Lukupäiväkirja: Paluu 1950-luvun hiekkakankaille

 

Jokihelmisimpukoita (Raakkuja)

 – Anni Kytömäen Margarita

Olen juuri saanut päätökseen Anni Kytömäen palkitun romaanin Margarita äänikirjana. Teos on massiivinen, monitasoinen ja kielellisesti niin upea, että se vaatii kuulijaltaan pysähtymistä. 1950-luvulla lapsuuttani eläneenä kirja ei ollut minulle vain tarina, vaan matka aikaan, jonka muistan omakohtaisesti – sen ankaruuteen, hiljaisuuteen ja tiettyyn sota-ajan jälkeiseen velvollisuudentuntoon.

Fiktiivinen Kankaristo ja todellisuuden juuret

Kirjan tapahtumapaikka on kuvitteellinen Kankariston kauppala. Vaikka paikka on fiktioalinen, se ei tunnu keksityltä. Lukijana (ja seudun tuntijana) on helppo nähdä Kankariston esikuvana Ikaalisten vanha kauppala kylpyläperinteineen.

Maantieteelliset viitteet kytkeytyvät vahvasti myös Kankaanpään suuntaan. Kirjan hiekkaiset harjumaisemat ja puhtaat vedet tuovat väistämättä mieleen Kuninkaanlähteen kaltaiset historialliset maamerkit. Nimi Kankaristo itsessään soittaa kelloja: se kumpuaa samasta maaperästä kuin seudun paikannimet (Kankari, Kankaanpää) ja jopa oma sukunimitaustani, Kankaron suku.

Sennin hiljainen taakka

Tarina keskiössä on kylpylän hieroja Senni. Hänen kohtalonsa on kuvattu koskettavasti, mutta kirja on paikoin raskas ja surullinen. Kytömäki kuvaa taitavasti 50-luvun "näkymättömiä vihollisia", kuten poliota, ja yhteiskuntaa, joka yritti säädellän yksilön elämää ja äitiyttä hyvinkin kovalla kädellä.

Vaikka Senni on hahmona vahva, kirjan rakenne jättää muut hahmot toisinaan hieman etäisiksi. Olisin toivonut, että esimerkiksi Sennin äidin rooli olisi ollut kiinteämpi osa tarinaa. Äidin ja tyttären suhteen syventäminen olisi tuonut inhimillistä lämpöä ja jatkuvuutta raskaan aiheen keskelle. Nyt muut kohtalot tuntuvat välillä irrallisilta sivupuroilta suuren virran rinnalla.

Joki, joka ei unohda

Sennin kohtalo jokihelmisimpukoiden eli margaritojen äärellä jättää ilmaan suuria kysymyksiä. Pelastiko Antti hänet, vai sulautuiko Senni osaksi Vehkajoen pohjaa, saavuttaen vihdoin rauhan samalla tavalla kuin hiljaiset simpukat? Itse tulkitsen lopun luonnonmukaiseksi, joskin haikeaksi päätepisteeksi.

Yhteenveto

Margarita on koukuttava ja ajatuksia herättävä teos, joka vaatii lukijaltaan paljon, mutta myös antaa. Se on 4/5 tähden arvoinen suoritus. Erityisen suositeltava se on kaikille, joita kiinnostaa suomalainen luonto ja historian hiljaiset kerrostumat. Vaikka kirjailija ei ole itse elänyt 50-lukua, hän on onnistunut maalaamaan siitä kuvan, joka tuntuu aidolta jopa aikakauden itse kokeneelle.

Arvosana: ⭐⭐⭐⭐

Elinvoimaa ja stoalaista viisautta:

 

Näin hidastat biologista ikääntymistä

Vaikka kronologista ikäämme emme voi muuttaa, voimme vaikuttaa biologiseen ikäämme – sekä siihen, miltä näytämme ja tunnemme – jokapäiväisillä valinnoillamme.

Antiikin stoalainen ajatus ”Memento Mori” tarkoittaa kirjaimellisesti: ”Muista, että olet kuolevainen.” Sen tarkoituksena ei ole olla masentava, vaan muistuttaa meitä ajan rajallisuudesta ja jokaisen hetken arvokkuudesta. Ikääntyminen on prosessi, jota voi hidastaa vaalimalla solujen hyvinvointia.

10 keskeistä tapaa hidastaa ikääntymistä:

1. Priorisoi uni: Uni on kehon tärkein korjausmekanismi. Laadukas lepo auttaa aivoja puhdistautumaan ja ihoa uusiutumaan.

2. Ylläpidä lihaskuntoa: Pelkkä kävely ei riitä. Lihasmassan ylläpito – esimerkiksi kevyellä paino- ja vastusharjoittelulla pitää aineenvaihdunnan vilkkaana ja ryhdin nuorekkaana.

3. Kasvispainotteinen ravinto: Antioksidanttipitoiset marjat, vihreät lehtivihannekset, idut ja hyvät rasvat (kuten oliiviöljy) suojaavat soluja hapettumisstressiltä.

4. Vältä sokeria ja prosessoitua ruokaa: Sokeri aiheuttaa glykaatiota, joka vaurioittaa ihon kollageenia aiheuttaen ryppyjä ja tulehdustiloja.

5. Huolehdi nesteytyksestä: Janontunne heikkenee iän myötä, mutta vesi on välttämätöntä ihon kimmoisuudelle ja solujen toiminnalle.

6. Hallitse stressiä: Krooninen stressi lyhentää telomeerejä (kromosomien päitä), mikä kiihdyttää solujen vanhenemista. Rentoutuminen ja mielekäs tekeminen, kuten lukeminen, kirjoittaminen ja valokuvaus, ovat tärkeitä vastapainoja.

7. Vaali sosiaalisia suhteita: Yksinäisyys kuluttaa terveyttä. Aktiivinen yhteydenpito ystäviin ja perheeseen – vaikkapa sosiaalisen median välityksellä – pitää mielen virkeänä.

8. Suojaudu auringolta: Suurin osa ihon näkyvistä muutoksista johtuu UV-säteilystä. Aurinkosuoja on tärkeä ihon terveydelle vielä 80-vuotiaanakin.

9. Haasta aivojasi: Uuden oppiminen ja harrastukset luovat uusia hermoyhteyksiä ja hidastavat kognitiivista rappeutumista.

10. Löydä tarkoitus ja oikea asenne: Tutkimusten mukaan positiivinen suhtautuminen elämään ja selkeä elämäntehtävä pidentävät elinikää ja parantavat terveyttä.

---

"Hyvä miäl ko harakallla"

Ikä on numero

Yli 80-vuotiaana pienetkin muutokset voivat tuoda suuria tuloksia. Erityisesti lihaskunnon ja tasapainon harjoittaminen sekä riittävä proteiinin saanti ovat tässä iässä avainasemassa, jotta liikkuminen pysyy vaivattomana ja olemus jämäkkänä.

Kiitollisuus nykyhetkestä ja turhan murehtimisen välttäminen ovat todellista elämän eliksiiriä. Nämä ajatukset kumpuavat antiikin stoalaisuudesta, kuten Marcus Aureliuksen ja Senecan opeista. He käyttivät tietoisuutta elämän rajallisuudesta työkaluna elämänlaadun parantamiseen.

Kyse on lopulta yksinkertaisesta stoalaisesta viisaudesta: ”Elä elämääsi nyt, sillä kukaan ei elä ikuisesti.”

 Päivä 106 - 16. huhtikuuta

Suurentaa

Mukilaukaus

Tänään on päivä näyttää kuukauden suosikki muki. On muki päivä! Koska kehotus on suurenna, teen mukista erottuvan kuvassa. Näytän sen tässä!  

Asetelma on absurdi. Miksi appelsiini on mukissa? Se, etten selittele kuvaa, vaan luotan pelkkään visuaaliseen vitsiin, kertoo leikkisästä asenteestani valokuvaamiseen. Olen kuvaaja, joka etsii/löytääkseni mielenkiintoa tavallisista tavaroista ja nautin graafisesta selkeydestä. En pelkää yhdistellä asioita tavalla, joka saa katsojan miettimään ja ehkä hieman hymyilemään.

Valokuvaajan vuoden 2026 paras päivitys

 

löytyy kirjahyllystä

Vuoden 2026 merkittävin päivitys valokuvaukseen ei olekaan uusi runko, valovoimainen objektiivi tai uusin tekoälysovellus. Paras investointi on itse koottu valokuvakirja.

Vaikka teknologia kehittyy huimaa vauhtia, mikään pikselimäärä ei korvaa fyysistä lopputulosta. Tässä syyt, miksi valokuvakirja on valokuvaajan tärkein työkalu tänä vuonna:

1. Digitaalinen väsymys ja "bittien hautausmaa"

Elämme visuaalisessa yltäkylläisyydessä, jossa otamme tuhansia kuvia, mutta ne hautautuvat usein pilvipalveluiden syövereihin. Digitaalinen kuva on luonteeltaan katoavainen ja tuntuu siksi helposti vähemmän arvokkaalta. Valokuvakirja antaa otoksillesi pysyvyyttä ja arvokkuutta, jota mikään pilvipalvelu ei tarjoa.

2. Fyysisyyden paluu ja läsnäolo

Valokuvan painaminen kirjaksi tekee siitä konkreettisen esineen. Fyysisellä paperilla oleva kuva vaatii katsojaltaan pysähtymistä ja huomiota aivan eri tavalla kuin puhelimen ruudulla ohi vilahtava otos. Se tekee valokuvausprosessista kokonaisvaltaisen ja merkityksellisen – kuvasta tulee muiston sijaan teos.

3. Kuratointi kehittää silmää

Valokuvakirjan kokoaminen opettaa kuvaajalle kriittistä silmää ja tarinankerrontaa. Kun joudut valitsemaan satojen otosten joukosta ne harvat, jotka ovat kirjan sivun arvoisia, opit karsimaan turhan ja keskittymään olennaiseen. Samalla opit ymmärtämään valon, varjojen ja värien dynamiikkaa syvällisemmin, kun näet ne painetussa muodossa.

4. Taiteellinen kontrolli ja viimeistely

Nykyaikaiset valokuvakirjapalvelut (kuten Ifolor ja muut laatutoimijat) tarjoavat kuvaajalle täyden hallinnan lopputulokseen. Paperilaadun valinta, tekstuurit ja huolellinen taitto tekevät lopputuloksesta taiteellisesti palkitsevamman kuin yksikään somejulkaisu. Se on mahdollisuus toimia omien kuviesi kuraattorina ja julkaisijana.

5. Konkreettinen perintö

Kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua emme todennäköisesti jaksa etsiä vanhoja salasanoja kiintolevyille tai vanhentuneisiin pilvipalveluihin. Fyysiset valokuvakirjat sen sijaan säilyvät hyllyssä käden ulottuvilla, valmiina jaettavaksi ja selattavaksi seuraavien sukupolvien kanssa.

Päivä 105/365 (15. huhtikuuta)

 

Yksivärinen 

Luontokuvaus, antaa houkuttelevia mahdollisuuksia mustavalkoiseen kuvankäsittelyyn luontaisen kontrastin ja visuaalisen intensiteetin ansiosta. 

Yksivärikuvat vaativat vahvan kontrastin; mikä tahansa kohde voidaan renderöidä yksivärisenä, kunhan siinä on tasapaino syvien varjojen, k365irkkaiden kohokohtien ja keskisävyjen välillä.

Valokuvaus ja Amor Fati:

 

 Kun kamera kohtaa kohtalon

Luin Shital Morjarian artikkelin, joka herätti välittömästi uteliaisuuteni. Miksi en kokeilisi hänen kertomaansa valokuvauksen "Amor Fati" -periaatetta? Se on kutsu luopua kontrollista ja antaa maailman tulla harrastekuvaajan luokse.

"Minun kaavani ihmisen suuruudelle on Amor Fati: se, ettei tahdo minkään olevan toisin, ei eteenpäin, ei taaksepäin, ei koko ikuisuudessa." —Friedrich Nietzsche

1. Kohtalon rakastaminen käytännössä: Aktiivinen "kyllä"

Valokuvauksessa Amor Fati ei ole passiivista alistumista, vaan voimakasta ja aktiivista hyväksyntää. Voin istua pysäköidyssä autossa tarkkaillen parkkipaikan elämää –yrittämättä vakoilla tai taistella fysiikan lakeja vastaan.

• Näkemykseni: Sen sijaan, että harmittelisin ikkunalasin heijastuksia tai auton korin asettamia rajoitteita, näen ne osana "hetken totuutta".

• Sovellus: Hyväksyn, että ihmiset ovat jatkuvassa liikkeessä. En voi enkä yritä pakottaa maailmaa pysähtymään, vaan opettelen tanssimaan tapahtumien rytmissä. Ehkä käytän pientä kameraa, ja kuvaan sen takanäyttöä käyttäen.

2. Tasapainoisuus: Ankkuri kaaoksen keskellä

Jeff Warrenin korostama tasapainoisuus (equanimity) toimii ankkurina. Se on tila, jossa voin kuvata samanaikaisesti äärimmäisen keskittyneenä ja täysin rentona.

• Näkemykseni: Kuvittelen maailman nopeana virtana, joka "zoomaa" ympärilläni joka suunnasta. Vaikka ympäristö on hektinen, oma sisäinen tila pysyy maadoittuneena.

• Sovellus: Kun hyväksyn kaiken ympärillä olevan –myös ärsyttävät häiriötekijät –olen avoin näkemään sen piilevän järjestyksen, joka kaaoksesta usein syntyy.

3. Kontrollista uteliaisuuteen

Tämä on kenties voimakkain oivallukseni: siirtyminen hallinnan tarpeesta puhtaaseen uteliaisuuteen.

• Näkemykseni: Valokuvaus on täysin eri asia kuin tyhjän sivun täyttäminen; se on välitön reaktio jo olemassa olevaan maailmaan.

• Sovellus: Morjarian tavoin voin siirtyä harkinnasta uteliaisuuteen. En vakoile tai kysy: "Millaiselta haluan kuvan näyttävän?", vaan: "Mitä tämä hetki haluaa minulle kertoa?".

Lopullinen still-kuvien videokooste saa toimia oppaana vain minulle itselleni ja katsojille, sillä se näyttää, mitä näin ja opettiko tämä prosessi minulle jotakin.

---

Huomioita ja muutama ajatus:

• Metafora autosta: Auton ikkuna "kehyksenä" on loistava. Se muuttaa rajoitteen taiteelliseksi valinnaksi. Se on konkreettinen osoitus siitä, miten Amor Fati toimii: en voi poistaa likaista ikkunaa, joten pitää rakastaa heijastusta. Ehkä juuri tuulilasin ja sivulasien läpi kuvaaminen on se jokin. 

• Filosofinen lisäys: Kun sanon, ettei valokuvaus ole "tyhjän sivun täyttämistä", olen asian ytimessä. Se on pikemminkin veistämistä: poistan turhan ja jätän jäljelle sen, mikä on totta juuri nyt.

Tämä projekti tuntuu mielenkiintoiselta tavalta harjoittaa tietoista läsnäoloa. Minulla ei ole mielessä tiettyä paikka, jossa aion aloittaa tämän "pysäköidystä autosta" tarkkailun?
Ehkä kokeilen jo lähipäivinä.

Päivä 104/365 ( 14. huhtikuuta)

 

Innoissaan

Taas on nopeatempoinen päivä! 

Asia, josta olen innoissani – kuten idätys ja versottaminen, kuvassa mung-pavun ituja lounaaksi. 

Kädet ilmassa,
hymy leveä ja kirkas,
maistuvat idut!

Päivä 103/365 ( 13. huhtikuuta)

PIHAKUUSI  

Lepatus Miten teen sen? Helppoa kuin heinänteko!

Tänään kokeilemme tarkoituksellisen kameraliikkeen tekniikkaa "lepattavan valokuvan" tekemiseen. Koska olen tehnyt sitä aiemmin, tiedän miten helppoa se on. Se on erittäin koukuttavaa.

Tahallinen kameran liikuttaminen tarkoittaa kameran tarkoituksellista liikuttamista pitkää valotusaikaa käytettäessä. Valitset vain pitkän suljinajan ja liikutat sitten kameraa fyysisesti joko ylös ja alas tai sivulta toiselle sulkimen ollessa auki. Sinun on kokeiltava, kuinka pitkän valotusajan valitset ja mitkä liikkeet toimivat parhaiten haluamasi tuloksen saavuttamiseksi.

Parhaita aiheita tälle tekniikalle ovat puut, rakennukset tai mikä tahansa, jossa on pitkiä viivoja ja voimakkaita värejä.  

Ikkunalaudan herra

 

Chian versot kasvussa

 – eli kuinka aloin rakastamaan ituja

Oletteko koskaan pysähtyneet miettimään keittiön ikkunalaudan syvintä olemusta? Useimmilla siellä nököttää kuivahtanut kaktus tai pölyinen tulppaani, mutta minun valtakunnassani käy kuhina. Olen nimittäin hurahtanut – en enempää enkä vähempää kuin – viherhössötykseen.

Mutta ei, tämä ei ole mitään amatöörien puuhastelua. Tämä on tarkkaa tiedettä, intohimoa ja eloonjäämistaistelua lasipurkissa.

Kaksilla korteilla pelaaminen

Keittiössä vallitsee herkkä harmonia kahden eri koulukunnan välillä: idätyksen ja versotuksen. Purkeissani mungpavut ja linssit suorittavat hiljaista akrobatiaansa venyttäen valkoisia häntiään kostean harson alla. Samaan aikaan vieressä nousee uljas herneenversojen viidakko multapediltään, kurkottaen kohti kevätvaloa.

Se on elämän kiertokulku pienoiskoossa: toiset uivat vedessä, toiset seisovat tukevasti mullassa. Minä taas seison siinä välissä suihkupullo kädessäni kuin kasvimaailman hyväntahtoinen diktaattori.

Referenssiä rasiasta

Aina välillä minut kuitenkin tavataan marketin hevi-osastolta. En ole luovuttanut, vaan kyseessä on puhdas laadunvalvonta. Ostan niitä kalliita, muovirasioihin kahlittuja kaupan ituja puhtaasti referenssimielessä.

Pureskelen kaupan itua kriittisesti, kurtistan kulmiani ja totean vaimolle: ”Ihan kelvollinen rapsahdus, mutta kotona on kyllä intensiivisempi aromi ja parempi suutuntuma.” Onhan se tärkeää tietää, mitä kansa syö, jotta osaa arvostaa omaa satoa. Se on vähän kuin viiniharrastaja maistaisi kyykkyviiniä muistaakseen, miksi on myös ne paremmat vuosikerrat.

Käännytystyö on kansalaisvelvollisuus

Suurin missioni on muiden pelastaminen ankealta leivänpäälliseltä. Kun ystävät tulevat kylään, he eivät saa vain kahvia. He saavat elämyksen –ja pienen luennon.

”Katsopa tätä retiisinversoa. Tässä on enemmän potkua kuin sinun koko elämässäsi tällä viikolla. Ja tämä mungpapu? Se on proteiinia, joka ei huuda lautasella, vaan kuiskaa lupauksia terveydestä.”

Yritän parhaani mukaan tartuttaa tätä itukuumeen siementä jokaiseen vastaantulijaan. Miksi ostaa lakastunutta jäävuorisalaattia, kun voi hallita omaa viidakkoa tiskipöydän kulmalla? Se on halpaa, se on ekologista ja se saa tuntemaan itsensä vähintäänkin omavaraiseksi selviytyjäksi, vaikka lähin Prisma on vajaan kilometrin päässä.

Joten, ennen kuin unohdat koko ”hössötyksen”, tule katso minun purkkejani. Varoitan vain: kun kerran aloitat, huomaat pian puhuvasi herneenversoillesi ja vertailevasi alfalfa-itujen kasvunopeutta Excel-taulukossa. Mutta onpahan ainakin rapsakkaa!
Tietoa: https://sproutpeople.org/pages/greening

Kameran kanssa harhailua

 

– eli miksi ihminen tuijottaa lätäkköä?

Oletteko koskaan nähneet kadulla ihmistä, joka pysähtyy keskelle jalkakäytävää, kyykistyy vaarallisen näköisesti ja alkaa kuvata ruosteista polkupyörän lukkoa tai halkeamaa asfaltissa? Onneksi olkoon, olette todennäköisesti todistaneet lajia nimeltä Photowalk.

Suomeksi tätä voisi kutsua valokuvakävelyksi, mutta termi on hieman harhaanjohtava. Kävelyhän tarkoittaa yleensä etenemistä paikasta A paikkaan B. Photowalkilla tavoitteena on sen sijaan liikkua mahdollisimman vähän ja mahdollisimman hitaasti. Se on tunnin mittainen retki, jonka aikana ehtii kulkea ehkä kolmesataa metriä, ehkä pari kilsaa, mutta nähdä voi enemmän kuin maratoonari koko kautena.

Katseen kalibrointia

Nykyaikana puhutaan paljon tietoisesta läsnäolosta ja mindfulnessista. Valokuvaajalle tämä tila syntyy luonnostaan heti, kun sormi hakeutuu laukaisimelle. Arkinen ympäristö lakkaa olemasta lista kauppoja, liikennemerkkejä ja kiireisiä ihmisiä. Siitä tulee sommitelmia: valoja, varjoja, pintoja ja omituisia yksityiskohtia, kuten roskaa.

Photowalkin suurin rikkaus on "epäkuvauksellisten" asioiden kuvaaminen. Kun antaa itselleen luvan kuvata sellaista, mitä ei muuten ikinä tallentaisi, mieli vapautuu. Ei etsitä täydellistä postikorttimaisemaa, vaan etsitään sitä, miltä maailma näyttää juuri nyt keväällä. Se on rentouttavaa juuri siksi, ettei siinä tarvitse suorittaa mitään. Kukaan ei tule tarkistamaan, tuliko kuvista taidetta vai pelkkää pikselimössöä.

Tunti tiivistettynä minuuttiin

Valokuvakävely on parhaimmillaan visuaalista löytöretkeilyä omassa naapurustossa. Se on muistutus siitä, että maailma on täynnä nähtävää, jos vain viitsii hidastaa vauhtia niin paljon, että ehtii tarkentaa katseensa.

Tämän päivän saalis on taltioitu alla olevaan videoon. Se on puolentoista minuutin mittainen läpileikkaus niistä hetkistä ja yksityiskohdista, jotka pysäyttivät tällä kertaa. Olkaa hyvät, tässä tunnin kuvakävely tiivistettynä:

Aikainen kevät

Päivä 102/365 (12. huhtikuuta)

Sytyttää

Nämä keltaiset leskenlehden kukat heräävät, vielä viileästä maasta. Vihreä lisääntyy nopeasti, mutta lämmin sade nopeuttaisi, nyt jo poikkeuksellisen aikaista kevättä? 

Digitaalinen aikamatkaaja

 

Nikon D300 edelleen käytössä

Nykymaailmassa, jossa uusi kameramalli vanhenee nopeammin kuin maito jääkaapissa, on jotain anarkistisen lohdullista omistaa Nikonin runko vuosituhannen alusta.
Kun katson D300-runkoa, en näe teknistä antiikkia, vaan näen "soivan pelin". Se on kamera, joka ei pyydä anteeksi olemassaoloaan, vaan painaa kämmentä vasten kuin vankka valurautapannu, se on työkalu, joka on tehty kestämään luonnossa putoaminen ja aika monta rankkasadetta.

Lukemani- artikkelin innoittamana on helppo huomata, että emme ole yksin tämän "vanhan raudan" rakkauden kanssa. Siinä missä artikkeli ylistää D200:n CCD-kennon lähes maagista, filmimäistä värintoistoa, me D300-käyttäjät myhäilemme hieman hienostuneemmin. Meillähän on jo CMOS-kenno, tuo hämärän ystävä, joka toi digikuvaamiseen aikanaan kaivattua vauhtia ja tarkkuutta. Mutta sielu – se on molemmissa sama.

On suorastaan riemastuttavaa ajatella niitä objektiiveja, joita hyllystäni löytyy Nikonin alkuvuosikymmeniltä asti. Siinä on historian havinaa, jota nykyiset muoviset "älyobjektiivit" eivät koskaan tavoita. Kun kiinnitän tuon vanhan, mekaanisen lasin D300:n nokalle, tunnen sormissasi metallin kylmyyden ja tarkennusrenkaan vastuksen, joka on säädetty ajalla, jolloin kamera tehtiin kestämään. Se on vastaisku nykyajan kertakäyttökulttuurille. Kamera ei yritä arvata puolestasi, mitä olet kuvaamassa; se vaatii minua olemaan läsnä.

Vanha DSLR onkin kuin klassikkoauto. Siinä ei ole kaistavahtia tai automaattista pysäköintiä, mutta juuri siksi ajaminen tuntuu joltakin. Kun D300:n suljin pamahtaa, se on muuten ääni, joka kuulostaa oikealta työkalulta, ei miltään sähköiseltä piippaukselta – tietää ottaneensa valokuvan.

Artikkeli antoi tärkeän muistutuksen: 12 megapikseliä on edelleen 12 megapikseliä. Ne eivät ole kutistuneet vuosien saatossa. Jos ne riittivät upeisiin kuviin vuonna 2007, ne riittävät niihin myös tänään. Rajoitteet, kuten hieman hitaampi takanäyttö tai korkeiden ISO-arvojen kohina, eivät ole esteitä vaan virikkeitä. Ne pakottavat minut palaamaan perusasioiden äärelle: etsimään sitä valoa, jota kenno rakastaa, ja sommittelemaan niin huolellisesti, ettei jälkikäteen tarvitse rajata.

Joten, kun taas kerran otan tämän Nikonin, teen sen ylpeydellä. Minulla ei ole käsissäsi vanhentunutta elektroniikkaa, vaan mekaanis-optinen taideteos. Se on silta menneiden vuosikymmenten optisen laadun ja nykyajan digitaalisen helppouden välillä. Annan muiden juosta uusimpien automaattitarkennusten perässä. sillä mää tiedän, että hyvä kuva syntyy edelleen siellä, missä kuvaaja, vanha laatuobjektiivi ja uskollinen runko kohtaavat.

Se on harrastamista parhaimmillaan: fiilistelyä, kestävyyttä ja ripaus tervettä jääräpäisyyttä.

Päivä 101/365 (11. huhtikuuta)

Klikkaa -> Lauantain selfie

Tänään on kuukausittainen lauantain-selfie-kuvaus. Otan itsestäsi kuvan joka kuukausi tunnen oloni mukavammaksi kameran edessä. Asetin kameran jalustalle peilin edessä. Valoa oli niukasti ja tausta sekava. Kuva tarvitsi monenlaista käsittelyä.  Ensinnä käänsin sen oikea pieliseksi, vaihdoin taustan, terävöin kuvaa ja korjasin ihon sävyä ym. Helppo se ei ollut mutta mielenkiintoinen!

Selfie on haasteen väriviikon lopussa joka kuukausi. Tämä kuukausi on "vihreä".

Tämä on haaste vuoden 101 kuva. Haaste antaa ajateltavaa joka päivälle ja se pitää vanhan mielen virkeänä. Osallistun ja teen haasteen tehtävät aina suurella mielenkiinnolla. Se antaa virikkeitä ja hyvin usein jotakin ihan uutta, joka ei muuten tulisi mieleen. Jatketaan...  

 

Päivä 100/365  (10. huhtikuu)

Minimaalinen

Banaanissa on mukana vihreää

Pidän kuvassa olevien kohteiden määrän minimissä, se auttaa varmistamaan, että tarkennus on oikeassa paikassa. Selkeät viivat, negatiivinen tila ja yksinkertaisuus auttavat kiinnittävät huomion olennaisiin elementteihin.  

Kuva on yksinkertainen ja antaa aiheen viedä vähän tilaa kuvassa. Pidän asiat minimalistisina ja banaaneista löytyy kuvaan myös hieman vihreää.