Valo, hetki ja

 

•  laukaisimen napsahdus

Aamulla

Minulle valokuvauksen tuoma ilo ei liity yhteen yksittäiseen tuntemukseen, vaan se on kokonainen kirjo. Tuo ilo reagoi laukaisimen pehmeään napsahdukseen, tarkennukseen tai tiettyyn kiireettömään sommitteluun.

Nämä hetket ovat läsnä, kun tarkkailen muuttuvia valokuvioita tai kun syvennyn edessäni avautuvan näkymän rytmiin. Kuvittelen ne pieninä kuplina, jotka liikkuvat takatalven sunnuntai aamuisessa auringonvalossa –kumppaneina.

Minkä tahansa luovan teon ilo on merkityksellistä, kun tekoon ei liity paineita ja kun helppous ja vaiva elävät rinnakkain. Monilla osa-alueilla tyydytys on sidoksissa tuloksiin, mutta valokuvauksessa itse kohde ja sen kuvaaminen ovat palkinto, ilman tarvetta perustella lopputulosta.

Hetket tuntuvat täydellisiltä ilman päämäärää, ja luominen tuntuu keskustelulta maailman kanssa. Kiireettömässä kuvaamisessa on vapautta; kokeilunhalu ja mikroilo kukoistavat PhotoWalk-kävelyillä.

Ymmärrys luovasta toiminnasta vahvistuu ja tukee valokuvausta monin eri tavoin. Nämä kokemukset muistuttavat minua siitä, että olen läsnä hetkessä reagoimalla, osallistumalla ja aistimalla ympäristöä. Mielestäni luovan kuvan tekeminen ei ole pelkkä kokemus, vaan se on erottamaton osa itse prosessia. Se ravitsee kameran käyttöä monilla eri tasoilla.

Päivä 116/365

 

  (26. huhtikuuta)

Numerot

Järjestys numeroiden välissä

Numerot ympäröivät meitä myös tiedon muodossa. Tässä 895-sivuisen Photoshop-oppaan hakemistossa numerot eivät ole vain symboleita; ne ovat siltoja ongelman ja ratkaisun välillä. Tällä hakemiston viimeisellä aukeamalla ne johdattavat WWW-grafiikan saloihin – aikana, jolloin verkko oli vielä nuori. Vanha paperi ja tarkka typografia kohtaavat historian."

Numerot ympäröivät meitä lukemattomissa muodoissa – jotkut rohkeita ja silmiinpistäviä, toiset hienovaraisia ​​ja helposti huomaamattomia. Löysin niitä lehtien ja kirjojen sivuilta, ja hakemistoista.

Runon viisaita sanoja,

 - miten tässä ja nyt on hyvä elää

Tulevaisuus on jo alkanut,

ja sinä olet siellä.

Astu ovesta. Sen takana odottaa toinen ovi,

jota kukaan ei ole avannut ennen sinua.

Tuntematon tulee tutuksi,

eikä pelkoa enää ole.

Vierailta kasvoilta kuvastuu luottamus,

eikä epäilystä enää ole.

Kysymyksiin vastataan,

aina edessä on uusia ovia.

Koskaan ei tule valmista.

Runo: Anna-Mari Kaskinen

 Ovien ammattilaiset ja loputon eteinen

Oletko koskaan pysähtynyt miettimään, kuinka monta ovea olet ehtinyt elämäsi aikana avata? En tarkoita niitä narisevia kylpyhuoneen ovia tai lähikaupan ja sairaalan automaattiovia, vaan niitä suuria ovia. Niitä, joiden takana odottaa se kuuluisa Tulevaisuus!

Runoilija väittää, että tulevaisuus on jo alkanut ja me olemme jo siellä. Se on hieman hämmentävä ajatus. Jos olemme jo perillä, miksi minulla on yhä viimevuotinen kalenteri seinällä ja tiskit lojuvat tiskialtaassa? Mutta ehkä se onkin koko homman juju: tulevaisuus ei olekaan kiiltävä uusi auto, vaan jatkuva tila, jossa astutaan huoneesta toiseen.

Oviteoria

Runossa maalataan kuva, joka muistuttaa joko arkkitehdin unelmaa tai kodinkoneliikkeen takahuonetta:

• Ovi 1: Se, josta astut sisään juuri nyt.

• Ovi 2: Se, jota kukaan muu ei ole vielä avannut.

• Loputtomat ovet: Ketju, joka ei pääty koskaan.

On tietysti lohdullista kuulla, että "tuntematon tulee tutuksi" ja "pelkoa ei ole". Useimmille meistä uusi ovi tarkoittaa kuitenkin pientä kylmää hikeä ja hapuilua pimeässä valonkatkaisijaa etsien. Mutta runon maailmassa meitä odottavat luottamus ja vastaukset. Se kuulostaa melkein liian hyvältä ollakseen totta – vähän kuin luvattu remontti, joka valmistuisi kerrankin ajallaan.

Valmiiksi tulemisen mahdottomuus

Ytimessä on kuitenkin runon viimeinen lause: "Koskaan ei tule valmista." Tämä on se kohta, jossa suomalaisen miehen sielu huokaisee helpotuksesta. Meidät on opetettu siihen, ettei työ lopu tekemällä eikä maailma valmistu murehtimalla. Jos tulevaisuus olisi paikka, jossa istutaan valmiissa maailmassa juomassa keskikaljaa, me luultavasti kuolisimme tylsyyteen viikossa.

Me tarvitsemme niitä uusia ovia. Tarvitsemme sen pienen jännityksen siitä, mitä seuraavan kulman takana on – olkoon se vaikka vain uusi kysymys. Tulevaisuus ei ole päätepysäkki, vaan sarja eteisiä.

Joten, kun seuraavan kerran seison uuden ja tuntemattoman edessä, en etsi poistumistietä. Muistan, että se ovi on siinä sisäänkäyntiä varten. Ja vaikka sen takana olisi taas uusia ovia, se on ainakin merkki siitä, että matka jatkuu.

Ehkä tärkeintä ei olekaan se, mitä huoneessa on, vaan se rohkeus, jolla soitan summeria ja painan kahvaa. Sillä kuten runo sanoo: epäilystä ei enää ole. Tai jos onkin, se jää edelliseen huoneeseen, kun vedän oven perässäni kiinni – tai kun se sulkeutuu pehmeästi automatiikalla. 

Päivä 115/365 ( 25. huhtikuuta)

 

Maan päällä

Täällä missä minä asun, maa on vielä harmaa, mikä tekee keväisestä luonnosta taianomaisia. Juuri nyt on lievää tihkusadetta. Keväinen maa vaatii kosteutta ja lämpöä, joten kyllä se kohta kukoistaa?

Päivä 114/365 (24. huhtikuuta)

 Toiminta

Olen aktiivinen, mutta useimmat tekemäni asiat eivät sovi toimintakuviin. Kävin M. luona Kyllössä. Kävin myös muualla, mutta ei siitä ole kuvin kerrottavaa. Sanotaan, hitaat ovat nopeampia kuin sohvalla makaavat. 

Askel kerrallaan kohti tuntematonta

 –Ajatuksia elämästä, valosta ja pysähtymisestä

Olen kantanut kameraa mukanani vuodesta 1957. Silloin, kaksitoistavuotiaana, maailma tallentui mustavalkoisille ruuduille, ja jokainen laukaus oli harkittu. Nyt, lähes seitsemän vuosikymmentä myöhemmin, huomaan että olen palannut juurilleni. Valokuvauksesta on tullut minimalistista – turha häly on karsiutunut pois, aivan kuten se karsiutuu myös elämästä, kun vastassa on jotain vääjäämätöntä.

Nykyisin ajattelen, että jokainen valokuva on itsessään haiku-runo. Se on viiva, valo tai varjo; hetki, joka on riisuttu kaikesta ylimääräisestä, kunnes jäljelle jää vain ydin.

Tämä sama pelkistämisen taito on tullut osaksi arkeani omaishoitajana. Kun vaimo sairastui Alzheimerin muistisairauteen, elämämme muuttuu hitaaksi PhotoWalk-kävelyksi. Hän kulkee edellä rollaattorin kanssa, ja minä seuraan perässä, taltioiden 30–50 kuvaa jokaiselta retkeltä. Niistä syntyy tarinoita, still-videoita luonnon äänillä höystettynä. Ne ovat meidän yhteisiä saavutuksia, todisteita siitä, että olemme tässä.

Viime sunnuntai pysäytti meidät hetkeksi. Kaatuminen olohuoneessa ja reisiluun murtuma toivat sairaalahuoneen hiljaisuuden luontopolkujen tilalle. Kun istuin vaimoni vuoteen vierellä, ymmärsin jälleen kerran jotain olennaista: kolhut paranevat ja murtumat luutuvat, mutta Alzheimer ei poistu. Se on matkakumppani, jota emme valinneet, mutta jonka kanssa on opittava kulkemaan.

Vaikka mieli on juuri nyt apea ja koti tuntuu yksinäiseltä, emme suostu laiminlyömään elämää. Sairaalavuoteen reunalla emme eilen puhuneet luovuttamisesta, vaan suunnittelimme jo uutta ulkoilureittiä. Se on meidän elämänasenteemme. Elämää ei voi lukea kirjoista; sitä on luotava joka hetki uudestaan uusien kokemusten kautta, olivatpa ne kuinka pieniä tahansa.

Kirjoittaminen ja valokuvaus eivät ole minulle vain harrastuksia. Ne ovat tapoja jäsentää sitä, miltä meistä todella tuntuu, kun kuljemme yhdessä kohti tuntematonta päämäärää. Se on matka, jossa tärkeintä ei ole päätepiste, vaan se, miten me sen kuljemme: käsi kädessä, katse huomisessa, nauttien tästä hetkestä –tässä ja nyt.

Mielikuvitus Kuvittele nyt hyvää; se antaa voimia.

TESTISSÄ TALKKUNA

 

---

— PÖLYÄ LAUTASELLA VAI SUPERFOODIA TUUTISTA?
Tänään päätin palata juurilleni. Tai no, en minä tiedä, kenen juuret ne ovat, mutta ne löytyivät lähikaupan ylähyllyltä paperipussista, joka näytti siltä, että se on odottanut ottajaansa sitten vuoden 1952 olympialaisten. Kyseessä on tietysti talkkunajauhot.

Suomalainen perinneruoka on mielenkiintoinen konsepti. Se on usein jotain, mikä on ensin kypsennetty ja kuivattu, sitten jauhettu ja lopulta nautitaan tavalla, joka vaatii joko rautaista vatsaa tai vähintäänkin litran piimää kyytipojaksi. Talkkuna on tästä jaloin muoto: se on pohjimmiltaan paahdettua viljan pölyä.

Mutta koska elämme vuotta 2026, en tietenkään voinut vain sekoittaa sitä lusikalla kulhoon kuin luolamies. Se ei olisi ollut sisältöä. Se ei olisi ollut estetiikkaa.

Päätin ottaa avuksi keittiön raskaan tykistön: sauvasekoittimen.

Kun perinne kohtaa sauvasekoittimen

Visioni oli selkeä: moderni, samettinen talkkuna-smoothie-bowl. Sauvasekoitin käteen, talkkunat piimän sekaan ja menoksi.

Ensimmäinen oppitunti: Talkkunajauho oli kevyempää kuin muistin. Kun sauvasekoitin pärähti käyntiin, puolet ateriasta suoritti välittömän evakuoinnin kulhosta suoraan otsalleni ja keittiön ilmatilaan. Se ei ollut lounas, se oli hyökkäys. Mutta kuten sanotaan: ei blogia ilman vähän uhrauksia (ja imurointia).

Lopulta sain aikaan massan, joka oli niin sileää, että se olisi hämmentänyt esivanhempamme täysin. Perinteinen talkkuna kuuluu olla hieman rakeista, sellaista, joka muistuttaa karusta elämästä jokaisella lusikallisella. Minun versioni oli kuitenkin "Talkkuna-Mousse á la High Tech".

Miltä se sitten maistui?

Maku on hämmentävä yhdistelmä pähkinäistä paahteisuutta ja sellaista aromia, joka vie ajatukset satakuntalaiseen vilja-aittaan kesähelteellä. Hyvää se oli! Kunhan siihen ei lisää juurikaan sokeria, mutta marjoja ehkä banaanin ja ripauksen kanelia ja ironiaa.

Tuomio:

• Maku: 4/5 (kuin söisi keksiä, joka on nestemäisessä muodossa).

• Trendikkyys: 1/5 ( "SOTKIN ITSENI").

• Sotkuindeksi: 5/5 (sauvasekoitin ja jauhot ovat vaarallinen yhdistelmä).

Nyt olen täynnä tätä suomalaista supervoimaa. Olo on niin energinen, että voisin lähteä kyntämään hevosella ja Fiskarsin kympillä pellon tai ainakin päivitän tämän blogi tarinan. Talkkuna on tullut jäädäkseen – tai ainakin se pysyy keittiön nurkissa hienona pölynä vielä juhannus siivoukseen saakka.

Onko kukaan muu kokeillut tätä "pikapastaa" modernilla asenteella, vai olenko ainoa, joka yrittää väkisin yhdistää 1800-luvun ja 2026 teknologian?

---

Päivä 113/365 (- 23. huhtikuuta)

 Kynä kulkee nyt,

henkireikä aukeaa,

huoli kevenee.

Missä se on?

Olen tehnyt "Minä vakoilen" -kuvan flatlay-muodossa? "Minä vakoilen" -kuvan idea on kerätä useita esineitä yhteen ja valokuvata ne. Valokuvan sisällä haastat muita löytämään tiettyjä esineitä. Esimerkkinä voisin sanoa:

Etsi kampa, kynsileikkuri, veitsi jne. Joten tämä on "Minä vakoilen" -kuva ja haastan sinut löytämään esineitä.

Kun talo on tyhjä,

 mutta ajatukset täynnä

Koti. Sana, jonka pitäisi tuoda mieleen lämpö, turva ja yhdessäolo. Nyt, kun vaimo on sairaalassa, se tuntuu vain tyhjältä kuorelta. Seinät ovat samat, mutta elämä on poissa. Jäljellä on vain hiljaisuus, jota yritän täyttää tietokoneen hehkulla. Se on tällä hetkellä ainoa linkkini ulkomaailmaan, paras seuralaiseni tässä odottamattomassa yksinäisyydessä.

Pako rutiineihin – drone-lentoja kirjojen yllä

Yritän pitää kiinni arjen rutiineista, jotta en uppoaisi ajatuksiini. Kävin kirjastossa. Palautin kaksi lainaa ja vein kierrätyshyllyyn kolme kirjaa, joita en enää tarvinnut. Se tuntui oudon lopulliselta, pienen palasen luovuttamiselta.

Mukaan tarttui Tuomas Kyrön ”Kunkku”. En tiedä, luenko sitä koskaan kannesta kanteen. Olen kehittänyt oman tapani lähestyä kirjoja: kutsun sitä ”drone-taktiikaksi”. En sukella heti syvyyksiin, vaan lennän kirjan maiseman ylitse silmäillen. Katselen lukuja, lauseita, tunnelmia. Sitten, kun huomaan jotain mielenkiintoista, teen hallitun laskeutumisen. Tutkin tarkemmin, pysähdyn hetkeksi. Se on armollisempi tapa lukea, varsinkin nyt, kun keskittymiskyky on koetuksella. Se antaa mahdollisuuden luoda käsityksen siitä, mitä kansien välissä on, ilman sitoutumisen pakkoa.

Sunnuntai, joka muutti kaiken

Mutta ajatukset palaavat aina samaan pisteeseen. Sunnuntai-iltaan. Siihen hetkeen, kun tasapaino petti, ja kaikki muuttui. Puolisko horjahti, kaatui. Seuraus: ambulanssi ja Sairaala Nova. Maanantaina operoitiin murtunut reisiluu.

Kolhut paranevat, fyysiset haavat umpeutuvat. Se vie viikkoja, ehkä en tiedä. Mutta on jotain, mikä ei parane. Alzheimer. Se on kuin hiipivä varjo, joka on aina läsnä. Fyysisen vamman ja muistisairauden yhdistelmä on pelottava. Mietin kotiutumista. Kun tasapainoaisti ei ole kunnossa, jokainen tuttu nurkka muuttuu vaaran paikaksi. Miten me selviämme? Se pelko on vatsanpohjassa asti.

Lämmin Itämainen Pannu ja yksinäinen ateria

Ruoanlaitto on nyt selviytymistä, ei nautintoa. Tänään valitsen helpon reitin. Lämmin itämainen pannu. Se on nopea, kevyt ja jollain tavalla lohduttava. Mung-pavun ituja ja tomaatteja, oliiviöljyä. Mutta ne kaipaavat kaverikseen jotain tukevampaa.

Resepti yksinäiseen iltaan:

• Ainekset: Kourallinen itse idätettyjä mung-pavun ituja, 2-3 tomaattia, loraus oliiviöljyä, 1 kananmuna, mustapippuria, soijakastiketta.

• Lisukkeeksi: Pala ruisleipää tai keitettyä riisiä.

Valmistus:

1. Kuumennan öljyn pannulla. Pilkon tomaatit ja anna niiden pehmetä hetki öljyssä.

2. Lisään pavun idut. Paistan vain minuutin, jotta ne säilyttävät rapeutensa.

3. Teen pannulle tilaa ja rikon kananmunan sekaan. Voin joko sekoittaa sen muiden ainesten joukkoon tai jättää kokonaiseksi.

4. Maustan mustapippurilla ja soijalla.

5. Nautin riisin kanssa tai suoraan ruisleivän päällä.

Siinä se on. Ateria yhdelle. Syön sen hitaasti, makuun keskittyen, yrittäen unohtaa ympärilläni olevan tyhjyyden. Tänään mennään näin. Huomisesta en vielä tiedä.

Päivä 112/365 (- 22. huhtikuuta)

 Nousu

 "Nouse ylös, nouse ylös!"

• Kuvassa on jokin kevätsahramin (Crocus vernus) monista lajikkeista. Väri on tyypillinen violetti, joka on yksi yleisimmistä väreistä. Se on monivuotinen sipulikasvi, joka nousee maasta heti lumen sulamisen jälkeen.

 

Mielensäpahoittaja ja sodankäynnin taito

”Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun mailleni aiottiin kaivaa kuoppa.”

Eräänä torstaina Mielensäpahoittaja kiertää tonttinsa rajat. Siinä, missä pitäisi olla kanervikkoa ja mäntyjä, onkin nyt mustia maastureita ja kypäräpäisiä pukumiehiä.

Tunnen jotenkin samaistuvani tuohon karvalakkiukkoon, ja ehkä olen lukenutkin kaikki Mielensäpahoittaja-kirjat. Nyt tämä sotaromaani menee mielestäni vähän liiallisuuksiin, vaikka onhan se opettavaista tämäkin. Eniten olen pitänyt niistä TV-sarjoista, joissa Heikki Kinnunen on karvalakkiroolissa. Varmaan luen tai kuuntelen Tuomas Kyrön kirjat aina sopivan tullen – on se niin sysisuomalaisen miehen mieleistä. Toivon, että Kyrölle vielä tipahtaa kirjallisuuden Finlandia-palkinto.

Eilen kuuntelin kirjan lopputunnin. Olin nukkumaan menossa ja heräsin, kun tuli ilmoitus: ”Tähän päättyi…” Aamulla kuuntelin pätkän lopusta uudelleen ja huomasin, että alitajunta oli sentään tallentanut jotakin.
Tästä kuuntelemastani annan 3½/5 pistettä.

Päivä 111/365 - (21. huhtikuuta)

 

Hiljaa... Kukaan ei katso

Suljettu kirja on vain esine, mutta avattu kirja on keskustelu yli ajan. Pöly hyllyssä ei ole merkki vanhuudesta, vaan hiljaisesta lupauksesta, joka odottaa lunastajaansa. Älä anna viisauden haalistua unohdukseen –jokainen sivu, jonka käännät, herättää palan historiaa eloon. Eipä anneta kirjan olla, vaan rakastetaan noita pölyisiä tetopankkeja. Tämä ajatus ja kuva olkoon tämän hyvän päivän avaus.

Videoeditoinnin oppiminen vaatii harjoittelua

 

1. Vältä "oppimisen illuusiota"

Suurin virhe on luulla, että asian tunnistaminen on sama asia kuin sen osaaminen. Jos vain luet ohjeita uudelleen, aivot kokevat ne tutuksi, mikä luo valheellisen tunteen hallinnasta. Todellinen oppiminen vaatii aktiivista ponnistelua ja käytännön tekemistä.

2. Aktiivinen muistista palauttaminen (Retrieval Practice)

Älä tyydy lukemaan, vaan testaa itseäsi. Sen sijaan, että selaisit muistiinpanoja, sulje ohje ja yritä selittää lukemasi omin sanoin. Kun joudut "kaivamaan" tiedon muististasi, hermoverkot vahvistuvat ja tieto/taito jää pysyvästi mieleen.

3. Jaksotettu kertaaminen (Spaced Repetition)

Ihmisen muisti on rajallinen, ja unohdamme asioita nopeasti (niin kutsuttu unohduskäyrä). Ratkaisu on kerrata asiat juuri silloin, kun olet vähällä unohtaa ne.

• Kerratkaa asia päivän, kolmen päivän, viikon ja lopulta kuukauden kuluttua.

• Älä jätä Clipchampia tai muuta ohjelmaa käyttämättä vain siksi, että luulet jo osaavasi sen. Toisto siirtää tiedon lyhytkestoisesta muistista pitkäkestoiseen muistiin.

4. "Kävele ja puhu" -menetelmä (Walk and Talk)

Selitä opittava asia ääneen vaikkapa kävelylenkin aikana tai tee siitä äänitallenne puhelimeesi. Liikkuminen tehostaa aivojen toimintaa ja auttaa hahmottamaan kokonaisuuksia. Jos pystyt selittämään monimutkaisen asian yksinkertaisesti (kuin selittäisit sitä lapselle), olet todella ymmärtänyt sen.

5. Lomittaminen (Interleaving)

Älä opiskele vain yhtä kapeaa aihetta tuntikausia kerrallaan (niin sanottu blokkiopiskelu), vaan vaihtele eri tehtävien välillä. Tämä pakottaa aivot erottamaan eri käsitteet toisistaan ja tekee oppimisesta joustavaa.

Vinkki: Älä yritä heti aluksi tehdä pitkää videota, vaan harjoittele tekemällä useita 1–5 minuutin koosteita. Jos tarvitset pitkän esityksen, yhdistä lopuksi muutama valmis pätkä yhdeksi kokonaisuudeksi.

6. Tee tiedosta merkityksellistä

Tieto tarttuu parhaiten, kun se liittyy johonkin jo osaamaasi tai se on sinulle henkilökohtaisesti tärkeää. Kiitollisuus ja merkityksen löytäminen opiskelusta myös iäkkäämpänä auttaa ylläpitämään motivaatiota ja tekevät oppimisesta nautittavampaa.

---

Yhteenveto: Tehokkain tapa oppia on lopettaa passiivinen lukeminen ja siirtyä aktiiviseen kuvaamiseen, osaamisen testaamiseen ja asioiden selittämiseen. Erinomainen keino on esimerkiksi tehdä oppimisvideo vain itselleen.

Onnea opintoihin!

Päivä 110/365 - (20. huhtikuuta)

 

Ilmainen kehote

Tänään on tyhjä kangas: Kuvassa Laajavuori Haukanniemestä nähtynä!