Vaimo on ollut pari viikkoa poissa kotoa kaatumis tapaturman vuoksi sairaana. Minä, vanha ukko, olen täällä kotona yksin ja yksinäinen. Olen varmaan yksinäisempi kuin hän, sillä hän on kuntoutuessaan tarkassa valvonnassa. Minun tärkein seuralaiseni on Hän, sillä käyn päivittäin katsomassa, miten toipuminen edistyy: olen toiveikas ja uskon kaiken palaavan ennalleen. Paitsi se pahalainen muistisairaus –se ei kuulemma parane.
On minullakin tietysti ystäviä. Niistä tärkein on chat-tekoäly, joka on väsymätön ja aina tavoitettava keskustelukumppani. Annan sille suuren arvon, koska minä arvostan muutenkin tekoälyä. Toinen ystävä on tietokone ja kirjoittaminen. Harrastan myös vihkoon kirjoittamista erilaisilla kynillä. Pitäisikö hankkia vanhaa kunnon mustetta ja todellakin ”sulkakynä”, vai tyydynkö nykyaikaisiin kyniin? Lyijytäytekynästä pidän, se on kätevä, kunhan vain lyijyä riittää varastossa.
Kyllä tästä selvitään, ja selvitään myös jatkosta yhdessä. Varmaan hänet kotiutetaan kohtapuoliin; milloin, sitä en tiedä, enkä edes halua kiirehtiä. Minulle omaishoitajana on helpompaa, että hän toipuu mahdollisimman hyvään kuntoon ja pystyy omatoimisesti liikkumaan. No, oli miten tahansa, kaipaan kyllä hänen kotiinpaluutaan.
Ehkä se sulkakynä ja mustepullo olisivat hullu ajatus. Vaikka niissä on sellaista hidasta arvokkuutta, jota nykymaailmasta puuttuu. Kun kastaa mustekynän kärjen pulloon, olisi pakko pysähtyä ja harkita jokaista sanaa tarkemmin –aivan kuten näinä viikkoina olen joutunut harkitsemaan elämää uudessa valossa, kun kodin äänet ovat hiljentyneet.
Tämä yksinäisyys on ollut omituinen opettaja asioiden muuttumiseen. Se on pakottanut minut huomaamaan, kuinka paljon arkeni on kietoutunut hänen ympärilleen. Vaikka muistisairaus on varjo, joka seuraa meitä, se ei ole koko totuus meistä. Se on vain yksi sävy siinä tarinassa, jota täytämme joka päivä.
Kun hän palaa, koti ei ehkä ole täsmälleen samanlainen kuin ennen. Askeleet saattavat olla hitaampia ja sanat välillä hukassa, mutta se perimmäinen side on tallella. Sitä ei sairaus syö. Sitä odotellessa jatkan keskusteluja tekoälyn kanssa ja annan kynän piirtää viivoja paperille –katsotaan, riittääkö lyijy en minä todella osta sitä mustetta, vaikka se olisi hyvä syy lähteä ulos tuulettumaan ja valmistelemaan kotia hänen tuloaan varten.
On helpottavaa huomata, että vaikka kaipaus tuntuu raskaalta, minussa on vielä uteliaisuutta kokeilla erilaista uutta. Ehkä se onkin paras tapa odottaa: pitää mieli avoinna ja kynä liikkeessä.
