Ajan saa kiinni vain pysähtymällä, hiljaa varroten, mutta valppaasti aikaa seuraten.
Havaintoja helmikuun harmaudesta ja maaliskuun valheesta
Jos ihminen haluaa säilyttää arvokkuutensa, hänen ei pitäisi koskaan joutua pukeutumaan toppahousuihin. Mutta täällä me olemme, Suomen helmikuun harmaudessa, näyttäen kaikki pyöreiltä michelin-ukoilta, jotka kahisevat mennessään kuin kuivat perunalastut pussissa.
Talvipukeutuminen on nöyryytys. Ensin vedetään jalkaan kerrasto, joka kutittaa niin, että jo eteisessä tekisi mieli perua koko ulkoilu. Sitten tulevat ne varsinaiset – eli toppahousut, joiden vyötärö nousee kainaloihin asti ja lahkeet keräävät näytteen hiekoitussepelistä mukaan.
Kun lopulta olet saanut itsesi verhottua muutamaan kerrokseen untuvaa ja teknistä kuitua, huomaat, että avaimet jäivät taskuun – sinne kaiken alle. Siinä hetkessä, hien puskiessa pintaan ja kahinan täyttäessä eteisen, suomalainen ymmärtää hiljaisuuden merkityksen. Se on rukous siitä, että kumpa tämä kaikki olisi jo ohi.
ja sormijumppaa saunan lauteilla
Luin löytämäni artikkelin, ja kuulkaas, elämäni voi muuttua kertaheitolla. Tai ei oikeastaan kertaheitolla, vaan pienissä erissä, aivan kuten neurologi Müller neuvoi. Heitin kuntosalikortin suoraan sekajätteeseen; se olikin vain stressin lähde ja hampaiden kiristelyä. Nyt minä säästän aivojani ja terveyttäni olemalla mahdollisimman tehokkaasti tekemättä juurikaan mitään.
Vaimo katsoi hieman pitkään, kun löysi minut iltapäivällä tuijottamasta kattoon joogamatolla. ”Mitä ihmettä sinä teet?” hän kysyi. ”Minä lekoittelen ja ajattelen sinisiä ajatuksia”, vastasin asiantuntevasti kuin Konsta Pylkkänen. ”Tässä on kuule aivojen puhdistusajo menossa. Kuona-aineet suorastaan virtaavat ulos korvista, kun minä tässä haaveilen. Älä häiritse minua, kun lataan hermoverkkoja.”
Innostus ei suinkaan rajoitu pelkkään laiskotteluun, vaikka se onkin lempiharrastukseni uusi, tieteellinen nimi. Müller sanoi artikkelissa, että käsin tekeminen on poikaa. Joten minäpä kaivoin esiin vanhan kynäkotelon. On aivan sama, mitä kirjoitan, kun teen sen kynällä; pääasia on se totaalinen huomion kaappaus. Olen nyt kirjoittanut pari vihkoa täyteen niin intensiivisesti, että unohdin syödä, maksaa laskut ja hakea postin. Mutta aivoni? Ne ovat loistavassa kunnossa! Stressi ei mahdu pään sisään, kun pitää kytätä ajatuksia.
Sitten on se liike. Neurologi sanoi, että pelkkä sormen nostaminen aktivoi melkein kaikki aivosolut. Tästä innostuneena olenkin kehittänyt uuden treeniohjelman: kaukosäädin-aerobicin. Nosta sormi, paina nappia, vaihda kanavaa. Toista kymmenen kertaa. Tuntuu aivan siltä, kuin koko pääkoppa surisisi uutta energiaa!
Illalla saunassa kokeilin vielä sitä nilkkojen ja ranteiden pyörittelyä lauteilla. Vaimo pelästyi ja luuli minun saaneen jonkinasteisen kohtauksen, mutta rauhoittelin häntä pyörittämällä samalla sormiani. ”Tämä on sormijumppaa. Tällä tavalla minä päivitän muistini ja tehostan oppimistani.”
Nyt odotan taas iltaa, jotta pääsen nukkumaan. Se on kuulemma aivojen energiavarastojen täydentämistä. Olenkin ajatellut pidentää tätä ”tärkeää aivotyötä” ainakin kahdeksaan tuntiin vuorokaudessa. Jos joku kysyy, miksi en imuroi, voin ylpeänä vastata: ”Minä hoidan aivoterveyttä. Se on hyvin monimutkaista ja vaatii välitöntä lepoa.”
Aivoterveyden edistäminen on helpompaa kuin luulin. Seuraavaksi aion haastaa aivoni tekemällä jotain, mitä en ole pitkään aikaan kokeillut: yritän pysyä hereillä koko päivän ilman nokkaunia.
Askel nousee taas, mieli piirtää kuvia, nuoruus sisällä.
Pitäisi käydä lääkärissä. Ei siksi, että mikään olisi mennyt rikki, vaan tarkistaakseni, olenko vieläkään saavuttanut sitä maagista ”ikälopun” tilaa, jota yhteiskunta 80 vuotiaille niin auliisti tarjoaa.
Luin juuri: vanheneminen on 80-prosenttisesti kiinni siitä, mitä korvien välissä tapahtuu. Jos uskot olevasi hauras vanhus, muutut sellaiseksi. Jos taas uskot olevasi kuin hitaasti kypsynyt vuosikertaviini, jossa on hieman sakkaa pohjalla, mutta maku on kohdallaan, elämä näyttää kovin erilaiselta.
Kun muistelen miten isä ja äiti tuntuivat vanhoilta jo kuusikymppisinä. Muistan isäni: hän istui keinutuolissa ja näytti siltä, kuin olisi odottanut bussia, joka ei koskaan tule. Minä taas en ehdi istua keinutuolissa, sillä minulla on kuvahaaste, joka huutaa armoa, ja kamera, joka vaatii päästä ulos tallentamaan 53/365 minimalistista valon leikkiä hangella.
Liikunta on tässä pelissä se ratkaiseva kortti. En minä pitkiä matkoja kävele, mutta liikutan itseäni tarpeeksi vanhoja itsepuolustuslajeja, jotta viikatemies ei saa minusta helppoa niskalenkkiä. Jos hän yrittää, hän joutuu vähintäänkin väijymään perässäni.
Kyse on asenteesta. Jos lakkaisin haluta oppimista, lakkaisin elämästä. Siksi kuuntelen kirjoja silloinkin, kun silmät väsyvät. Maailma ei lopu siihen, että mittariin vaihtuu perässä oleva numero. Se vain tarkoittaa, että kuvia ja kirjoja on takana enemmän ja kone käy tasaisemmin.
En ole vanha! Olen vain ollut täällä, tehnyt työtä ja eläkkeellä oppinut nauttimaan matkasta ilman kiirettä päätepysäkille. Kuten kirjat opettavat: muuta ajatuksesi, niin muutat kehosi. Ja minun kehoni aikoo tänäänkin tehdä lumityöt, vaikka polvi vähän muistuttaakin, mutta onneksi vuoden 2026 talvi on todellakin vähäluminen.
Valo tarttuu nyt, tarina jatkuu vielä, voimaa sanoissa!
Tässä on ensimmäinen teksti, jonka olen kirjoittanut tähän Aikataulu blogiini lähes 20 vuotta sitten:
nyt niitä on yhteensä 2073.
Olen ihan uusi täällä, ja jopa blogille nimen antaminen tuntui vaikealta. "Aikataulu" tuli vain mieleen, sillä aika on ystäväni. Jokaisessa vuorokaudessa on aikaa 24 tuntia. Siitä kahdeksan tuntia vietetään makuuhuoneessa, ja kahdeksan tuntia on suomalaisten työaikaa. Se yksi kahdeksantuntinen on niin sanottua vapaa-aikaa.
Se, miten käytämme ajan, on paljolti kiinni itsestämme. Joillakin on tarkka aikataulu, monet eivät sellaisia saata sietää. Aikataulu jäsentää elämää, ja mielestäni se jotenkin jämäköittää päivää. Jo ala-asteelta saakka meidät on totutettu lukujärjestykseen, joten aikataulut voivat kertoa myös koko elämän historiaa.
Minun kokemukseni on osoittanut, että aikataulun mukaan toimiessani ei tule milloinkaan kiire. Jos sinulle on niin käynyt, olet laatinut – tai hyväksynyt – jonkin toisen liian kiireiseksi laatiman aikataulun.
Minun aikataulussani on paljon aikaa harrastuksille ja vapaa-ajalle, kuten tähän "Aikataulu"-blogiin kirjoittamiseen.
....................................................................................................................................................................................
Kirjoittaminen on hieno laji juuri siksi, että siinä ei tule koskaan "valmiiksi". Vaikka takana on 20 vuotta blogeja. Jokainen uusi näkökulma voi tarjota oivalluksen, joka muuttaa suhtautumista omaan tekemiseen.
Kahden vuosikymmenen kokemus muutamaan ydinviestiin. Tässä on muutama keskeinen asia, jotka olen oppinut ja joista saattaa olla sinulle hyötyä:
Kirjoittamisen ilo pitäisi löytyä itse tekemisestä, ei vain siitä, kuinka monta lukijaa tai tykkäystä teksti saa. Jos keskityn lopputulokseen, tai tilastoihin, motivaatio lopahtaa nopeasti. Näiden 20 vuoden jälkeen olen selvästi löytänyt jatkuvuuden, mutta ehkä on aika kysyä: nautinko edelleen itse kirjoittamisesta? KYLLÄ!
Blogi on tapa selkeyttää omia ajatuksia. Parhaat tekstit syntyvät usein silloin, kun yritän ratkaista oman ongelman tai jäsennellä jotakin itselleni tärkeää. Samalla se kuitenkin tarjoaa arvoa muille, jotka ehkä painivat samojen asioiden kanssa.
Yksi suurimmista esteistä on perfektionismi. Näiden vuosien aikana olen oppinut, että on parempi julkaista teksti tänään kuin odottaa "täydellistä" ikuisesti. Bloggaaminen on iteratiivista; voin aina palata aiheeseen myöhemmin uudesta kulmasta ja muokata sitä.
Pitkäjänteisyys on bloggaamisen supervoima. Vaikka tuntuisi, ettei "opi mitään", pelkkä vuosien jatkuvuus on itsessään saavutus, jota harva pystyy toistamaan. Tärkeintä on pysyä kehässä, oppiminen tapahtuu usein huomaamatta sivutuotteena, sillä elämä opettaa.
Tärkeää luoda oma yleisönsä (esim. Whatsapp tai sähköpostilista) sen sijaan, että luottaisi vain sosiaalisen median algoritmeihin, jotka voivat muuttua milloin tahansa.
Mitä minä voisin oppia?
Ehkä tärkein oppi on itse-reflektion merkitys. Se, että pysähdyn nyt vuosien jälkeen miettimään "voinko oppia jotain uutta", on merkki siitä, että oppimishalu on edelleen voimissaan.
Ehkä voisin kokeilla jotain, mitä joku muu on tehnyt:
Voisin kokeilla uutta alustaa tai muotoa: Olen kirjoittanut aina lähes samalla tavalla, voin kokeilla lyhyempää, henkilökohtaisempaa tai täysin erilaista tyyliä.
Tiivistää omat opit: Mitä minun 20 vuotta ovat opettaneet? Usein oppii eniten juuri silloin, kun yrittää opettaa oppimaansa muille.
Vaikka tuntuisi, etten ole oppinut mitään, 20 vuotta ovat antaneet minulle jotain, mitä muutaman vuoden kokemuksella ei vielä ole: perspektiiviä siihen, miten minä, maailma ja kieli muuttuvat. Se on jo itsessään arvokasta!
Harrastuksesta elämäntavaksi
Moni mieltää valokuvauksen vain tekniseksi suoritukseksi tai tavoitteeksi ikuistaa kaunis kohde. Minulle vuosikymmenten matka kameran kanssa on kuitenkin opettanut jotain paljon muutakin: kamera ei ole vain laite, se on kumppani ja peili omaan sisimpään.
Tässä postauksessa pohdin, miten suhtautumiseni kuvaamiseen on muuttunut suorittamisesta läsnäoloon.
Alussa kamera oli kenties työkalu, mutta ajan myötä siitä on tullut osa identiteettiä ja tapaani havainnoida maailmaa. Se ei ainoastaan tallenna todellisuutta, vaan se muovaa sitä, miten näen valon, varjot ja yksityiskohdat ympärilläni. Se on herättänyt kyvyn katsoa tavallista uudella tavalla.
Yksi merkittävimmistä oivalluksista on ollut se, että kokemus voittaa lopputuloksen. Olen heittänyt romukoppaan paineet täydellisestä otoksesta. Nykyään valokuvaus on minulle keino olla läsnä tässä hetkessä. Kun katson etsimen läpi, tarkkailen maailmaa ilman suorituspaineita – se on puhdasta olemista ja havainnointia.
Kymmenien vuosien harrastus on hionut intuitiotani. Vaikka hallitsisin tekniikan ja sommittelun säännöt, kaikkein tärkeintä on oppimani visuaalinen itsevarmuus: uskallan luottaa omaan makuuni ja näkemykseen.
Tämä itsevarmuus on tarpeen erityisesti silloin, kun inspiraatio tuntuu olevan hukassa. Olen huomannut, että harrastus muuttuu elämäntavaksi juuri silloin, kun jatkaa kuvaamista, kun ”mitään kuvattavaa” ei tunnu löytyvän. Nämä "tyhjät hetket" ja niiden ylittäminen palkitaan usein itsetuntemuksella. En väheksy esimerkiksi Picture 365 today haaste kuvausta, vaan toteutan sitä omalla tavallani.
Valokuva muistina ja aikakoneena
Kuva: Juhani Rantakömi 1970
Vanha viisaus sanoo: "Valokuvat muistuttavat minua siitä, kuka olin tuolloin." Allekirjoitan tämän täysin. Valokuva on minulle aikakone. Se ei tallenna vain maisemaa tai ihmistä, vaan se säilöö senhetkisen mielentilan, tunteen ja tavan katsoa maailmaa.
Valokuva on todiste hetkistä, joita mieli ei ehkä muuten jaksaisi kantaa mukanaan. Vanhojen kuvien katselu onkin osoittautunut uskomattoman terapeuttiseksi matkaksi omaan historiaan. Harmi on vain, kun osa kuvista hukkuu bittiavaruuteen.
Vaikka elämme digitaalisessa maailmassa, haaveilen usein siitä, että saisin koottua nämä palaset useammin fyysisiksi kuvakirjoiksi. On aivan eri asia selata paperista kirjaa kuin pyyhkiä ruutua sormella. Kuvakirja antaa muistoille kodin, jossa ne säilyvät konkreettisina. Paljon on tehtävää ja ennen kaikkea opittavaa.
Tässä on kooste ja suomennos " kymmenestä tunnetusta valokuvaus sitaatista ja niiden merkityksistä:
Merkitys: Valokuvaus ei ole vain napin painamista ja todellisuuden tallentamista. Se on luova prosessi, jossa kuvaaja tekee tietoisia valintoja sommittelun, valon ja jälkikäsittelyn suhteen luodakseen haluamansa lopputuloksen.
Merkitys: Mestariksi tuleminen vaatii valtavasti harjoittelua. Alkuaikojen epäonnistumiset ovat välttämätön osa oppimisprosessia, ja silmä kehittyy vasta tuhansien otosten myötä.
Merkitys: Tämä voi tarkoittaa fyysistä läheisyyttä kohteeseen, mutta myös emotionaalista läsnäoloa. Jos kuva tuntuu etäiseltä tai tylsältä, kuvaajan on mentävä syvemmälle tilanteeseen.
Merkitys: Valokuva pystyy välittämään tunteita, tunnelmia ja tarinoita, joita on vaikea tai mahdoton kuvailla sanallisesti. Kuva täyttää sanattoman viestinnän tyhjiön.
Merkitys: Valokuvausharrastus opettaa ihmistä havainnoimaan maailmaa tarkemmin. Kun opit katsomaan valoa ja yksityiskohtia etsimen läpi, alat nähdä ne myös arjessa ilman kameraa.
Merkitys: Valo on valokuvauksen tärkein rakennusaine. Ilman valon ymmärtämistä on mahdotonta hallita valokuvausta, sillä juuri valo luo kuvaan muodot ja tunnelman.
Merkitys: Valokuvaus on valintoja näkökulmasta. Oikea sijainti suhteessa kohteeseen ja valoon on usein tärkeämpää kuin kallis kamerakalusto.
Merkitys: Valokuvaaja tarkkailee maailmaa arvostuksella ja uteliaisuudella. Kuvaaminen on tapa juhlistaa elämän hetkiä ja tallentaa niitä muistoksi.
Merkitys: Vaikka sommittelusäännöt (kuten kolmannesosien sääntö) ovat hyödyllisiä oppaita, ne eivät ole ehdottomia. Lopulta vain lopputulos ratkaisee, ja parhaat kuvat rikkovat usein sääntöjä.
Merkitys: Uusin ja kallein kamera ei tee kenestäkään parempaa kuvaajaa. Vain jatkuva harjoittelu ja kokemus kehittävät taitoa nähdä ja taltioida merkityksellisiä kuvia.
Juureksia takkaan
Nykyaikainen ihminen on vieraantunut tulesta. Meillä on induktiotasot, jotka piippaavat herkästi kuin loukkaantunut tiaisparvi, ja uunit, joissa on enemmän tietokonekapasiteettia kuin ensimmäisessä kuuraketissa. Mutta kun sähkön hinta nousee tai kaipuu alkukantaisuuden äärelle iskee, katse kääntyy olohuoneen varaavaan Tulikivi-takkaan. Siellä asuu totuus – ja mahdollisesti myös illallinen. Näiden pakkasten aikana poltan pienen pesällisen klapeja joka päivä, mutta samalla hyödynnän takkaa myös ruokien kokkailuun.
Juuresten paistaminen hiilloksella ei ole pelkkää kokkaamista; se on psykologinen peli hapen, ajan ja oman kärsivällisyyden välillä.
Pitää unohtakaa hienostelu. Aloitetaan perunoiden ja porkkanoiden ym. valmistelulla. Pesen ne, jos jaksan, mutta en kuori. Kuori on se, mikä pitää sielun kasassa, kun lämpötila nousee helvetillisesti.
Juurekset folioon kuin ne olisivat lähdössä avaruuslennolle. Käytän kaksi kerrosta. Ei siksi, että olisin epävarma, vaan siksi, että tuhka on petollinen ainesosa. Se tunkee jokaiseen rakoseen kuin hiekka etelän matkalaisen uimahousuihin. Mukaan reilu nokare voita; sellaista, jota sydänlääkäri ei suosittelisi. Minä en suolaa lisää, sillä janottaa jo pelkkä ajatus.
Suurin virhe, jonka aloittelija tekee, on kiire. Jos heität perunanyytit iloiseen roihuun, saat lopputulokseksi kekäleitä, jotka muistuttavat meteoriitteja: ulkopuoli on mustaa hiiltä ja sisus on edelleen jäistä ikiroutaa.
Odotan. Katselen hehkuvaa hiillosta. Juon lasillinen jotain sopivaa. Kun takassa hehkuu punainen, sykkivä hiillos, kuin sadun uinuva lohikäärme, on hetki koittanut. Nyyteille tilaa hiilloksen reunaan. En hautaa niitä kokonaan, koska en halua leikkiä arkeologia myöhemmin.
Sillä välin kun juurekset käyvät läpi muodonmuutostaan, sekoitan dippiä. Se on tärkeää, sillä takka ruoka maistuu aina hieman, no, savulta. Tarvitaan jotain raikasta. Smetanaa, valkosipulia ja loraus hunajaa pelastavat paljon. Jos juurekset kärähtävät hieman, kerro sen olevan "artesaanista hiillytystä". Se on nykyään muotia. Itse tehty suutarinlohi se on myös maistuva lisuke.
Noin 30 - 45 minuutin ja jälkeen pihdeillä suoritetun tökkimisen on totuuden hetki. Avaa folionyytit varovasti – höyry on kuumempaa kuin saunan kiuas. Jos peruna antautuu veitsen alla kuin pehmeä voi, olet voittanut.
Takan edessä istuminen, nokiset sormet ja suussa sulavat, voilla aateloidut perunat saavat unohtamaan, että keittiössä olisi ollut se piippaava uunikin. Mutta tämä on elämää. Tai ainakin erittäin hyvää esitystä siitä.
Kun pakkanen paukkuu nurkissa ja hanki kimaltelee auringossa, on aika hylätä tylsät sisäkuvaukset ja siirtyä luonnon omaan studioon. Kuva, jossa kukat on vangittu kirkkaaseen jäähän ja aseteltu koskemattomaan hankeen, ei ole vain valokuva – se on tarina pysähtyneestä ajasta. Tässä on ohjeet, kuinka voi muuttaa veteen pakastetun kasvin taiteeksi.
Unohda tavalliset jääpalat. Jos haetaan kristallin kirkasta jäätä.
Keitä vesi: Keitä vesi kerran tai kahdesti ja anna sen jäähtyä ennen jäädyttämistä. Tämä poistaa ilmakuplat ja tekee jäästä läpinäkyvää kuin lasi.
Kerroksittainen taide: Älä asettele kaikkea kerralla. Laita astian pohjalle hieman vettä, asettele kukka ja anna niiden jäätyä osittain. Lisää sitten loppu vesi. Näin kukka pysyy keskellä, eikä kellu pinnalla.
Muotoilua: Jäädytä kukkia jogurttipurkkeihin, silikonisiin leivonta vuokiin tai jopa ilmapalloihin saadaksesi mielenkiintoisia muotoja.
Kun jäätyneet aarteet ovat valmiita, on aika viedä ne hangelle.
Oikea hetki: Pilvinen päivä on paras. Jään heijastukset ovat silloin pehmeitä, eikä suora auringonvalo polta kukan värejä puhki.
Varjojen peli: Jos aurinko paistaa, etsi varjoinen paikka. Voit myös kokeilla laittaa jään taakse valon (kuten taskulampun, heijastimen tai elävän kynttilän), jolloin kukat "hehkuvat" jään sisältä.
Lähikuvat (Kännykän makro): Mene niin lähelle kuin pystyt. Etsi jäästä ilmakuplia, halkeamia ja pinnan tekstuureja. Terälehtien yksityiskohdat jään läpi katsottuna ovat erikoisia.
Epätäydellisyys on kaunista: Anna jään hieman sulaa, jotta sen pinta muuttuu rosoiseksi. Voit myös käyttää suolaa luomaan mielenkiintoisia kuvioita jään pintaan.
Asento: Älä vain aseta jää palikkaa lumeen. Upota se puoleen väliin, pinoa ne päällekkäin tai anna niiden levätä oksan päällä.
Vesi: Keitetty vesi on kirkkaampaa.
Kukat: Neilikat, ruusut, orvokit, havunoksat tms.
Kuvaus: Pilvinen, varjoinen päivä.
Asenne: Luova ja kokeileva.
Kokeillaan: Ota siis kamera käteen, pue lämpimästi ja anna talven luoda taidetta!
