Shalaattia

 

kuinka minä opin rakastamaan sheikkeriä

Olen aina ollut sitä mieltä, että salaatti on ruokaa, jota en joka päivä syö. Se on sellaista puputettavaa oheismateriaalia, joka pidetään lähinnä lautasen koristeena, mutta nyt. Seurasin ”Suomalainen menestysresepti” ohjelmaa. Uudet tuotteet ovat kaupoissa. Tuo Rebl Eats Shalaatti. Se ei ole mikään tavallinen salaatti, joka pitää hienotunteisesti haarukoida lautaselta. Tämä on kulinaristinen suoritus, joka vaatii tanssiliikkeitä. Minulle joka olen kotikokki ja muutenkin huiskin Tai Chi tahtiin. Tämä sopii paremmin kuin hyvin.

Paketissa lukee suomeksi: "Sheikattava Salaatti".

Ensimmäinen reaktioni oli uteliaisuus. Onko tämä ruokaa vai tarvitseeko tähän suojalasit? Mutta kun tartuin muoviseen astiaan ja aloitin ravistelun, tunsin itseni heti hieman nuoremmaksi. Tämä ei ole enää ruoanlaittoa, se on taidetta. Siinä kohtaa, kun lime-korianterikastike kohtaa taco murut ja salaatinlehdet siinä purkin sisällä, syntyy sellainen soundi, jota voisi kutsua "makuorkesterin viritykseksi".

"Nyt näitä kokeiltuani olen siirtynyt himokkaiden salaatin syöjien joukkoon."

Tuo ajatus kiteyttää kaiken. Minä, joka varon hiilihydraatteja, olen nyt shalaattimies. Se on kätevää. Ei tarvita lautasia, ei haarukoita, hyvä on, eli periaatteessa. Sheikkaat ja syöt. Se on uusi elämäntapa!

Sitten on se hinta. 4,99 €. Kun katson tuota hintalappua, puristan tiukasti kukkaroa. Se on viisi euroa salaatista! Hirvittääkö? Kyllä! Olenko valmis maksamaan sen? Totta kai olen. Koska se, mitä maksan, ei ole salaatti, vaan vapaa-aika ja idea, maku ja raikkaus.

Kyllä täytyy sanoa, että on Suomalainen menestysresepti -kilpailun tuomaristolla ollut hajuaisti kohdallaan. Tämä tuote on kuin MacGyver lounasaikaan, joka ratkaisee nälkäongelman sekunneissa ja jättää vielä hyvän maun suuhun.

Joten, arvon kansa: ravistakaa purkkia, nauttikaa korianterista ja antakaa mennä! Tacosalaatti ja ne muut tervetuloa, ja se on tullut meille jäädäkseen.

 Ps. Noista tyhjistä purkeista on vaikka mihin. Esimerkiksi kynäteline tai kukkaruukun suojus tai pääsiäisruohoa niihin voi kohta kylvää. JATKOON!

Tämä on pakina, eikä mikään salaatti mainos!

Minä

 

ja hidas tanssimme huonon muistin kanssa

Meillä on mummon kanssa yhteinen harrastus: me molemmat unohdamme asioita. Minä unohdan, mihin jätin sen kirjan, ja vaimo unohtaa, että olemme olleet naimisissa yli puoli vuosisataa. Mutta yksi asia ei unohdu, nimittäin se totuus, jonka luin Seura-lehdestä: olemme kuulemma rapistuvia raakkeja, ellemme ryhdy toimeen.

Lehdessä murtui suuri myytti. Sitä on tässä 80 vuoden iässä luullut, että kuntosali on paikka, jossa nuoret miehet pullistelevat peilien edessä kalsareissaan ja nostavat rautaa niin että verisuonet ovat kovilla. Mutta ei! Artikkelin mukaan lihasvoimaa voi kasvattaa pienilläkin painoilla jopa kotona. En enää mene kuntosalille! Tämä artikkeli oli huojentava uutinen, sillä tällä hetkellä suurin nosto suoritukseni on vaimon auttaminen ylös nojatuolista, ja siinäkin on välillä tekniikka hakusessa.

Tai Chi – eli kuinka läpsytellä itsensä kuntoon

Ennen kuin ryntään punttien tai rekumbentin pariin, on hoidettava lämmittely. Olen tutustunut joogan lisäksi tähän itämaista viisauteen kuin Tai Chi.

Minä kutsun sitä kotioloissa "hitaaksi hämmennykseksi". Se on erinomaista harjoitusta: seisot keskellä olohuonetta ja teen, karhumaisia liikkeitä h i t a a s t i  samalla kun läpsyttelen lihaksia lämpimiksi. Vaimo katsoo minua sohvalta ja kysyy kymmenen minuutin välein, yritänkö karkottaa talvella kärpäsiä vai onko minulla jokin hätänä.

"Ei, kultaseni, minä valmistan aineenvaihduntaani kunnon nousukiitoon", minä vastaan. Hän nyökkää ja kysyy hetken päästä uudelleen, kuka minä oikein olen ja miksi läpsyttelen itseäni.

Myytit murtuvat, nivelet eivät 

Tässä on kootut viisaudet meille, jotka olemme nähneet Kekkosen nousevan ja sitten laskevan:

1. Ei tarvitse olla… : Voimaa tulee, kunhan tekee "lähes uupumukseen asti". Minulle uupumus tulee yleensä jo siinä vaiheessa, kun vedän urheiluhousuja jalkaan, joten olen selvästi oikealla tiellä.

2. Säännöllisyys on valttia: 2–3 kertaa viikossa. Yritän pitää tästä kiinni, vaikka vaimon muisti ja minun kalenterini eivät aina kohtaa. Toisinaan treenaan kahdesti päivässä, koska unohdan jo tehneeni aamujumpan. Se on sitä kuuluisaa nousujohteisuutta.

3. Tekniikka ennen tehoa: On tärkeää välttää vammat. Jos polvi sanoo "poks", se ei ole merkki kehityksestä, vaan merkki siitä, että olisi pitänyt pysyä vain siinä Tai Chin läpsyttelyssä.

Miksi vaivautua?

Moni kysyy, miksi kahdeksankymppisen pitää vielä kyykätä takapuoli lattiaan. Vastaus on selvä: se on vakuutus. Lihas on aktiivista kudosta, joka kuluttaa energiaa silloinkin, kun istun vaimon vieressä katsomassa kolmatta kertaa samaa “Väinön kalareissua” Youtubesta. Se ehkäisee kaatumisia, mikä on tärkeää, sillä jos minä kaadun, kuka sitten muistaa, missä ne vaimon lääkkeet ovat?

Lihasvoima on avain itsenäisyyteen. Se, että pääsen vielä omin avuin ylös vessanpytyltä, on arvokkaampaa kuin mikään Suomen talvi olympiakulta. Joten minä jatkan läpsyttelyä, teen olohuoneessa kyykkyjä ja nautin tästä "ihanasta poltteesta" lihaksissa – tai sitten se on vain närästystä aamukahvin jälkeen.

Pysytään liikkeessä, vaikka vauhti muistuttaakin enemmän kilpikonnan liikkumista ja sukkasillaan hiihtelyä. (em)

Pakina:

Pieni piiri eli kuinka maailma horjuu, mutta lainasin vain kirjoja

Minä olen ryhtynyt vähän kapeammaksi. Ehkä myös fyysisesti, vaikka vyötäröni onkin jo ohentunut , mutta ennen kaikkea henkisesti. En kanna maailmaa harteillani. Tajusin nimittäin, että jotkut käyttävät luvattoman monta tuntia elämästä pohtien kalifornialaisten miljardöörien avioeroja ja sitä, miksi joku  jossain näyttää kuvissa mustelmia.

Mitä minä sillä tiedolla teen? En mitään. Se on mielen täytettä, kuin söisi pelkkää höttöä, joka vie tilaa, mutta ei ravitse, ja lopulta tuo huonoa oloa.

Päätin siis suunnata sinne, missä minulla on todellista valtaa: kirjastoon. Astuin sisään päättäväisenä, selkä suorana, valmiina kohtaamaan vain ja ainoastaan Palokan aluekirjaston todellisuuden.

Hyllyjen välissä kohtasin naapurin Sepon. Seppo on mies, joka tietää kaiken kaikesta, mikä ei hänelle kuulu.

”Kuulitko jo siitä oikeudenkäynnistä?” Seppo kuiskasi hyllyjen välissä niin, että hänen hengityksensä tuoksui hieman liikaa pastillilta. ”Se amerikkalainen talk show -isäntä on kuulemma…”

Nostin käteni kuin liikennepoliisi. ”Seppo, stop. Minä olen nyt huomio dieetillä. En tiedä isännästä, enkä halua tietää. Minun maailmani on tällä hetkellä tasan kaksi kilometriä tästä pisteestä joka suuntaan.”

Seppo katsoi minua kuin olisin juuri ilmoittanut olevani humanoidi, maapallon ulkopuolinen olento. ”Mutta se on suuri kohu! Se on trendannut jo kolme päivää!”

”Seppo hyvä”, sanoin lempeän tiukasti, ”jos se ei auta minua paistamaan rouvalle parempia lettuja tai olemaan kohtelias tuntemattomille, se on minulle turhaa kohinaa. Mitä sinun polvillesi kuuluu?”

Seppo meni hämilleen. Polvi oli jotain todellista. Siitä seurasi viiden minuutin analyysi nivelvaivoista. Se oli tylsää, mutta se oli aitoa. Me olimme molemmat siinä, hyllyjen välissä, kahden ihmisen pienessä piirissä.

Lopulta suuntasin itsepalvelu tiskille mukanani kolme kirjaa. Ne olivat minun uudet ystäväni: yksi  Daniel H. Pinkin “Milloin? Oikealle hetkellä toimimisen taito” (Se on käsinkosketeltavaa), yksi historiasta (koska se on jo tapahtunut, mutta ei  muutu klikki otsikoksi) ja yksi fyysisen kotitreeni opas. Aivojen ja kehon on saatava purtavaa ilman, että kenenkään oikea elämä menee pilalle.

Otin kirjat ja lainauskortin, kuitti tulee sähköpostiin.

”Taitaa tulla rauhallinen ilta?”

”Tulee”, ajattelin ja tunsin, kuinka hartioita ei ole painamassa maailmanpelastajan viitta. 

Minä yritän keskittyä vain asioihin, joita voin koskettaa. Se on kuulemma muotia.

Kävelin autolle ja ohitin lööppi telineen ede vilkaisematta kertaakaan, kuka on eronnut tai kuka on jäänyt kiinni mistäkin. Jos maailma on romahtamassa, se saa tehdä sen ilman, että minä sitä valvoisin.

EM 4.2.2026 

Sielun peili

vai pelkkää jäniksen paskaa hangella?

Sanotaan, että silmät ovat sielun peili, mutta nykyään se peili taitaa löytyä kameran etsimestä. Harrastelijakuvaajalle jokainen tallennettu otos on nimittäin vähemmän dokumentti todellisuudesta ja enemmän todistusaineistoa omasta arkisesta mielentilasta. Kun suuntaan kamerani kohti tarhassa seisovaa suomenhevosta, en minä hevosta kuvaa, minä kuvaan omaa kaipuuta nuoruuden vapautta, villiyttä tai kenties vain sitä tosiasiaa, että keitin iltapäiväkahvista tänään turhan vahvaa.

Tämä on valokuvauksen hienous: kaksi ihmistä voi seistä saman kauramoottorin edessä, ja lopputuloksena on kaksi täysin eri maailmaa. Siinä missä toinen näkee jylhää melankoliaa ja vastavaloon piirtyvän yksinäisen sankarin, toinen tallentaa pörröisen turvan ja lämpimiä värejä. Valinnat valosta ja rajauksesta eivät ole teknisiä suorituksia, vaan sisäisiä huokauksia. Meitä vetävät puoleensa asiat, joissa tunnistan jotain tuttua. Jos sielussa myrskyää, löydät takuulla ne synkimmät pilvenhattarat, vaikka pakkaspäivänä aurinko paistaisi täydeltä terältä ja sormet palelevat. 

Mutta malttakaa nyt. Kaikki eivät suinkaan osta tätä syvällistä analyysia. Viereisellä tarhalla kyykkivä kaveri nimittäin tuhahtaa koko ajatukselle ”sisäisestä tuntemisesta”. Hänelle valokuvaus on harrastus siinä missä halkojen hakkuu: se on mekaanista suorittamista, jossa sielu pidetään kaukana muistikortista. Hänen mielestään hevonen on hevonen, ja jos kuva on tärähtänyt, se johtuu liian pitkästä valotuksesta, ei suinkaan tekijän ”epävakaasta minäkuvasta”. Hänelle kamerakännykkä on työkalu ulkoiseen maailman arkistointiin, ei mikään leposohva.

Ehkä totuus löytyy jostain sieltä välistä, tai sitten ei. Itse uskon, että valokuvaus on silta. Kun etsimme sopivaa kohdetta, etsimme todellisuudessa jotain itsestämme. Joskus se on kauneutta, joskus rosoa, ja joskus vain se kadonnut linssisuojus. Minä haluan entistä useammin ottaa minimalistisia kuvia, olkoon vaikka jäniksen papanat valkoisella hangella, jos valo on sopiva.
Mutta yksi on varmaa: vaikka  kuinka väität, että kuvaat vain kohteita, sinunkin kuvissasi näkyy aina se tietty kurinalaisuus, joka paljastaa kuvaajasta enemmän kuin hän arvaakaan.

Tämä tammikuu on jo 5 tunnin kuluttua ohi, joten on hyvä hetki katsoa millainen se tämän kuukauden kuvakokoelma on?

(em 31.1.2026 19:00)

Teslan autonominen vallankumous

 Teslan uusi autonominen järjestelmä on parhaillaan koeajossa Suomessa, ja sille odotetaan myyntilupaa alkuvuoden aikana. On kiehtova ajatus, että ensimmäiset todelliset robottiautot saattavat ilmestyä katukuvaamme hetkenä minä hyvänsä. Katsoin videon, jossa Harri Salo oli testiauton kyydissä, ja täytyy sanoa, että auto selviytyi Helsingin talven vilkkaasta liikenteestä hämmästyttävän hyvin. Vaikka kuljettajan paikalla istui Teslan asiantuntija valmiudessa, hänen tarvitsi puuttua ajamiseen vain pari kertaa. Se vaikutti jopa turvallisemmalta ja rauhallisemmalta kuin keskinkertaisen ihmiskuskin toiminta.

Auton tarkka hinta jäi vielä arvoitukseksi, mutta veikkaan sen nousevan alkuun lähelle 100 000 euroa. Tekniikka kehittyy kuitenkin sellaista vauhtia, että hinnat tulevat varmasti ryminällä alas yleistymisen myötä. Vielä muutama vuosi sitten täysin itsestään ajava auto tuntui tieteiselokuvalta, mutta nyt se on arkipäivää.

Muuttuva liikkuminen ja uudet unelmat

Vaikka tällaisen teknologian omistaminen houkuttaisi, oma ikä ja taloudellinen tilanne pitävät jalat maassa. Nykyisillä ajomäärilläni, alle 5 000 kilometriä vuodessa – huippumoderni sähköauto on lähinnä kaukainen haave. Työvuosina ajoin kuukaudessa saman verran kuin nyt eläkeläisenä koko vuonna. Mutta ehkä utopiassa autoa ei tarvitsekaan omistaa? Tulevaisuudessa autonominen kyyti saattaa tilautua ovelle pienellä kuukausimaksulla juuri silloin, kun on tarve päästä kauppaan tai lääkäriin.

Utopistisia visioita: Taivaalta maan alle

Tesla on selvä edelläkävijä, mutta kiinalaiset valmistajat hengittävät niskaan ja kirittävät kilpailua hinnoillaan. Seuraava suuri loikka saattaa olla dronen ja auton yhdistelmä. Vaikka tuhannet lentävät laitteet taivaalla kuulostavat ruuhkaiselta riskiltä, teknologia voisi ratkaista tämän: magneettiset hylkimisvoimat tai täydellinen tekoälyohjaus voisivat tehdä törmäyksistä fyysisesti mahdottomia.

Toinen kiehtova ajatus on teiden siirtäminen maan alle. Tunneliverkostot poistaisivat sääongelmat, kuten liukkauden ja lumityöt, ja jättäisivät maanpinnan puistoille ja ihmisille. Kuvittele: hyppäät sähköiseen sukkulaan Helsingissä, suljet silmäsi ja heräät hetkeä myöhemmin Tallinnassa tai Tukholmassa kuljettuaasi merenalaista tunnelia pitkin.

Utopistista, mutta: Ehkä tulevaisuudessa emme vain siirry paikasta A paikkaan B, vaan liikkumisesta tulee täysin "näkymätöntä". Kaupungit voivat muuttua valtaviksi puutarhoiksi, kun meluisat asfalttitiet katoavat ja autonomiset, äänettömät kapselit suhahtelevat kaduilla, tai viheralueiden alla, ehkä korkealla ilmassa. Liikkumisesta tulee ihmisoikeus, joka ei kysy ikää ajokorttia, eikä lompakon paksuutta.

Linkki: Koeajovideo

Optista vertaistukea

 

Nikkor 80-200mm 1:2,8/RIKKI!

Valokuvaaja minä ja vanha kalusto allamme muistuttaa toisiamme tavalla, joka on yhtä aikaa liikuttava, mutta myös huolestuttava. Siinä me olemme, minä ja Nikkor 80-200mm f/2.8 pumppu zoom, kaksi vanhaa samalla polulla. Molemmilla on takanaan menneisyys, muutama kolhu kyljessä ja –mikä tärkeintä,  vaikeuksia pysyä notkeana.

Nikkori on päättänyt, että aukko f/2.8 on sen loppuelämän totuus. Se on jämähtänyt asentoonsa kuin selkänsä aamulla nyrjäyttänyt. Insinöörien levittämä rasva on vuosikymmenten saatossa muuttunut jähmeäksi, se pitää himmentimen lehdet syleilyssä. Ehkä siinä on myös sähkövika, joten se voi olla varsinaisesti rikki; se on tilassa, jonka diagnoosi on  "vanhan itsepäisyys". Kuinka helppoa minun onkaan samastua tähän optiseen putkeen!

Aamuisin, kun yritän taivuttaa polviani kyykkyyn ottaakseni makron lumihiutaleesta, kuulostaa siltä kuin joku murskaisi näkkileipää. Minäkin tarvitsen voitelua. Siinä missä Nikkor kaipaisi kemiallista pesua ja hienomekaanista öljyä, minä kaivan taskusta kosteuttavat silmätipat.

On suorastaan runollista seistä siinä lumisateessa: minä tiputan viskoosia nestettä omiin luonnon ”linsseihin”, jotta maailma ei tuntuisi hiekkapaperilta, ja katselen samalla Nikkorin kanssa ottamiani kuvia. Me olemme molemmat nesteytyksen tarpeessa. Minulla silmätipat lupaavat kirkastaa katsetta, Nikkorin sisäinen vika taas takaa, että kuva pysyy autuaan sumeana kaikessa muussa paitsi siinä yhdessä pisteessä, johon f/2.8 tarkennan.

En minä tätä kumppaniani tarvitse, vaikka tämä harmittaa. Uusia objektiiveja saa kaupasta, ne ovat muovisia, kevyitä ja tottelevat sähköisiä käskyjä ilman vastaväitteitä. Mutta niiltä puuttuu sielu, ne eivät ymmärrä aina minua. Eikä uusia silmiä ei ole saatavilla, joten näillä omilla on pärjättävä, mitä luonto on suonut ja aika kasvattanut.

Nikkor ei halua katsoa maailmaa, niin sitten se saa olla museoesineenä. Se on elämänasennetta! Se on hämärän hetkien juhlaa ja jatkuvaa ”bokeh-unelmaa”. Kun aukkoa ei saa pieneksi, eikä kamera aina sen kanssa ota kuvaakaan on pakko nähdä suuria linjoja. Jos aurinko paistaa liikaa ja kamera ylivalottaa kaiken, sanon sen olevan ”high key -taidetta”. Jos tarkennus osuu omien silmien kuivuuden ja objektiivin jumituksen takia hieman ohi, kutsun sitä ”impressionistiseksi visioksi”.

Minä jatkan matkaa ilman painavaa ja vanhaa Nikkor-zoom objektiivia. Kaksi vanhaa, joista toinen on kokonaan jumissa ja toinen narisee, mutta kumpikaan ei suostuisi pölyttymään. haluaisin käyttää sitä, mutta en minäkään enää taivu f/22-asentoihin ilman viikon joogalomaa.

Kyse on kai asenteesta: kunhan pidetään linssit puhtaina ja silmät kosteina, niin kyllä vielä saadaan kuvia kasaan. Tai ainakin hyvät kakkukahvit kuvauksen päätteeksi.

Liikahduksia

 
tyhjäkäynnin sijaan: 

Seisoin Palokan Gaffitella noutopöydän äärellä kauha kädessä ja tuijotin vaihtoehtoja kuin ne olisivat elämän ja kuoleman kysymyksiä. Takana kuului kärsimätön ääni.

”Kala on tänään hyvää”, tuntematon sanoi takanani.

Hätkähdän ja katson naista, joka odottaa vuoroaan. ”Niin... mietin vain, onko se parempaa kuin tuo kana. Tai jos otankin vain salaatin, niin jaksanko päivän?”

Hän ohittaa minut, hymähtää ja kauhoo kalaa omalle lautaselleen epäröimättä. ”Joskus kannattaa vain valita jotain, ennen kuin nälkä ehtii muuttua kiukuksi. Huono päätös on parempi kuin ei lounasta lainkaan.”

Tuo lyhyt kohtaaminen kiteytti jotain olennaista: meillä on taipumus analysoida itsemme toimintakyvyttömiksi.

Valinnan paradoksi ja mielen lukot Pohdin usein sitä, miten suuren osan elämästäni käytän pelkkään valintojen puntarointiin. Oli kyseessä lounas tai elämän suunta, prosessi on sama. Jään helposti jumiin vaihtoehtojen viidakkoon, mikä johtaa lopulta passivisuuteen.

Psykologiassa tätä kutsutaan valinnan paradoksiksi (The Paradox of Choice). Teorian mukaan vaihtoehtojen runsaus ei teekään meitä vapaammiksi, vaan onnettomaksi. Kun mahdollisuuksia on liikaa, pelko ”väärän” valinnan tekemisestä kasvaa suuremmaksi kuin halu saavuttaa tuloksia.

Epätäydellisyyden voima Onko lopulta parempi tehdä ”ihan hyvä” päätös ja edetä, kuin jäädä jumiin etsimään täydellisyyttä?

Täydellisyyden tavoittelu on usein vain naamioitunutta pelkoa. Luovilla aloilla ja harrastuksissa tämä korostuu: projektit jäävät kesken, koska ne eivät vaikuta heti ensimetreillä hyvälle. Silti liikkeelle lähtö on lähes poikkeuksetta tärkeämpää kuin suunta. Kompassi näyttää suunnan vasta, kun olet jo kävelemässä.

Tekeminen on parasta teoriaa Oppiminen tapahtuu tekemisen, ei pelkän pohtimisen kautta. Virheet ovat yleensä hyviä opettajia. Suunnittelu tuo hallinnan tunteen, mutta vain toiminta tuo tuloksia. Miksi tämä perinteinen ajatus on edelleen järkevä?

• Toiminta on vastalääke ahdistukselle: Kun teet jotain – mitä tahansa – aivot siirtyvät analysoinnista ratkaisemiseen.
  
  

• Iterointi voittaa suunnittelun: Ensimmäinen versio saa olla huono. Se on raaka-ainetta, jota voi parantaa. Tyhjää tallennetta ei voi editoida.
  
  

• Käytännön viisaus: Aloittamisen vaikeuden kanssa kamppailevalle ”tee edes jotain” on oivallinen työkalu.

Lopulta elämä ei ole palapeli, joka pitäisi ratkaista etukäteen päässä, vaan polku, joka muotoutuu askeleiden myötä. Seuraavan kerran lounas jonossa tai kuvauskohdetta valitessani aion muistaa tuntemattoman naisen neuvon: ota kauha käteen ja valitse jotain. Suuntaa voi korjata matkalla.

Päätä - aloita,
ota oppia virheistä
tee korjauksia