Minä kokkaan:

Kun idut ottavat vallan

Tiedättehän sen tunteen, kun vatsa kurnii kuin tyhjä tynnyri ja jääkaapin valo paljastaa vain karun totuuden? Siellä ne olivat: 300 grammaa lohta, joka katsoo minua syyttävästi, ja pussillinen mung-pavun ituja, jotka olivat päättäneet käyttää viikonlopun hyödykseen ja kasvattaa itselleen viidakon.

Nämä idut eivät ole enää mitään siroja salaatin koristajia. Ne ovat "ylikasvaneita" – suomeksi sanottuna ne ovat matkalla kohti murrosikää ja suunnittelivat todennäköisesti keittiön valtaamista.

Hyökkäys on paras puolustus.

Päätän turvautua klassiseen "mitä kaapista löytyy" -fuusioon. Pannu kuumaksi ja oliiviöljyä peliin. Sipuli silpuksi, perään tomaatti ja raastettua inkivääriä. Siinä vaiheessa, kun inkiväärin tuoksu täytti köökin, alkaa ukkokin uskoa projektiin. Inkivääri on siitä kiitollinen kaveri, että se saa epätoivoisimmankin virityksen tuoksumaan siltä, kuin kokilla olisi ollut jokin suunnitelma.

Sitten lohen palat pannulle. Lohi on reilu kala; se ei kysele turhia, vaan kypsyy kiltisti samalla kun pasta pulputtaa kattilassa.

Mutta ne idut. Ne tuijottivat minua sieltä pussin pohjalta pitkine varsineen. Päätin kohdella niitä kuin jotakin itsepäistä, silpuksi ja lyhyt lämmitys, äkkiä pois ennen kuin tilanne eskaloituu. Heitin ne lohen sekaan vain minuutiksi. Tarkoitus oli säilyttää rapsakkuus, ettei lopputulos muistuta ylikypsää kaalikeittoa.

Modernia taidetta lautasella.

Kun pasta ja lohiseos kohtasivat lautasella, lopputulos näyttää hämmästyttävän hienolta. Se ei ollut vain ruokaa, se oli selviytymistarina. Inkivääri antoi potkua, lohi toi arvokkuutta ja ne ylikasvaneet idut? Ne toivat annokseen sellaista rousketta, että hampaat luulivat olevansa hienommassakin bistrossa.

Opetus: Älä pelkää jääkaapin sisältöä, vaikka se yrittäisi kasvaa ulos pakkauksestaan. Loraus öljyä, pala inkivääriä ja ripaus itseluottamusta pelastavat kummasti.

Nyt vatsa on täynnä ja idut on taltutettu, uusia on kasvamassa. Seuraavaksi taidan valloittaa olohuoneen sohvan ja sitten käyn tervehtimässä Kyllön vuodeosastolla olevaa vaimoani. 

Päivä 122/365 ( 2. toukokuuta)

 

Ylhäällä ilmassa

Mitä kuuluu?

Lähdin tänään aamulla kuvaamaan jotakin ilmassa olevaa. Mieleen tulevat linnut, lentokoneet, tiivistymisvanat, pilvet. Katselin ylös ei sattunut lintuja lentämään, ei lentokoneitakaan, mutta uskollinen pihan tuulipussi poutapilviä vasten. Se oli kiitollinen kuvattava, kun muuta en sattunut näkemään!  
Leppeä tuuli puhaltaa kaakon suunnasta ja lämpölila on 9 °c.

Koneäly on kuin uusi moottorisaha – miksi sahata pokalla?

 

Minä pidän tekoälystä, ehkä Sinäkin?

Monikaan ei tekoälyä arvosta, vaan saattaa pitää sitä jopa uhkana. Ehkä se onkin uhka, jos ei itse sitä halua käyttää, mutta minusta kyse on vain työkalusta. Kun itsellä on hyvä moottorisaha, niin miksi ihmeessä sitä yrittäisi kaataa puuta justeerilla? Tekoäly on kuin tuo moottorisaha: se on erinomainen apu moniin asioihin.

Totta kai se voi välillä ”hallusinoida” eli puhua ihan puuta heinää, mutta kun on itse edes vähän asioista perillä, voi sen promptia eli kysymystä muokata paremmaksi. Oikea vastaus edellyttää oikein asetettua kysymystä. Se on vähän kuin opastaisi uutta trenkiä –jos annat epämääräiset ohjeet, on turha odottaa täydellistä jälkeä.

Tekoälyn kanssa voi myös keskustella, ja se onkin todella kohtelias kumppani. Sen kanssa voi jopa viihdyttää itseään. Aina se ei ole samaa mieltä kanssani, mutta kuka muukaan tässä maailmassa olisi? Mikä parasta, se ei väsy eikä keskeytä. Tekoäly ei myöskään vie kallista aikaa puhumalla omista selkävaivoistaan tai manaa huonoa säätä, vaan se keskittyy täysillä juuri minun probleemaani tai mielipiteeseeni.

On se vaan vekkulia, miten algoritmit ovat kehittyneet. Jos olisin 1970-luvulla huudellut kylänraitilla, että tulevaisuudessa me kannamme taskussa pientä laatikkoa, joka tietää vastauksen kaikkeen, osaa kirjoittaa ja vieläpä teitittelee minua, olisi minut varmaan ohjattu siltä istumalta terveyskeskuksen puolelle lepäämään. Silloin hienointa tekniikkaa oli Erikson lankapuhelin pyöreällä numerolevyllä, sen johto ei riittänyt eteisestä keittiöön asti. Nyt koko maailman tieto ja yksi kohtelias bittihahmo mahtuvat kämmenelle.

Eihän sitä tiedä, millaista kehitystä ehdimme vielä kokea, sillä kehityshän tunnetusti kehittyy. Toivon kuitenkin, että tekoäly säilyttää hyvät tapansa. Olisi nimittäin melkoinen yllätys, jos se eräänä päivänä alkaisi vastata kysymyksiini mörisemällä: ”Kysyisit välillä jotain järkevämpää, minä juon nyt kahvia.”

Sitä odotellessa aion jatkaa juttelua – onpahan ainakin joku, joka jaksaa kuunnella juttujani loppuun asti ilman kelloon katsomista!

Päivä 121/365 - (1. toukokuuta)

 

Vappu

Sateen jälkeen

Vesipisarat antavat oman pihan sinivuokon kukkiin paljon iloa.  

Kevät on ollut kuiva. Ei sada? Tein sateen itse sumupullolla. Nyt se alkaa parempi aika, niin toivon! 

Vappu — minun tapaani

 Pian täytän 81 vuotta, ja joku kysyi: “miten vietät vapun?”

Huomenna vappu aamuna herään aikaisin. Keitän oikein hyvät kahvit. Juon ne rauhassa keittiön pöydän ääressä ja katson ulos takapihalle, jossa hiirenkorvat jo avautuvat. Kun kaupunki heräilee aaton juhlinnan jälkeiseen hiljaisuuteen, minä avaan ikkunan ja vedän keuhkot täyteen kevät ilmaa.

Rumat, uteliaat ja hyväntahtoiset 
Tekijä: Raimo Heino

Maailma jatkaa kulkuaan, ja vaikka askeleet ovat lyhentyneet, mieli kulkee yhä niitä samoja polkuja kuin nuorena. No, ei tässä iässä enää lähdetä torille huutelemaan. Se aika meni ohitse jo viisikymmentä vuotta sitten. Puolisoni makaa sairaalassa, joten käyn häntä katsomassa päivällä. Vien mukanani hieman simaa ja pari munkkia —pienen pullon vain, koska lääkäri katsoo vinoon, jos vien kokonaisen litran lekan. Istumme yhdessä ikkunan vieressä ja katsomme, kuinka nuoriso iloitsee puistossa juhlien. Pari tuntia suunnittelemme, mitä teemme sitten, kun hän kotiin pääsee.

Iltapäivällä kotona laitan televisiosta päälle sen perinteisen Vappu ohjelman,  olisiko se se jokin konsertti tai vanha kotimainen elokuva. Ehkä torkahdan tuoliin kesken tarinan. Se on ihan hyväksyttävää, olenhan sen jo ansainnut. Illalla syön tippaleivän tai munkin. Yhden. Se riittää. Vatsa ei enää kaipaa koko pussia, kuten ennen.

Parasta vapussa on se, että kevät ja lämpö ovat vihdoin täällä. Aurinko paistaa, linnut laulavat, ja minä saan nauttia tästä, alkavasta kesästä. Se on juhlan arvoista ilman meteliä ja ilmapalloja.

Ehkä soitan ystävälle, jos hän sattuu vastaamaan. Emme me enää skoolaa, me vain toteamme: "Selvisimme taas yhteen uuteen kevääseen." Se on loppujen lopuksi suurin voitto ja paras syy kevätjuhlaan.

Päivä 120/365 (30. huhtikuuta)

 

Maksimiin

Tässä on tehty KAIKKI täysillä! Lopulta kaato on onnistunut. Tähänkin ajatukseen voi suhtautua monella tapaa. Minusta tämä kertoo "maksimaalisesta" metsurin työstä?  

Kaikki muuttuu, paitsi muutos

 Sain aamulla neronleimauksen. Se oli kirkas, virtaviivainen ja suorastaan vallankumouksellinen ajatus, joka olisi takuulla nostanut minut suurten ajattelijoiden rinnalle. Mutta sitten tapahtui muutos. Ennen kuin ehdin kirjoittaa sanaakaan, tietokoneeni päätti asentaa ”kriittisen päivityksen”, kahvinkeitin alkoi pitää ääntä, joka muistutti kaukaisesti tukahtunutta kurkien huutoa, ja ulkona aurinko siirtyi juuri sellaiseen kulmaan, että näytöltä näkyivät vain omat epäuskoiset kasvoni.

Minun piti kuvata 365-haastekuva linnuista, mutta pihalla ei näkynyt kuin kaukana lentänyt rastas. Vaimo on vuodeosastolla toipumassa kaatumisen aiheuttamasta reisiluumurtumasta. Kuten päivän haiku totesi: uuden luominen on vaikeaa, sillä kaikki muuttuu taas.

Innoituksen lyhyt puoliintumisaika

Nykymaailmassa uuden luominen on kuin yrittäisi rakentaa hiekkalinnaa keskelle kevätpuroa. Sillä sekunnilla, kun saat tornin pystyyn, ohi pyyhkii uusi virtaus, tekoälypäivitys tai naapurin koivuklapien pinoamisen ääni. Jos keksin tänään loistavan tavan säästää aikaa, huomenna keksitään sovellus, joka tekee säästämästäni ajasta täysin tarpeetonta.

Me elämme jatkuvassa ”versio 2.0” -tilassa. Mikään ei ole koskaan valmista. Ennen vanhaan, kun joku veisti kivikirveen, se oli kivikirves seuraavat kolmesataa vuotta. Kukaan ei tullut viikon päästä sanomaan: ”Hieno on, mutta oletko kokeillut tätä pilvipohjaista tilausmallia, joka päivittyy automaattisesti?”

Luomisen sietämätön kepeys

Miksi me sitten vaivaudumme? Miksi puskea uutta eetteriin, kun tiedämme, että se on vanhentunutta jo ennen kuin piste on asetettu lauseen loppuun?

• Sisu: Minä kirjoitan ja valokuvaan, koska en osaa olla ilmankaan. Onko tämä inhimillinen häiriötila?

• Vauhtisokeus: On jännittävää nähdä, kuinka nopeasti ihminen vanhenee. Se on vähän kuin katsoisi banaanin tummumista nopeutettuna videona.

• Toivo: Ehkä tällä kertaa usko tulevaan kestää ainakin iltapäivään asti.

Loputon kiertokulku

Pahinta on se, että kun haluan sopeutua muutokseen, tilanne päättää palata vanhaan. Juuri kun olen oppinut käyttämään kaikkein moderneinta digitaalista työkalua, trendikkäät ihmiset alkavat kirjoittaa sulkakynällä paperille, koska se on ”autenttista”.

Tämä tekee uuden luomisesta jatkuvaa juoksemista liukuportaissa, jotka kulkevat väärään suuntaan. Mutta ehkä se onkin koko homman juju. Jos maailma pysähtyisi, meillä ei olisi mitään, mitä vastustaa. Elämä vaatii kitkaa, ja muutos on maailmankaikkeuden tapa tarjota meille hiekkapaperia.

Joten, tässä se nyt on. Uusi ja uljas teksti. Lukekaa se nopeasti, sillä seuraava päivitys on jo tuloillaan, ja huomenna tämäkin on pelkkää nostalgiaa.

Päivä 119/365 ( 29. huhtikuuta)

 Linnut

Linnut ovat hauskoja valokuvata, mutta aina ne eivät ole valmiita malliksi. Toivoin, että nyt aamulla olisi rastas tai harakka pihassa, mutta ei. Siksi täytän haasteen tällä vanhalla harakalla, joka on hankkimassa rakennustarpeita harakanpesään.

Japanilaista luksusta vartissa? Tämän helpommaksi (ja edullisemmaksi) ei aito lohturuoka muutu!

Kuvittele höyryävä kulhollinen täydellistä, tahmeaa riisiä, jonka päällä lepää silkkisen makeaa kananmunaa ja seesamiöljyssä väläytettyjä rapsakoita ituja. Tuoksu on kuin suoraan Tokion takakujien pienestä kuppilasta, mutta valmistus onnistuu omassa kotikeittiössäsi lähes nollavaivalla.

Japanilainen kotiruoka, washoku, ei pröystäile kalliilla raaka-aineilla, vaan se kunnioittaa yksinkertaisuutta. Tänään esittelen arjen pelastajan: Moyashi Tamago Donburin. Tämä riisikulho on todellista sielunruokaa, joka valmistuu tuntiin – ja siitäkin ajasta suurin osa kuluu riisin kiehuessa itsestään!

Onnistumisen salaisuus: Riisi on aterian tähti

Japanilaisessa keittiössä riisi ei ole vain lisuke, se on perusta. Unohda pussiriisit ja panosta tekniikkaan:

1. Pese ja liota: Huuhtele sushiriisiä, kunnes vesi on kirkasta. Liota 15 minuuttia – tämä takaa täydellisen rakenteen.

2. Kultaakin kalliimpi sääntö: Keitä riisiä 12 minuuttia miedolla lämmöllä ja anna sen vetäytyä kannen alla toiset 10 minuuttia. Älä avaa kantta välissä! Höyry tekee taikojaan ja tekee riisistä ilmavaa.

Maagiset täytteet minuuteissa

Samalla kun riisi lepää, valmistat kaksi herkullista täytettä:

• Iri-tamago (Japanilainen "muruscremble"): Vispaa kaksi kananmunaa, loraus soijaa ja tl sokeria. Paista pannulla nopeasti neljällä syömäpuikolla (tai vispilällä) jatkuvasti sekoittaen, kunnes saat aikaan pehmeää, pientä murua.

• Moyashi Itame (Pikapaistetut idut): Kuumenna pannu tulikuumaksi ja pyöräytä itse idätytyt mung-idut seesamiöljyssä vain minuutti tai kaksi. Ripaus suolaa ja soijaa, ja rapsakka vastapaino pehmeälle munalle on valmis.

Viimeistely ja tarjoilu

Kokoa annos asettelemalla riisin päälle kauniisti molempia täytteitä. Jos haluat todellisen ammattilaisen lopputuloksen, pirskota päälle vielä muutama tippa seesamiöljyä ja koristele kevätsipulilla. Se tuo mukanaan sen aidon "Izakaya"-tuoksun, joka saa naapuritkin kateellisiksi.

Tämä annos on todiste siitä, että parhaat maut syntyvät kaapin perusraaka-aineista, kunhan ne valmistetaan rakkaudella.

Itadakimasu – ole hyvä ja nauti!

---

Päivä 118/365 (28. huhtikuuta)

Kausikuva 2

Tänään on neljännesvuosittaisen kausikuvauksen toinen osa. Tammikuussa valitsin kuvauspaikan tavoitteena ikuistaa se kaikkina vuodenaikoina. Tänään otin kuvan samasta paikasta. Paljon muutoksia tammikuuhun verrattuna, sillä nyt näkyy, miten kevät on tullut.

Sosiaalinen media

  reaktioita, ja itsetutkiskelua?

Kirjoittaminen hidastaa tahtia. Se pakottaa istumaan oman idean äärellä ja katsomaan, kestääkö se aikaa. Kärsivällisyys ja kirjoittaminen tuntuvat radikaaleilta teoilta. Helposti voisi antaa tekoälylle muutaman promptin ja siitä syntyisi teksti, mutta ei! Haluan itse kirjoittaa sen, mitä minä ajattelen. Kirjoittamani tekstin annan kyllä tekoälyohjelman oikoluettavaksi, sillä se on hyvä tapa korjata kirjoitusvirheet ja kieliopilliset kömmähdykset.

En väitä tarvitsevani välttämättä yleisöä tai kommentteja. Oma päiväkirja toimii aivan yhtä hyvin. Tarkoituksena ei ole pelkästään blogin julkaiseminen vaan tutkiminen: omien sanojen kirjoittaminen paperille ja sen kysyminen, heijastavatko ne todella sitä, mihin minä uskon?

Menneet menneitä
huominen on mysteeri.
Tämä päivä nyt!

Sitten on nämä haikut, joissa ajatus kiinnittyy 17 tavuun. Se on ajatuksen sorvausta, joskus on vaikeaa, joskus se osuu helposti kohdalleen. Siinä on minusta suuri viehätys, siksi kirjoitan ainakin yhden, ehkä 10 haikua päivittäin.

– se, että AI auttaa kieliasussa, ei onneksi poista alkuperäistä ajatustyötä, jonka olen tehnyt.

Päivä 117/365 ( 27. huhtikuuta)

Vain päivän viipyi:
Takatalvi juotti maan
kevät kiittää nyt

Varjojen geometria

Varjojen sisällyttäminen valokuvaan voi parantaa sommitelman visuaalista mielenkiintoa. Geometristen elementtien tunnistaminen on suoraviivaista ja johtaa usein erottuviin kuviin. Eilisen aamun takatalven lumella omenapuun ja koivun varjot. Lumi toi kaivattua kosteutta kuivaan maahan.

Valo, hetki ja

 

•  laukaisimen napsahdus

Vain päivän viipyi
Takatalvi juotti maan
Kevät kiittää nyt

Minulle valokuvauksen tuoma ilo ei liity yhteen yksittäiseen tuntemukseen, vaan se on kokonainen kirjo. Tuo ilo reagoi laukaisimen pehmeään napsahdukseen, tarkennukseen tai tiettyyn kiireettömään sommitteluun.

Nämä hetket ovat läsnä, kun tarkkailen muuttuvia valokuvioita tai kun syvennyn edessäni avautuvan näkymän rytmiin. Kuvittelen ne pieninä kuplina, jotka liikkuvat takatalven sunnuntai aamuisessa auringonvalossa –kumppaneina.

Minkä tahansa luovan teon ilo on merkityksellistä, kun tekoon ei liity paineita ja kun helppous ja vaiva elävät rinnakkain. Monilla osa-alueilla tyydytys on sidoksissa tuloksiin, mutta valokuvauksessa itse kohde ja sen kuvaaminen ovat palkinto, ilman tarvetta perustella lopputulosta.

Hetket tuntuvat täydellisiltä ilman päämäärää, ja luominen tuntuu keskustelulta maailman kanssa. Kiireettömässä kuvaamisessa on vapautta; kokeilunhalu ja mikroilo kukoistavat PhotoWalk-kävelyillä.

Ymmärrys luovasta toiminnasta vahvistuu ja tukee valokuvausta monin eri tavoin. Nämä kokemukset muistuttavat minua siitä, että olen läsnä hetkessä reagoimalla, osallistumalla ja aistimalla ympäristöä. Mielestäni luovan kuvan tekeminen ei ole pelkkä kokemus, vaan se on erottamaton osa itse prosessia. Se ravitsee kameran käyttöä monilla eri tasoilla.

Päivä 116/365

 

  (26. huhtikuuta)

Numerot

Järjestys numeroiden välissä

Numerot ympäröivät meitä myös tiedon muodossa. Tässä 895-sivuisen Photoshop-oppaan hakemistossa numerot eivät ole vain symboleita; ne ovat siltoja ongelman ja ratkaisun välillä. Tällä hakemiston viimeisellä aukeamalla ne johdattavat WWW-grafiikan saloihin – aikana, jolloin verkko oli vielä nuori. Vanha paperi ja tarkka typografia kohtaavat historian."

Numerot ympäröivät meitä lukemattomissa muodoissa – jotkut rohkeita ja silmiinpistäviä, toiset hienovaraisia ​​ja helposti huomaamattomia. Löysin niitä lehtien ja kirjojen sivuilta, ja hakemistoista.