–Ajatuksia matkasta
kamerana kanssa
Kun aloitin valokuvaamisen vuonna 1957, maailma näytti
erilaiselta – ja niin näytti valokuvauskin. Silloin jokainen
laukaus maksoi markkoja, ja kuvan onnistumisen näki vasta monta
päivää myöhemmin pimiössä tai kuvavalmistamosta haetusta
pussista. Nyt vanhana, huomaan edelleen pohtivani samaa kysymystä
kuin aloittelevat harrastajat: miten oppia lisää valokuvausta?
Pysähdyin hiljattain lukemaan artikkelia valokuvaajan
kehitysvaiheista. Se muistutti minua siitä, että valokuvaus ei ole
pelkkä harrastus, vaan jatkuva henkisen kasvun jatkumo. Vaikka
sormeni tuntevat kameroiden säätimet jo lihasmuistista, huomasin
artikkelin tekstissä jotain, mikä puhutteli minua juuri nyt.
Tekniikasta tunteeseen Usein ajattelemme, että valokuvaus
on kameran hallintaa: aukkoja, suljinaikoja ja ISO-arvoja. Artikkelin
mukaan tämä on kuitenkin vasta ensimmäinen askel
–"käsityöläisvaihe". Kun tekniikka on hallussa,
astumme vaiheeseen, jossa alamme ymmärtää valoa ja sommittelua.
Mutta todellinen "näkemisen vaihe" on se, jota kohti
meidän tulisi aina pyrkiä, iästä riippumatta. Se on vaihe, jossa
kamera muuttuu näkymättömäksi välineeksi silmän ja ajatusten
välillä. Se ei ole enää "hyvän kuvan" ottamista, vaan
oman näkemyksen ja tunteen välittämistä.
Mitä opittavaa on vielä? Ehkä tärkein oppi
artikkelissa oli se, että kehityksessä ei ole kyse vain uuden
oppimisesta, vaan myös poisoppimisesta. Meidän on
uskallettava luopua säännöistä, joita olemme vuosikymmeniä
noudattaneet.
Jos olen vuodet pyrkinyt tekniseen osaamiseen, ehkä nyt on
aika etsiä epätäydellisyyden kauneutta.
Jos olen aina kuvannut maailmaa sellaisena kuin se on, ehkä
nyt on aika kuvata sitä, miltä se tuntuu.
Artikkeli muistutti minua siitä, että valokuvaajan "paras
vaihe" ei ole se, kun hänellä on hieno kalusto, vaan se, kun
hänellä on kirkkain visio. Elämä on antanut minulle sellaista
perspektiiviä, jota yhdelläkään nuorella digikuvaajalla ei vielä
ole. Minulla on muistoja, kerrostumia ja ymmärrystä ajan kulusta
–ja ne voivat näkyä kuvissani, jos annan niille tilaa.
Valokuvaus on opettanut minulle kärsivällisyyttä vuosikymmenten
mittaan. Se opettaa sitä edelleen. Kehitysvaiheet eivät ole
portaita, jotka loppuvat huipulle, vaan ne ovat kehä, joka alkaa
aina uudestaan jokaisen uuden päivän aamusta.
En juokse uusimpien teknisten innovaatioiden perässä, mutta
etsin edelleen sitä hetkeä, jolloin valo osuu kohteeseen tavalla,
joka pysäyttää. Se intohimo on säilynyt ja matka jatkuu, ja se on
kenties valokuvauksen kaunein puoli: valmiiksi ei tulla, ja hyvä
niin.
Vahvistus: Se vahvistaa, että olet jo ohittanut
vaiheet, joihin monet jumiutuvat (tekniikan ja kaluston palvonta).
Uusi suunta: Se kannustaa sinua keskittymään
"näkemiseen" eli siihen, mitä sinulla on sanottavana
ihmisenä, jolla on elämänkokemusta.
Innostus: Se osoittaa, että oppiminen ei lopu koskaan
– se vain muuttaa muotoaan teknisestä suorituksesta henkiseksi
oppimiseksi.