Meillä on kotona asunut jo muutaman vuoden verran eräs kutsumaton, mutta valitettavan pysyvä vuokralainen: Alzheimer. Vaimoni kiusana. Se on pesiytynyt piirongin laatikon pohjalle ja sieltä käsin piinaa meidän arkipäiviä. Moni ajattelee Alzheimerista kuullessaan ensin muistihäiriöitä – ja kyllä, ne ovatkin riesa, suuri sellainen. Avaimet ja muut tavarat ovat hukassa, sanat katoavat suusta kesken lauseen ja eilinen tuntuu joskus olevan sumun peitossa. Mutta tiedättekö, ne eivät ole se pahin. Ne ovat vain etulinjan taistelijoita tässä sodassa.
Suurin ja kaunein huolenaiheeni liittyy vaimoni fyysiseen tasapainoon. Siitä kun tuntuu olevan jäljellä enää pelkkä muisto. Kaatumisia on ollut niin paljon, että olen alkanut harkita, pitäisikö hankkia kypärä ja otsalamppu jokapäiväiseen käyttöön. Illalla olimme pienellä kävelyllä, sellaisella rauhallisella, korttelin ympäri kiertävällä lenkillä. Kaikki tuntui olevan hyvin, kunnes paluumatkalla vaimoni päätti demonstroida, miten pesäpalloilija syöksyy kotipesään. Mutta sen sijaan, että maali olisi ollut kotipesä, se oli jalankulkuväylän asfaltti. Ja siinä litistyi vaimoni nenä ja meni hampaat.
Se oli kuin hidastettu elokuva: ensin horjahdus, sitten yritys korjata asentoa, ja lopulta se väistämätön – tuiskahtaminen maahan. Vertaus pesäpalloilijaan tuntui siinä hetkessä osuvalta, joskin surullisen irvokkaalta. Siinä me sitten olimme, keskellä jalkakäytävää, verta valuen ja sydän kurkussa. Huuli halki, ja hampaat – voi niitä hampaita! Tiesin heti, ettei tähän nyt laastarit auta, vaikka kuinka toivoisin taikasanojen parantavan kaiken.
Paikalle pysähtyi ystävällinen auttaja, oli tilattava ambulanssi paikalle, ja siinä me sitten istuimme ensiavussa. Viisi tikkiä huuleen, ja hammaslääkäri odottaa selvittääkseen, mitä vaurioita ne asvaltin puremat aiheuttavat. Yö meni siinä molemmilta valvoessa, vaimolla toipumalla ja minulla miettien. Olisi voinut käydä pahemminkin, sanotaan. Ja kyllä, tiedän sen. Mutta silti se tuntui pahalta, todella pahalta.
Tämä on sitä elämää Alzheimerin kanssa. Jatkuvaa varuillaan oloa, varomista, ennakoimista. Mutta siltikin, noita vahinkoja sattuu. Ja niitä sattuu aivan liikaa. En tiedä, millä kaikki kolhut ja kaatumiset voisi estää. Välillä tuntuu, että ainoa tapa olisi sitoa vaimo kiinni sohvaan, mutta sekään ei tunnu oikealta. Tämä tanssi tämän kutsumattoman vieraan kanssa on jatkuvaa tasapainoilua, surun ja huumorin raja-alueella. Ja toivoa siitä, että ne hyvät päivät ja hetket, ne painavat vaa'assa enemmän kuin nämä kivuliaat kompastumiset.
Onko sinulla kokemuksia samankaltaisista tilanteista? Miten olet itse selvinnyt arjen haasteista Alzheimerin kanssa?
