Idea:
Jäätynyt – talvinen valokuvausprojekti

Kun pakkanen paukkuu nurkissa ja hanki kimaltelee auringossa, on aika hylätä tylsät sisäkuvaukset ja siirtyä luonnon omaan studioon. Kuva, jossa kukat on vangittu kirkkaaseen jäähän ja aseteltu koskemattomaan hankeen, ei ole vain valokuva – se on tarina pysähtyneestä ajasta.  Tässä on ohjeet, kuinka voi muuttaa veteen pakastetun kasvin taiteeksi.

1. Operaatio Jää

Unohda tavalliset jääpalat. Jos haetaan kristallin kirkasta jäätä.

• Keitä vesi: Keitä vesi kerran tai kahdesti ja anna sen jäähtyä ennen jäädyttämistä. Tämä poistaa ilmakuplat ja tekee jäästä läpinäkyvää kuin lasi.

• Kerroksittainen taide: Älä asettele kaikkea kerralla. Laita astian pohjalle hieman vettä, asettele kukka ja anna niiden jäätyä osittain. Lisää sitten loppu vesi. Näin kukka pysyy keskellä, eikä kellu pinnalla.

• Muotoilua: Jäädytä kukkia jogurttipurkkeihin, silikonisiin leivonta vuokiin tai jopa  ilmapalloihin saadaksesi mielenkiintoisia muotoja.

2. Valokuvauksen taika hangella

Kun jäätyneet aarteet ovat valmiita, on aika viedä ne hangelle.

• Oikea hetki: Pilvinen päivä on paras. Jään heijastukset ovat silloin pehmeitä, eikä suora auringonvalo polta kukan värejä puhki.

• Varjojen peli: Jos aurinko paistaa, etsi varjoinen paikka. Voit myös kokeilla laittaa jään taakse valon (kuten taskulampun, heijastimen tai elävän kynttilän), jolloin kukat "hehkuvat" jään sisältä.

• Lähikuvat (Kännykän makro): Mene niin lähelle kuin pystyt. Etsi jäästä ilmakuplia, halkeamia ja pinnan tekstuureja. Terälehtien yksityiskohdat jään läpi katsottuna ovat erikoisia.

3. Kokeile ja riko rajoja

• Epätäydellisyys on kaunista: Anna jään hieman sulaa, jotta sen pinta muuttuu rosoiseksi. Voit myös käyttää suolaa luomaan mielenkiintoisia kuvioita jään pintaan.

• Asento: Älä vain aseta jää palikkaa lumeen. Upota se puoleen väliin, pinoa ne päällekkäin tai anna niiden levätä oksan päällä.
  
  

Muistilista:

1. Vesi: Keitetty vesi on kirkkaampaa.

2. Kukat: Neilikat, ruusut, orvokit, havunoksat tms.

3. Kuvaus: Pilvinen, varjoinen päivä.

4. Asenne: Luova ja kokeileva.

Kokeillaan: Ota siis kamera käteen, pue lämpimästi ja anna talven luoda taidetta!

Elämä on

 Ikivanha haiku-metodi ei toimi vain sanojen, vaan myös visuaalisten elementtien kanssa.

Tässä on pieni tarina, joka opastaa luomaan haikun ja sitä vastaavan minimalistisen valokuvan samalla periaatteella.

---

Menetelmä: Valokuvaa kuin kirjoittaisit haikun

Haiku ei ole tarina, se on hetki. Valokuva ei ole koko ympäristö, se on rajaus. Menetelmässä etsin sitä tasapainoa, jossa kuvasta ei voi poistaa mitään ilman, että tunnelma katoaa, eikä siihen voi lisätä mitään ilman, että se muuttuu sekavaksi.

1. Etsi "leikkaus" (Kire)

Haikussa kire on käänne tai kahden kuvan välinen jännite. Valokuvauksessa tämä tarkoittaa kontrastia.

• Haiku:
  

  Jääpuikko tippuu
  vesi välkkyy
  jo kevät tuoksuu

  Kuva: Etsi kontrasti. Älä kuvaa vain sulavaa lunta. Kuvaa jääpuikkoa, jonka läpi aurinko paistaa, tai vastavaloon oksalla kimaltelevaa vesipisaraa.
  
  

2. Karsi "kohina"

Kun katsot kameran etsimen läpi, kysy itseltäsi: "Tarvitseeko kuva tätä elementtiä?"

• Jos taustalla oleva roskakori ei lisää kuvaan tarinaa, vaihda kuvakulmaa.

  Jos kaksi varista on haikussa välttämättömiä, varmista, että ne näkyvät selvästi, mutta älä yritä saada kuvaan myös koko ympäröivää metsää.

3. Anna lukijan/katsojan täydentää

Haiku ei selitä tunnetta ("minusta tuntuu mukavalta"), se näyttää sen ("kevään tuoksu"). Valokuva ei kerro katsojalle kaikkea.

• Haiku: Jo kevät tuoksuu (Lukija haistaa sen mielessään).

  Kuva: Älä kuvaa koko kevätmaisemaa. Kuvaa makrokuva, maasta nousevaa vihreää versoa (esim. jouluruusu). Se antaa katsojalle vihjeen, ja hän tuntee kevään tulon itse.

---

Harjoitus 

Kirjoita haiku ja mene ulos kameran kanssa. Kokeile tätä:

1. Haiku: Jääpuikko tippuu / vesi välkkyy / jo kevät tuoksuu

   Kuva: Etsi talven merkki (jääpuikko) ja keväästä (vesitippa ja auringonvalo).

   Ota kuva: Jos kuvassa on liikaa tavaraa (esim. liikaa seinää taustana), kuvaa lähempää. Rajaa, kunnes jäljellä on vain haikun ydin (kevät).

Valokuvaus

 koostuu ajan viipaleista

Kun taannoin aloin pohtia "viipale"-sanaa, ajatukset karkasivat väkisinkin jääkaapille. Kuvittelin jo itseni kuvaamassa kuivunutta meetvurstia vastavalossa. Mutta ei. Ei mennä siitä, mistä aita on matalin. Päätin tarttua toimeen, joka vaatii hienovaraisuutta: tietoon.

Pinoan pöydälle vanhoja valokuvauskirjoja. Ylimpänä on Exakta ja pienkamerakuvaus, jonka kannessa tuoksuu jo lähes sota-aika ja kehitekemikaalit. Päällä lepää Andreas Feiningerin teos hän, joka tiesi sommittelusta enemmän kuin minä tulen koskaan ymmärtämään. Pinon huipulla voisi olla on Martti Brandtin lehtikuvia, ja vieressä on nippu vanhoja Kamera-lehtiä.

Tässä on asetelma. Mutta missä on se viipale?

Se on tässä. Yksi kuva, jossa kirja on auki, Exakta kirjan, sivut harottavat kuin vanha viuhka. Valo siivilöityy ikkunasta ja leikkaa sivujen väliin. Siinä on konkreettinen viipaloitua tietoa. Mutta samalla, kun painan laukaisinta, teen jotain vielä suurempaa.

Valokuvaus ei ole vain kuvan ottamista; se on ajan leikkaamista. Se on tämän hetken, joka ei koskaan palaa, viipaloimista ikuisuudeksi.

Feininger tiesi sen, ja nyt tiedän minäkin. Otan kameran käteen, ja leikkaan taas yhden viipaleen ajasta. Se onnistuu, kunhan muistan, etten ota itseäni, tai sitä meetvurstia liian vakavasti.

Objektiivin läpi katsottuna:

 

Maailma on kuvaajan leikkikenttä ja Minä olen...

Olen tullut siihen tulokseen, että kameran käyttö on vakava asia. Tai ainakin niin minulle on uskoteltu. Pitää olla oikea valovoima, oikea aukkoluku, oikea ISO-arvo, mutta ennen kaikkea oikea asenne. Sitten luin hassun artikkelin, joka väitti, että valokuvaajan pitäisi olla kuin viisivuotias hiekkalaatikolla.

Siis häh? Viisivuotias? Se, joka laittaa hiekkaa suuhunsa ja yrittää tunkea ämpärin päähänsä? Miten tämä sopii kahdeksan kymppiselle ukolle; Häh?

Hetken pohdinnan jälkeen tajusin: artikkeli on oikeassa.

Me aikuiset olemme pilanneet valokuvauksen järjestelmällisyydellä. Me seisomme, katsomme etsimen läpi ja varmistamme, että horisontti on suorassa. Mutta kuka sanoo, että maailman pitäisi olla aina suorassa? Joskus maailma on juuri hauskimmillaan silloin, kun se on hieman kallellaan, tai kun se heijastuu jäälle sulaneen lätäkön pinnasta väärinpäin.

Leikittelevä valokuvaaja ei mieti jatkuvasti sääntöjä. Hän rikkoo niitä tarkoituksella rikkoa niitä. Ei siksi, että hän olisi kapinallinen, vaan siksi, että hän on utelias.

Mitä jos ottaisin kuvan sinusta niin läheltä, että näyttäisit avaruusoliolta? Mitä jos kuvaisin kaupungin valoja niin, että ne näyttävät sulavalta sateenkaarelta? Mitä jos kerrankin jätän salaman kotiin ja olen kameran illan kanssa hämärässä?

Yllätys on leikittelevän valokuvaajan vahvuus. Kun joku katsoo kuvaa ja kysyy: "Miten ihmeessä olet tuon tehnyt?", olen onnistunut. En ole vain tallentanut hetkeä; olen luonut omaa todellisuutta.

Seuraavan kerran, kun sinä otat kameran käteesi, unohda hetkeksi ne kaikki tekniset toimet. Etsi jokin täysin tavallinen esine, vaikkapa vanha saapas tai sukset, joista toisesta puuttuu side ja kuvaa niin, että katsoja luulee sitä taideteokseksi.

Tai vielä parempaa: mene ulos ja katso maailmaa ylösalaisin. Saatat yllättyä siitä, kuinka paljon hauskempaa se on, mutta miten sen teet, mieti sitä?

Hyvää Ystävänpäivää

 "Rakkauden polttopisteessä" 365/45

—Tänään on ystävänpäivä, rakkauden päivä. Rakkaus tarkoittaa niin monia eri asioita ja se voidaan määritellä hyvin monella tavalla.

Rakkaus on minulle läsnäoloa ja tarkkailua. Se on sitä, kun länsisuomalainen maltti kohtaa Kalevalan itäisen mystiikan, joista teen havaintoja kameran etsimen läpi. Tässä kuvassa kamerani,  tuo vanha, mekaaninen neuvostokopio ei lepää vain kirjan päällä, vaan nostin sen jalustalle kuin tutkimaan.

Se on nostalgisella makrokuvausretkellä Kuva-Kalevalan sivujen välissä. Etsin yksityiskohtia, säkeitä, jotka resonoivat minun sisäistä maailmaani. Se on rakkaussuhteeni kirjallisuuteen: kun selaan usein tätä järkälettä, löydän siitä ajatuksia, jotka ankkuroivat minut sanoihin. Ja valokuvaukseen: kun tarkennan objektiivin tähän mytologiseen runouden maailmaan, pysäytän hetken ja teen siitä oman kuvan.

Tämä asetelma on silta. Se yhdistää välineen ja hengen, teknisen tarkan havainnon ja runojen intuition. Se on rakkautta, joka vaatii aikaa, tarkkuutta ja uteliaisuutta.

Tosin tämä Leica kameran kopio ei ole enää kuvauskunnossa, mutta se ”kuvaa” tunnettani kirjallisuuteen ja valokuvaan.

Takkatulen lohdullinen syleily

365/44 haastekuva ja kuvan tarina

Helmikuu. Tämä talven selkä, usein harmaa ja jäinen, levittäytyy ikkunan takana. Meidän talossamme se tuntuu ehkä vieläkin syvemmältä, kun elämä on asettanut eteemme omat haasteensa. Vaimoni muistisairaus on muuttanut arkeamme ja muistuttanut hauraudesta – siitä, miten pieniä loppujen lopuksi olemme.

Tänä aamuna päätin uhmata harmautta ja sytyttää tulen vuolukivitakkaan. Siinä on jotain primitiivistä lohdullisuutta. Tapa, jolla liekki alkaa nuolla koivupuuta, takan hiljainen humina ja hidas, mutta varma lämmön leviäminen kiven massasta; se on vastakohta maailman ja elämän epävarmuudelle.

Istuimme vierekkäin, kuten olemme tehneet vuosikymmeniä. Pidimme takan lasiluukut auki, jotta tunsimme hehkun kasvoillamme ja kuulimme tulen puhuvan. Sen ääni on kuin vanha ystävä, joka kuiskaa, että kaikki järjestyy. Takassa palaa puu, joka on kasvanut vuosia ja kerännyt itseensä auringonvaloa –nyt se luovuttaa tuon energian meille takaisin.

Takan kulmalla on tiimalasi, jonka hiekka valuu tasaisesti. Se muistuttaa, ettei mitään voi pitää itsestäänselvyytenä. Jokainen valuva jyvä on arvokas hetki. Sairaus muuttaa ajan käsitystä: se voi venyttää minuutit tuskallisiksi tai kutistaa onnen hetket liian lyhyiksi. Tiimalasin ääressä tuntuu, että voimme hallita aikaa edes hiukan, antaa sen vain valua omaan tahtiinsa.

Ilman television tai muiden ihmisten hälinää on tilaa vain meille kahdelle. On tilaa hengittää ja olla kiitollinen. Tuli ei paranna sairautta, mutta se lohduttaa sielua, ja ehkä juuri se on tärkeintä silloin, kun elämä koettelee. Etenemme yksi hetki kerrallaan, käsikkäin, kunnes hiekka on valunut kokonaan. Ja sitten, jos haluamme, käännämme tiimalasin ympäri ja aloitamme uuden tovin. 

Virheistä oppiminen alkaa

 Pelkäätkö epäonnistumista niin paljon, että jätät sulkimen painamatta? Vai oletko kenties se harrastaja, joka säästää intohimoaan siihen "täydelliseen hetkeen", jota ei koskaan tule?

Istahda alas, ota kupillinen kahvia (tai ehkä linssin puhdistusliina) ja kuuntele, sillä nyt pureudumme paradoksiin, joka on yhtä hämmentävä kuin kameran manuaalitila pimeässä huoneessa: Ainoa tapa tehdä jotain hyvin on tehdä se ensin huonosti.

Paradoksi: Huonous on hyvyyden esikartano

Tämä ajatus, jota kirjailija G.K. Chestertonkin sivusi sanoessaan, että "kaikki, mikä on tekemisen arvoista, on sen arvoista, että se tehdään huonosti", tuntuu sotivan tervettä järkeä vastaan. Meillehän on opetettu, että pitää pyrkiä laatuun heti kättelyssä. Mutta katsokaapa tätä meidän valokuvaajien taiteenlajia.

Kuvittele nuori harrastaja – kutsutaan häntä vaikkapa Sepoksi. Seppo on ostanut kalleimman järjestelmäkameran, mitä kaupasta saa, ja lukenut kaikki mahdolliset arvostelut. Hän seisoo hämärtyvässä illassa ja katsoo avautuvaa maisemaa. Mutta Seppo ei ota kuvaa. Miksi? Koska hän pelkää, ettei hän saa vangittua sitä täydellisesti. Hän pelkää, että valotus menee pieleen tai sommittelu ontuu. Seppo haluaa tehdä sen hyvin, joten hän ei tee sitä ollenkaan.

Tässä piilee se suuri virhe, jonka vanhempikin harrastaja saattaa toisinaan unohtaa: Laatu on määrän sivutuote.

Oppitunti kokeneellekin konkarille

Kun puhumme siitä, että asiat on tehtävä ensin huonosti, emme tarkoita laiskuutta. Tarkoitamme sitä, että sallimme osaamattomuutemme kömpelyyden. Valokuvaajalle tämä on kriittistä kahdesta syystä:

1. Tekninen lihasmuisti: Jos et suostu ottamaan satoja väärin valottuneita, tärähtäneitä ja rakeisia kuvia, et koskaan opi tuntemaan kameraasi niin hyvin, että sormesi löytäisivät oikeat säätimet silloinkin, kun revontulet tanssivat vain viisi sekuntia. Sinun on täytettävä monta muistikorttia, jotta opit, miltä epäonnistuminen näyttää ja tuntuu.
   
   

2. Katseen kehittyminen: Ensimmäiset sata kuvaa samasta kohteesta ovat yleensä niitä harjoitus laukauksia. Ne ovat niitä "huonoja" kuvia, joita jokainen turisti ottaa. Vasta kun olet saanut ne pois alta, tuhonnut ne pois kuleksimasta, mielesi alkaa etsiä jotain muuta. Huonojen kokeilujen kautta löydät sen kuvakulman, jota kukaan muu ei nähnyt.

Harrastaja on prosessin vanki – ja se on hyvä!

Vanhempi valokuvaaja saattaa joskus kangistua kaavoihin. Hän tietää, mikä toimii, ja tekee vain sitä suttua. Mutta se on vaarallista. Jos teet vain sellaista, minkä tiedät tekeväsi hyvin, lakkaat kasvamasta.

Tämä paradoksi opettaa meille, että meidän on palattava "aloittelijan mieleen". Meidän on uskallettava lähteä kadulle ja kuvattava niin, että hävettää näyttää lopputulosta kenellekään. Sillä vasta siinä hetkessä, kun hyväksyt sen, että 90 % päivän saaliista menee roskakoriin, annat tilaa sille yhdelle kuvalle, joka on oikeasti erinomainen.

Tässä on pakinan opetus

Joten, arvon valokuvaajat: älkää odottako sitä hetkeä, kun "osaatte tarpeeksi". Älkää odottako täydellistä valoa tai vielä vähän kalliimpaa objektiivia. Menkää ulos ja tehkää huonoa jälkeä. Olkaa ylpeitä epäonnistumisista, sillä jokainen tärähtänyt otos on askel kohti mestaruutta.

Muistakaa: se, joka ei koskaan tee mitään huonosti, ei koskaan opi tekemään mitään loistavaa. Joten ladatkaa akut, tyhjentäkää muistikortit, sitten mene ja mokaa. Se on ainoa reitti onnistumiseen.

Kun Venta hall yllättää

 

"Venta Hall" kääntyy suomeksi "Talvihelvetti".

Se se voi olla murteellinen tai leikillinen väännös englannin kielen sanoista winter hell.

Vanha sanonta kuuluu: "Venttas hool, housut puttoo!” tai Venta hall, housut puttoo."

Siinäpä sitä on viisautta kerrakseen, vaikka heti aluksi täytyykin kysyä, kuka ihme on tämä Venta Hall, ja miksi ihmeessä hänen seurassaan housut putoavat?

Kyse on tietenkin siitä vanhasta suomalaisesta kansanperinteestä, jossa vieraan kielen sanat taivutetaan suuhun sopiviksi – tai tässä tapauksessa täysin toiseen uskoon. Olisiko Winter hell muuntunut muotoon Venta Hall. Se on se hetki, kun helmikuun pakkaset vaihtuvat lumisateeksi, jopa vaakatasossa tuiskuttavaan lumeen.

Se on se hetki, kun yrität aamulla autolla pihasta tielle, mutta vastassa on aura-auton jättämä kova lumivalli. Silloin ei auta kuin todeta: nyt on Venttas Hooll. Ja joskus siinä tohinassa saattaa tosiaan tuntea, että housutkin putoavat – tai ainakin usko omaan risaan lumilapioon.

Sanonta muistuttaa minua siitä, että suomalainen huumori on parasta silloin, kun olosuhteet ovat kurjat, kevään merkkejä on, mutta vielä edessä monia myrrys säitä. Luonnon näyttäessä kyntensä, me kaivamme esiin tunnetut sananlaskut ja nauramme (yleensä hampaat irvessä).