
On helppo langeta hienosäädön ansaan. Jos alkaisin heti lisätä efektejä, siirtymiä ja monimutkaista äänimaailmaa, projekti paisuisi ja motivaatio saattaisi hyytyä. Siksi teen nyt vain peruskamaa. Haluan ensin ymmärtää ohjelman "sielunelämän" ja saada työnkulun rutiinit haltuun.
Hienosäädön ja kikkailun aika on ehkä myöhemmin. Jos jaksan harjoitella ahkerasti, ehkä ensi kesänä Canva on jo sormenpäissäni eikä vastusta joka käänteessä.
Kun aloitin valokuvaamisen vuonna 1957, maailma näytti erilaiselta – ja niin näytti valokuvauskin. Silloin jokainen laukaus maksoi markkoja, ja kuvan onnistumisen näki vasta monta päivää myöhemmin pimiössä tai kuvavalmistamosta haetusta pussista. Nyt vanhana, huomaan edelleen pohtivani samaa kysymystä kuin aloittelevat harrastajat: miten oppia lisää valokuvausta?
Pysähdyin hiljattain lukemaan artikkelia valokuvaajan kehitysvaiheista. Se muistutti minua siitä, että valokuvaus ei ole pelkkä harrastus, vaan jatkuva henkisen kasvun jatkumo. Vaikka sormeni tuntevat kameroiden säätimet jo lihasmuistista, huomasin artikkelin tekstissä jotain, mikä puhutteli minua juuri nyt.
Tekniikasta tunteeseen Usein ajattelemme, että valokuvaus on kameran hallintaa: aukkoja, suljinaikoja ja ISO-arvoja. Artikkelin mukaan tämä on kuitenkin vasta ensimmäinen askel –"käsityöläisvaihe". Kun tekniikka on hallussa, astumme vaiheeseen, jossa alamme ymmärtää valoa ja sommittelua.
Mutta todellinen "näkemisen vaihe" on se, jota kohti meidän tulisi aina pyrkiä, iästä riippumatta. Se on vaihe, jossa kamera muuttuu näkymättömäksi välineeksi silmän ja ajatusten välillä. Se ei ole enää "hyvän kuvan" ottamista, vaan oman näkemyksen ja tunteen välittämistä.
Mitä opittavaa on vielä? Ehkä tärkein oppi artikkelissa oli se, että kehityksessä ei ole kyse vain uuden oppimisesta, vaan myös poisoppimisesta. Meidän on uskallettava luopua säännöistä, joita olemme vuosikymmeniä noudattaneet.
Jos olen vuodet pyrkinyt tekniseen osaamiseen, ehkä nyt on aika etsiä epätäydellisyyden kauneutta.
Jos olen aina kuvannut maailmaa sellaisena kuin se on, ehkä nyt on aika kuvata sitä, miltä se tuntuu.
Artikkeli muistutti minua siitä, että valokuvaajan "paras vaihe" ei ole se, kun hänellä on hieno kalusto, vaan se, kun hänellä on kirkkain visio. Elämä on antanut minulle sellaista perspektiiviä, jota yhdelläkään nuorella digikuvaajalla ei vielä ole. Minulla on muistoja, kerrostumia ja ymmärrystä ajan kulusta –ja ne voivat näkyä kuvissani, jos annan niille tilaa.
Valokuvaus on opettanut minulle kärsivällisyyttä vuosikymmenten mittaan. Se opettaa sitä edelleen. Kehitysvaiheet eivät ole portaita, jotka loppuvat huipulle, vaan ne ovat kehä, joka alkaa aina uudestaan jokaisen uuden päivän aamusta.
En juokse uusimpien teknisten innovaatioiden perässä, mutta etsin edelleen sitä hetkeä, jolloin valo osuu kohteeseen tavalla, joka pysäyttää. Se intohimo on säilynyt ja matka jatkuu, ja se on kenties valokuvauksen kaunein puoli: valmiiksi ei tulla, ja hyvä niin.
Vahvistus: Se vahvistaa, että olet jo ohittanut vaiheet, joihin monet jumiutuvat (tekniikan ja kaluston palvonta).
Uusi suunta: Se kannustaa sinua keskittymään "näkemiseen" eli siihen, mitä sinulla on sanottavana ihmisenä, jolla on elämänkokemusta.
Innostus: Se osoittaa, että oppiminen ei lopu koskaan – se vain muuttaa muotoaan teknisestä suorituksesta henkiseksi oppimiseksi.
Tuntuuko, että kotikulmat on jo kaluttu loppuun ja etsimäsi "täydellinen kuvauspaikka" on aina jossain kaukana? Aina ei tarvitse matkustaa merta edemmäs kuvaamaan – joskus riittää, että kävelee ovesta ulos ja pysähtyy. Kokosin kuusi testattua ja leikkimielistä tapaa ravistella rutiineja ja nähdä maailma täysin uudella tavalla.
Norjalaisen Øyvind Nordhagenin haasteen idea on yksinkertaisuudessaan nerokas, koska se poistaa "minne menisin?" -valinnan vaikeuden:
Mene ulos ovesta.
Kävele tasan 50 askelta mihin tahansa suuntaan ja pysähdy.
Älä liiku, vaan jää siihen paikkaan, missä olet.
Tehtävä: Ota tietty määrä kuvia (esim. 10 kpl) poistumatta tuosta neliömetrin kokoisesta pisteestä.
Toimiiko se? Kyllä! Kun en vaihda paikkaa, silmät alkavat etsiä yksityiskohtia, valon leikkiä, tekstuureja ja heijastuksia, jotka yleensä ohittaisin. Se pakottaa luovuuden käyntiin rajoitteiden kautta.
Joskus liika valinnanvara tappaa luovuuden. Kokeile mennä ulos vain yhdellä kiinteällä polttovälillä (esim. 50 mm tai 60 mm makro). Tämä opettaa "liikkumaan jaloilla" ja hahmottamaan maailmaa juuri kyseisen lasin läpi.
Päätä ennen ulosmenoa yksi tarkka kohde. Esimerkiksi:
Vain heijastuksia lätäköistä tai ikkunoista.
Vain lukuja tai kirjaimia.
Vain puiden runkoja (kaarna, sammal, jäkälä).
Vain varjoja tai tiettyä väriä (esim. keltainen).
Kuvittele, että käytössäsi on vanhanaikainen filmirulla, jossa on vain 24 tai 36 valotusta. Älä räpsi menemään, vaan harkitse jokaista laukaisua. Tämä tekee jokaisesta onnistuneesta kuvasta merkityksellisemmän.
Kamera jää usein hyllyyn, kun on harmaata, sataa tai on sumuista. Juuri silloin valo on kuitenkin pehmeää ja tunnelma on aivan erilainen kuin kirkkaassa auringonpaisteessa. Sade tuo heijastuksia ja sumu siivoaa häiritsevät taustat pois.
Selaa valokuvakirjoja, älä vain Instagramia. Fyysiset kirjat ja tunnettujen mestarien (kuten Henri Cartier-Bresson tai Saul Leiter) työt antavat usein syvempää inspiraatiota kuin nopeat somesyötteet. Tavoitteena on oppia uusia näkökulmia, ei verrata itseään muihin.
Otin kameran ja testasin tuota 50 askeleen haastetta. Se oli helpoin tapa muuttaa motivaatio välittömäksi toiminnaksi ilman ennakkosuunnitelmia. Tosin täytyy myöntää: hieman lipsuin, enkä pysynyt aivan samoilla jalansijoilla, mutta periaate tuntui silti todella hyvältä!
Nyt haastan sinut: Mikä näistä keinoista herättää sinun kuvausintosi? Tai onko sinulla oma luottokikka, jolla ruokit luovuuttasi? Jaa ajatuksesi kommenteissa!
Elämme usein arjen harmaalla automaattiohjauksella, suorittaen tehtävälistoja ja antaen tuntien valua ohitsemme. Mutta joskus, aivan odottamatta, jokin pysäyttää meidät. Se on pieni, sähköinen hetki, joka muuttaa kaiken.
Katsokaa kuvaa. Siinä on vain yksi kaislan kukinto sinistä taivasta vasten. Se on pelkistetty, hauras ja kaunis. Se on kuva ohikiitävästä hetkestä, jonka tuulenvire olisi voinut pyyhkiä pois jo ennen kuin kamera ehti laueta. Se on kuva välähdyksestä.
Tässä hetkessä, kun mieli pysähtyy, avautuu tila uudelle ajatukselle, oivallukselle. Se on kuin mielen tuuletus, joka puhdistaa harmaan kohinan ja tuo selkeyden. Tämä tunne tiivistyy kauniisti haikuun:
Tuo "oiva oivallus" on se pieni annos merkityksellisyyttä, joka kantaa läpi pitkänkin päivän. Se on muistutus siitä, että maailma on esteettinen, ja että elämä tapahtuu *tässä*, ei vain odottamassa seuraavaa suoritusta.
Joten, seuraavan kerran kun tunnet mielen kirkastuvan odottamatta, kun huomiosi kiinnittyy johonkin pieneen ja kauniiseen – olipa se sitten valon taittuminen kaislan nukkaan tai vieraan hymy – pysähdy. Anna sille tilaa.
Kävely voi
olla keino sekavien ajatusten kirkastamiseen tai selkeyden
löytämiseen elämän haasteiden keskellä. Se voi tarjota
tarvittavan tauon tai olla yksinkertaisesti luonnon tarkkailua.
Tietoiseksi rutiiniksi muodostunutta kävelyä on pidetty
terapeuttisena ikiajoista lähtien.
Jo roomalainen filosofi Seneca uskoi, että kävely auttaa mielen palautumisessa ja ylianalysoinnin hillitsemisessä. Stoalaiset pitivät kävelyä myös elämän peilinä; se oli tapa havaita luonnon syklejä ja malleja. Kävely onkin parhaimmillaan elämän oppitunti.
Valokuvaajat nauttivat kävelemisestä, koska se terävöittää havaintokykyä ja ruokkii inspiraatiota. Kuten on sanottu: "Heti kun jalkani alkavat liikkua, ajatukseni alkavat virrata." Voidaankin olettaa, että kävely on suora tuki luovalle toiminnalle.
Valokuvaajana kävely on minulle löytöretki. Nautin tänään aurinkoisen iltapäivän hitaista oivalluksista. Huomasin, että mieleni ei ollut liian keskittynyt mutta ei hajamielinen. Se oli eräänlaisessa välitilassa, joka mahdollisti yksinkertaisten asioiden huomaamisen ja niistä nauttimisen.
Kulkiessani jo lähes lumettomalla polulla huomasin mielenkiintoisia asioita: Tuomiojärven rannalla avautuvat pajunkissat tekivät kokemuksesta muistettavan. Tuntui kuin olisin astunut jo kevään maailmaan Jyväskylän Haukanniemessä. Tänään tallentamani kuvat eivät olleet vaivannäön, vaan läsnäolon tulosta.
Kuten Rebecca Solnit kirjoittaa teoksessaan Wanderlust: A History of Walking:
”Kävely on tasapaino, jossa mieli, keho ja maailma ovat linjassa.”
Valokuvaajana etsin juuri tällaista tasapainoa.
Kevät ei saavu ryminällä, vaan se hiipii hiljaa suonteenpohjiin ja puronvarsien pusikoihin. Tänään, kun seisoin solisevan veden äärellä, huomasin sen – ensimmäiset harmaat untuvikot, jotka kurkistivat varovasti ruskeiden suomujensa alta.
On jotain syvästi rauhoittavaa siinä, miten paju tietää täsmälleen oikean hetkensä. Vaikka rinteissä on vielä lunta ja öisin pakkanen paukkuu, nämä pienet "pajunkissat" ovat jo pukeutuneet lämpimiin turkkeihinsa.
Kevään merkki, kun
löydän pajunkissoja
puron varresta.
Luonnonkulkija tietää, ettei näiden herkkien alkujen kanssa kannata hätäillä. Tällä kertaa sakset saivat jäädä vielä laukkuun. Annoin oksien jäädä paikoilleen, osaksi puronvarren heräävää maisemaa. On tärkeää malttaa vain olla ja katsoa ja nähdä, miten valo siivilöityy paljaiden oksien läpi.
Pajunkissat ovat elintärkeä etappi luonnon kiertokulussa. Ne ovat ensimmäinen kattaus pian herääville kimalaisille, ja siksi niitä katsellessa tuntee pienen hienoisen kunnioituksen. Kevät on täällä, vaikka se vasta harjoitteleekin ensiaskeleita.
Seuraavalla kerralla ehkä otan muutaman oksan maljakkoon tuomaan tuota samaa toivoa sisälle asti. Mutta tänään ne kuuluivat vielä luonnolle.
On taas se aika vuodesta, kun maailma näyttää siltä kuin joku olisi unohtanut säätää kontrastin kohdalleen. Talven rippeet ovat epämääräistä ”kaupunginharmaata”, ja mieli saattaa laahata perässä samassa sävyssä. Mutta tiedätkö mitä? Se harmaus on itse asiassa vain tyhjä kangas, joka odottaa sinun pensselinvetojasi.
Nyt kun kevät tekee tuloaan, on täydellinen hetki herätä henkisestä horroksesta. Tässä on pieni kooste, miten muutat tylsyyden elämäniloiseksi puutarhaksi.
Kun arki tuntuu puurolta, tarkenna katseesi lähelle. Seuraavan kerran kun kävelet ulkona, älä katso vain ”metsää” tai ”tietä”. Etsi ensimmäinen sinnikäs ruohon vihteä tai leskenlehti pientareelta. Se on elämää, joka puskee väkisin läpi roudan.
Luonnon havainnointi ei ole vain ulkoilua, se on aivojen nollaamista. Kun huomaat pajunkissan, turpoavan silmun tai sammaleen syvän, samettisen vihreyden kiven kupeessa, annat itsellesi luvan poistua rutiinien oravanpyörästä.
Tylsyys on aina passiivinen tila, jossa odotamme jonkin tapahtuvan. Mutta entä jos päättäisitkin tarttua ohjiin? Jos päiväsi tuntuu tihkusateenharmaalta, vaihda väriä aktiivisesti:
Vaihda reittiä: Kulje tänään eri polkua ja etsi viisi uutta värisävyä matkan varrelta.
Vaihda asennetta: Päätä, ettet ole tänään ”odottaja” vaan ”löytäjä”.
Kyse on valinnasta. Meillä on valta päättää, katsommeko maailmaa pölyisen ikkunan läpi vai avaammeko sen apposen auki.
Maailma ei ole vain katselua varten, se on koettavaksi tarkoitettu. Tässä kolme tapaa aloittaa heti:
Multaa kynsien alle: Multaan koskeminen on maadoittavaa. Kun kylvät siemenen, sitoudut tulevaan kasvuun. Se on konkreettinen lupaus siitä, että jotain kaunista on tulossa. (Osta siemeniä)
Värimetsästys: Puhelimen kamera on loistava työkalu. Ota kuva kymmenestä luonnon eri vihreän sävystä. Huomaat pian, ettei maailma todellakaan ole yksivärinen.
Haiku-hetki: Pysäytä hetki kolmeen riviin. Se pakottaa pelkistämään ja näkemään olennaisen.
Silmu puhkeaa, vihreä valo voittaa, harmaa katoaa.
Miksi odottaa kesän kukkaloistoa, kun voit aloittaa väriterapian jo nyt? Värejä on kaikkialla, jos vain suostumme avaamaan silmämme. Kevään tulo on muistutus siitä, että mikään ei pysy paikoillaan, miksi sinunkaan pitäisi?
Tylsyys on valinta, mutta niin on inspiraatiokin. Valitse tänään värikkäämpi polku ja katso, miten ympäristösi alkaa elää.
Sanotaan, että timantit ovat naisen parhaita ystäviä, mutta meidän taloudessamme se kunnia kuuluu tällä hetkellä alumiiniselle, nelipyöräiselle ja hieman kolisevalle kulkupelille. Kyseessä on tietenkin rollaattori. Minä en sitä henkilökohtaisesti käytä – ainakaan vielä – mutta se on silti yksi elämäni tärkeimmistä kapistuksista.
Ennen rollaattoria kävelyistämme oli tullut varovaista hiipimistä. Olin vaimoni Marjatan virallinen tuki ja turva, mutta samalla vähän kuin elävä kävelykeppi, joka jännitti jokaista epätasaista kiveä ja kynnystä. Omaishoitajan arki on nimittäin jatkuvaa fysiikan lakien laskemista: riittääkö minun tasapainoni, jos toinen horjahtaa? Miten nostan hänet ylös, jos painovoima voittaa, ja niin kävi aivan liian usein.
Sitten taloon tuli tämä Hyvinvointikeskuksen lainapeli, ja huoli haihtui kuin keväthanki aurinkoon. Yhtäkkiä minä en olekaan enää se ainoa tukipilari, vaan voin ottaa pari askelta sivulle. Voin jopa kaivaa kameran esiin ja ikuistaa jonkun mielenkiintoisen kohteen, ilman että tunnen huonoa omaatuntoa siitä, etten ole koko ajan tarttumassa kyynärpäästä.
Tosin, jos puhutaan ihan totta, niin tämä nykyinen mallimme on hieman kuin matala urheiluauto, joka on eksynyt metsätielle. Sen pyörät ovat sellaista mallia, että ne taitavat pelätä lähes jokaista käpyä ja kiveä. Olemme kuitenkin sopineet, että harjoittelemme nyt tällä "kaupunkimallilla". Ehkä kesän korvalla, kun luonto kutsuu todella seikkailemaan, käymme neuvotteluun ja vaihdamme alle isot maastorenkaat, joilla kelpaa taivaltaa vaikka vähän epätasaisempaa polkua.
"Yksi rollaattorin parhaista ominaisuuksista on sen muuntautumiskyky: se on maailman nopeimmin pystytettävä katsomopaikka."
Kun minä säädän kamerani asetuksia ja etsin sitä sopivaa kuvakulmaa, Marjatta voi vain istahtaa alas, nauttia auringosta ja katsoa miehensä touhuja. Se on täydellinen työnjako.
Nyt olemme suuntaamassa kohti seuraavaa suurta tavoitetta: inva-pysäköintilupaa. Se on se taianomainen kortti, joka poistaa pysäköintivirhemaksun pelon ja antaa meille oikeuden valita hieman leveämpi siivu maailmaa. Rollaattorin kanssa kun ei oikein mahdu puikahtamaan niihin ahtaimpiin parkkiruutuihin, joissa naapuriauton ovi aukeaa vain kymmenen senttiä. Me tarvitsemme tilaa, jotta voimme laskea kulkupelin vesille – eli vaimon ja hänen uskollisen menopelin asfalttiin kiinni.
Elämä on muuttunut paremmaksi, kevyemmäksi ja ennen kaikkea taas liikkuvammaksi. Olemme erittäin kiitollisia tästä metallisesta ystävästä. Se ei ehkä ole mikään virtaviivainen muotoilun kukkanen, mutta meille se on taas vapauden symboli.
Tämän oppaan inspiraationa on Clark Strandin ja muiden haiku-mestareiden ajatus siitä, että haiku ei ole vain runoutta, vaan se on tapa nähdä maailma. Monet keskittyvät vain tavujen laskemiseen, mutta unohtavat sen tärkeimmän vaiheen: pysähtymisen ja havainnoinnin.
Suurin virhe on päättää kirjoittaa haiku ja alkaa sitten keksiä aihetta. Haiku-runoilijan on ensin oltava "läsnä".
Kultainen sääntö: Haiku on "Tässä ja nyt". Älä kirjoita muistoista tai abstraktista rakkaudesta, vaan siitä, mitä näet juuri tällä sekunnilla.
Perinteinen haiku koostuu 17 tavusta (5, 7 ja 5). Suomen kielen rikkauden vuoksi tästä voidaan hieman joustaa, mutta rytmi on silti sielu.
Vinkki: Lue runosi ääneen. Jos joudut pidättämään hengitystäsi, se on liian pitkä. Jos se loppuu kesken hengityksen, se on liian lyhyt.
Jokaisessa hyvässä haikussa on viittaus vuodenaikaan tai luonnon tilaan. Se antaa lukijalle kontekstin ilman turhaa selittelyä.
Haiku koostuu usein kahdesta kuvasta, joiden välillä on pieni hyppy tai yllätys. Esitä ensin laajempi kuva (tausta) ja sitten pieni yksityiskohta (toiminta), tai päinvastoin.
Älä selitä: Jätä kuvien välinen yhteys lukijan koettavaksi.
