Dokumentoinnista tunteeseen

Aiemmin saatoin ajatella valokuvausta pelkkänä dokumentointina: olin paikalla ja tallensin sen, mitä näin. Lukemani sai minut kuitenkin ymmärtämään, ettei kyse ole kohteesta, vaan kohtaamisesta.

Minulle ”Miksi” on se hetki, kun jokin näkymä pysäyttää hengitykseni. Se ei ole vain puu tai lumilyhty; se on se hiljaisuus, jonka kohde minussa herättää. Kun kysyn itseltäni, miksi haluan kuvata juuri tämän yksinäisen koivun autiolla rannalla, vastaus ei löydy kameran asetuksista. Se löytyy siitä, miten tuo yksinäisyys resonoi oman sisimpäni kanssa.

Kultainen ympyrä etsimen läpi

Voimme jakaa valokuvan kolmeen kerrokseen:

MITÄ: Tämä on tekninen lopputulos. Valokuvatiedosto tai paperille vedostettu kuva. Se on pelkkää visuaalista tietoa ilman syvempää merkitystä.

MITEN: Tämä on prosessini. Valitsen tietyn objektiivin, odotan oikeaa valoa tai käytän minimalistista rajausta. Se on taitoa ja kokemusta, mutta silti vasta pintaa.

MIKSI: Tämä on kuvan sydän. Se on tarina tai uskomus, jonka haluan välittää. Se on syy, miksi edes nostin kameran silmälleni. Kun julkaisemme kuvan, välittyykö sinulle se, mitä ajattelin ja miksi kuva syntyi?

Miksi vaalin hiljaisuutta?

Kun katson galleriaani, huomaan toistuvan kaavan: minimalistisia maisemia, yksinäisiä hahmoja ja maaseudun hiljaista hiipumista. Olen kysynyt itseltäni, miksi hakeudun juuri näiden aiheiden pariin.

"Se on minun tapani hengittää tässä maailmassa."

Vastaus on paljastava: Se on tapani sanoa, että pienessä ja hiljaisessa on valtavaa voimaa. ”Miksi” paljastaa sisäisen maailmani, senkin, että olen pohjimmiltani tarkkailija, joka etsii kauneutta sieltä, mistä muut kulkevat ohi.

Valokuvaus ei ole minulle vain harrastus, se on kieli. Ilman tuota ”Miksi”-kysymystä se kieli olisi vain tyhjää puhetta ilman merkitystä.

© 2026 - Pohdintoja etsimen takaa

Bittiavaruuden yksinäinen purjehtija

Istun tietokoneen ääressä, ja sormeni hakeutuvat näppäimistölle kuin vanha kissa suosikkityynylleen. Ruudulla vilkkuu kursori, tuo pieni, kärsimätön viiva, joka vaatii minua sanomaan jotakin. Vieressäni on kamera, uskollinen matkakumppanini, jonka linssin läpi maailma näyttää usein jäsennellymmältä kuin paljaalla silmällä.

Olen miettinyt lukijoitani. Tai niiden puutetta. Tilastot kertovat karua kieltä: muutama klikkaus sieltä, toinen täältä, ehkä joku eksynyt sielu on viipynyt tekstini äärellä sekunnin verran ennen kuin on jatkanut matkaansa some-virran vietävänä. Olenko minä huutava ääni korvessa, vai vanha joka kuiskaa digitaalisessa avaruudessa?

Ikäiseni vanhus on nykyään harvinainen internetin syövereissä, jos hän ei tanssi videolla tai jaa mullistavia laihdutusvinkkejä. Minä tarjoan vain historiaa, tunnetta ja hitaita lauseita. Tarjoan pakinoita maailmasta, jota ei ehkä enää ole, tai joka on muuttanut muotoaan niin, ettei sitä ensisilmäyksellä tunnista.

"Päätökseni on kypsynyt: lopetan kalastamisen."

Lasken vavat ja kelaan siimat sisään. En enää vilkuile vierailijalaskuria kuin sääprofeetalla on tapana tutkia pilviä. Tästä lähtien kirjoitan niin kuin kukaan ei lukisi ja juuri siksi voin kirjoittaa mitä tahansa.

Kirjoitan itselleni, koska sanat auttavat minua muistamaan, kuka olen. Kuvaan itselleni, koska linssin läpi näen valon ja varjon leikin, joka muuten jäisi arjen jalkoihin. Tallennan omaa historiaa, vaikka se on vain minun pientä historiaani ja tapaa nähdä.

Jos joku sattuu eksymään polulleni, tervetuloa. En tarjoa kahvia enkä pullaa, mutta tarjoan palasen sieluani. Kommentti on kuin yllättävä kirje postilaatikossa, iloinen yllätys, muttei mikään tavoite, ei elinehto.

Jatkan siis näin: tyynenä, vaatimattomana ja täynnä intohimoa. Bittiavaruus on suuri, mutta minun pieni nurkkaukseni on juuri sopivan kokoinen minulle. Kynä ei lakkaa juoksemasta, vaikka yleisö olisi jo siirtynyt seuraavaan esitykseen.

Minä olen täällä, sulkakynä ja kamera. Tämä riittää nyt.

© 2024 Bittiavaruuden purjehtija

```

 

Huudan tyhjyyteen ja tyhjyys vastaa:
"Ketään ei kiinnosta"

Oletko koskaan kokenut sitä hengellistä yläpilveä, kun kirjoitat somessa jotain niin viisasta, että pelkäät internetin murtuvan painolastin alla? Minä olen! Ja olen myös kokenut sen välittömästi seuraavan pudotuksen takaisin maan pinnalle, kun ainoa reaktio postaukseen on mekaaninen tykkäys joltain intialaiselta botilta, joka myy kryptovaluuttaa.

On se hienoa olla kirjoittelija. Se on vähän kuin pitäisi luentoa pimeässä kellarissa, jossa ainoa kuulija on viime kesän kuollut ampiainen ikkunalaudalla.

Algoritmin armoilla

Meille on syötetty pajunköyttä siitä, että "laatu ratkaisee". Sallikaa minun nauraa. Jos laatu ratkaisisi, LinkedIn ei olisi täynnä pöhinä-paimenkirjeitä ja Instagram ei olisi pelkkää pastellinväristä unelmahöttöä.

Samaan aikaan kun hion argumentteja tai haikua kuin timanttia, joku naapurin Teppo postaa kuvan puoliksi syödystä näkkileivästä tekstillä "Tänään oli tämmöistä arki siunattu", ja saa välittömästi sata kommenttia. Siinä vaiheessa tekee mieli heittää tämä kone ikkunasta ja muuttaa metsään kasvattamaan kaskinaurista ensi kesänä. Siellä ainakin linnut laulavat takaisin, vaikka niille ei tarjoaisi jyvää tai talia.

Senior-tason hiljaisuus on uusi musta

Olen yrittänyt kaikkea. Olen kokeillut "koukkuja", jotka ovat niin teräviä, että ne viiltävät silmät puhki. Olen kokeillut "A/B-testausta". Olen jopa harkinnut ChatGPT:n pyytämistä kirjoittamaan jotain niin provosoivaa, että minut blokataan vähintään kolmella mantereella, saisin edes vihaisia kommentteja. Sekin olisi edistystä.

Kuka näitä "Senior-tason" tekstejä muka lukee? Kaikki vain skrollaa peukalo verillä etsien seuraavaa dopamiini piikkiä. Jos tekstissäsi on yli kymmenen sanaa ilman emojia, lukijan aivot menevät virransäästötilaan ennen ensimmäistä pistettä.

Uusi strategia: Sosiaalinen itsemurha

Lopetan yrittämisen. Tästä lähtien kirjoitan vain itselleni. Jos kukaan ei kommentoi, se johtuu vain siitä, että olet liian järkyttynyt lukemastasi. Tai ehkä olette kaikki vain nukahtaneet kesken ensimmäisen virkkeen.

Mutta hei, jos satuit pääsemään tänne asti ilman, että keskittymiskykysi suli kuin lumi tänänään helmikuussa, kun oli talven ensimmäinen suoja sää. Onneksi olkoon! Olet sukupuuttoon kuoleva laji: ihminen, joka osaa lukea.

Sytytä oikein,

säästät selvää rahaa

Onneksi kevät jo lähestyy ja pakkaset toivon mukaan lauhtuvat. Hyvä niin, sillä puupinossa olevat takkapuut hupenevat vauhdilla. Koivuklapi on oiva polttoaine – hyvä, mutta ei kovin halpa. Siksi sitä on käytettävä taidolla.

Tulisijaa ei sytytetä roskilla eikä maitopurkeilla, vaan tuohella ja puutikuilla. Ja se tärkein muistisääntö: sytytys tapahtuu aina päältä. Näin puu palaa puhtaammin heti alusta alkaen.

Myös liian voimakasta palamista pitää välttää. Jos veto on liian kova, puu ei pala täydellisesti: piippuun karkaa päästöjä ja samalla eurosentit virtaavat taivaan tuuliin. Luukkuja pitääkin malttaa säätää pienemmälle ja seurata, miten liekki puuta puree. Meillä laitetaan koneellinen ilmanvaihto pois päältä siksi aikaa, kun tuli on varaavassa takassa, jotta veto on optimaalinen eikä savua pöllähdä sisälle.

Turvallisuudesta ei sovi tinkiä. Pelti pidetään auki, kunnes viimeinenkin hehku on hiilloksesta sammunut – häkä ei varoita tulostaan. On myös syytä käydä ulkona katsomassa, millaista savua korsteenista nousee. Parasta olisi, jos naapurusto ei edes huomaisi savusta, että takkaa lämmitetään. Tumma tai sakea savupilvi on aina merkki huonosta palamisesta tai kosteista puista.

Lopuksi on hyvä muistaa, että puhdas takka vetää parhaiten. Säännöllinen tuhkan poisto ja nuohous varmistavat, että lämpö siirtyy kiveen eikä karkaa harakoille.

 

Kamera ja minun sieluni

 

eli miksi jaksan yhä kantaa tätä möykkyä?

Viime aikoina olen joutunut puolustelemaan harrastustani kuin olisin kertonut harrastavani lankapuhelimien entisöintiä tai höyrykoneella ajoa. "Miksi ihmeessä sä raahaat tota painavaa kameraa mukana joka päivä?" minulta kysytään. " Ota kuvat kännykällä tai lataa se tekoäly, se tekee sekunnissa hienomman kuvan kuin mitä sä ikinä saat otettua."

Ja totta se on. Tekoäly on kuin se priimus, joka sai kymppejä kokeista ilman, että se edes avasi kirjaa. AI generoi minulle hetkessä fotorealistisen kuvan revontulista ratsastavasta karhusta, joka syö HK:n sinistä, ja valo lankeaa karhun turkille täsmälleen 45 asteen kulmassa. Tekninen suoritus on 10/10.

Mutta siinä se ongelma juuri onkin. Se on liian helppoa.

Kun täydellisyys alkaa haukotuttaa

Valokuvaus on minulle terapeuttista, ja kamera-terapian pointti on se, että tekee ite kuvat. Jos menen metsään ja pyydän tekoälyä luomaan minulle "kauniin talvimaiseman", olenko minä kokenut mitään? Olenko tuntenut miten tarvon hankea kenkieni alle tai haistan tulevan kevään tuoksua? En. Olen vain antanut käskyn palvelimelle jossain tuolla Huippuvuorilla.

Kameran kanssa oleminen on eräänlaista meditatiivista sähläämistä. Se on sitä, kun yritän epätoivoisesti säätää ISO-arvoa, kun sormet ovat kohmeessa. Se on sitä, kun odotan viisitoista minuuttia, että tuo pahalaisen pilvi väistyisi auringon edestä.

Tekoälyltä puuttuu yksi olennainen ominaisuus: hiki.

Todiste elämästä

Tekoälykuva on valhe, joka näyttää totuudelta. Minun valokuvani taas on usein tekninen kömmähdys, joka sisältää kömpelön totuuden.

Kun katson kymmenen vuotta vanhaa, hieman tärähtänyttä kuvaa sateisesta Jyväskylän satamasta, muistan tarkalleen, kuinka kengät kastuivat ja kuinka kahvi maistui sen jälkeen hyvältä. Jos tekoäly generoisi minulle aivoihin "muiston" sateisesta päivästä, se olisi vain hieno tiedosto. Sillä ei olisi tätä ankkuria elämässäni.

Manuaali vai automaatti?

Onko kameran käyttäminen turhaa? Samalla logiikalla on turhaa kävellä, koska sähköpotkulaudat on keksitty. On turhaa ostaa levyjä, koska Spotify on olemassa.

Kameran linssin läpi katsominen pakottaa minut olemaan läsnä tässä kummallisessa ja välillä vähän ruttuisessa maailmassa. Kaiken lisäksi käytän kameraa lähes aina manuaaliasetuksilla. Tekoäly voisi luoda minulle täydellisemmän maailman, mutta minä asun tässä epätäydellisessä ympäristössä ja haluan nähdä sen omin silmin. Tekoäly kuvista on silti hyötyä, sillä me ovat hyvä mentori.

Joten, kyllä. Jatkan kameran raahaamista tänään ja huomennakin. Ja ehkä myös ylihuomenna. Ainakin siihen asti, kunnes tekoäly keksii, miltä tuntuu saada se parempi laukaus juuri oikealla hetkellä. Sitä päivitystä odotellessa.

Digitaalinen muisti

 ja neljän rungon taktiikka

Sanoivat, että eläkepäivillä pitäisi ottaa rennosti, mutta minä otan vain valokuvia. Ja niitäkin otan usealla eri Nikonilla, koska yksi runko on tietenkin liian vähän ja viisi olisi jo liioittelua – ainakin vaimon mielestä.

Istun usein olohuoneen nojatuolissa pöydällä arsenaali, joka saisi sota-arkistonhoitajankin kalpenemaan. On runko laajakulmalle, runko 200-milliselle, yksi makrolle ja se neljäs... no, se on siinä varmuuden vuoksi zoomi, jos sattuu tulemaan äkillinen tarve kuvata jotain, mikä ei mahdu edellisiin kategorioihin. Strategiani on yksinkertainen: en vaihda objektiivia, vaan vaihdan kameraa. Se on vähän kuin vaihtaisi autoa aina, kun päivä vaihtuu, mutta pysyypähän kenno puhtaampana.

Luin äskettäin artikkelin, jossa väitettiin, että valokuvaaminen tuhoaa oman muistin. Kirjoittaja hienosteli, että kun räpsäytän suljinta, aivot ulkoistavat muiston muistikortille ja unohtavat itse tilanteen. No, minun iässäni se on pikemminkin palvelus. Jos muistini on kerran ulkoistettu SanDiskin 64-gigaiselle, niin sehän on vain modernia tehokkuutta! Jos en muista, mitä söin aamiaiseksi, voin aina tarkistaa sen puhelimen makrolla otetusta lähikuvasta kaurapuuron silmästä.

Mutta se, mikä tässä harrastuksessa todella pitää vanhan miehen virkeänä, on tämä jatkuva oppimisen piina. Luulisi, että näiden kymmenien vuosien jälkeen tietäisi, miten valo käyttäytyy, mutta ei. Valo on yhtä oikukas kuin naapurin kissa.

Sitä paitsi käytän edelleen niitä vanhoja käsitarkenteisia lasitavaroita. Niiden kanssa ei ole kiire mihinkään. Siinä kun nuoremmat kuvaajat luottavat silmätarkennukseen ja tekoälyyn, minä käännän tarkennusrengasta kuin varas kassakaapin lukkoa. Siinä on sellaista sormenpäätuntumaa, jota ei mikään algoritmi korvaa. Se on meditatiivista: minä, Nikon ja hitaasti vaeltava tarkennustaso. Joskus kohde ehtii poistua paikalta, kasvaa aikuiseksi tai muuttaa ulkomaille ennen kuin olen saanut kuvan otettua, mutta se on sivuseikka. Prosessi, joka ei läheskään aina mene putkeen, se on tärkein.

Artikkeli väitti myös, että kuva on vain pieni siivu todellisuutta. Niin onkin, ja hyvä niin! Jos yrittäisi vangita koko maailman kerralla, siinä menisi järki. Parempi on pitää kiinni näistä neljästä rungosta ja etsiä sitä hyvää valoa, vaikka sitten oppisi uuden asian vasta viimeisellä mahdollisella hetkellä.

Eikä minulla ole aikomustakaan luopua yhdestäkään rungosta. Ne ovat kuin vanhoja ystäviä: jokaisella on omat oikut, viat ja luonneviat, mutta ne tuntevat minut. Ja jos joku kysyy, miksi tarvitsen vielä yhden uuden opaskirjan tai kurssin, vastaan vain: ”En minä kuvaa sitä, mitä näen, vaan sitä, mitä olen vasta opettelemassa näkemään.” 

Haiku-paja

Vangitse hetki paperille

0

0

0

Vinkki: Haiku on kuin valokuva sanoina. Keskity yhteen aistiin kerrallaan.

Tähän ilmestyy
sinun
haikusi...

Kirjoita omasi! ```

Toppahousut & Nilkkasukkakevät

Havaintoja helmikuun harmaudesta ja maaliskuun valheesta

Helmikuun talvi

Jos ihminen haluaa säilyttää arvokkuutensa, hänen ei pitäisi koskaan joutua pukeutumaan toppahousuihin. Mutta täällä me olemme, Suomen helmikuun harmaudessa, näyttäen kaikki pyöreiltä michelin-ukoilta, jotka kahisevat mennessään kuin kuivat perunalastut pussissa.

Talvipukeutuminen on nöyryytys. Ensin vedetään jalkaan kerrasto, joka kutittaa niin, että jo eteisessä tekisi mieli perua koko ulkoilu. Sitten tulevat ne varsinaiset – eli toppahousut, joiden vyötärö nousee kainaloihin asti ja lahkeet keräävät näytteen hiekoitussepelistä mukaan.

Kun lopulta olet saanut itsesi verhottua muutamaan kerrokseen untuvaa ja teknistä kuitua, huomaat, että avaimet jäivät taskuun – sinne kaiken alle. Siinä hetkessä, hien puskiessa pintaan ja kahinan täyttäessä eteisen, suomalainen ymmärtää hiljaisuuden merkityksen. Se on rukous siitä, että kumpa tämä kaikki olisi jo ohi.

❄️ / 🌱

Nilkkasukkakevät

Maaliskuu raottaa verhoa, valo on terävä, kylmä ja paljas. Mittari värähtää nollaan, se on suuri valhe, kauniisti tarjoiltu. Kadun diptyykki on valmis: Vasemmalla pilkkihaalarin suhina, raskas saapas ja talven viisaus. Oikealla paljas iho, nilkka kuin huuto lumen keskellä, ohut kangas, joka ei suojaa miltään. Minä seison siinä välissä, kameran runko jäätyy sormiin, jotka ovat jo muuttuneet sinisiksi. Etsimen läpi katson märkää mustaa metsää, valokuvaan uskoa, jota ei vielä ole. ”Onpas lämmin”, me kuiskaamme, vaikka tuuli piiskaa keuhkot aroiksi ja naamaan tuuli puhaltaa vaakasuoraan. Emme peräänny, emme myönnä virhettä. Sillä kevät on tullut, jos ei maahan, niin ainakin meidän itsenäisiin ajatuksiimme.

© 2026 Blogi - Helmikuun ja maaliskuun välissä

```

Aivopesua

  ja sormijumppaa saunan lauteilla

Luin löytämäni artikkelin, ja kuulkaas, elämäni voi muuttua kertaheitolla. Tai ei oikeastaan kertaheitolla, vaan pienissä erissä, aivan kuten neurologi Müller neuvoi. Heitin kuntosalikortin suoraan sekajätteeseen; se olikin vain stressin lähde ja hampaiden kiristelyä. Nyt minä säästän aivojani ja terveyttäni olemalla mahdollisimman tehokkaasti tekemättä juurikaan mitään.

Vaimo katsoi hieman pitkään, kun löysi minut iltapäivällä tuijottamasta kattoon joogamatolla. ”Mitä ihmettä sinä teet?” hän kysyi. ”Minä lekoittelen ja ajattelen sinisiä ajatuksia”, vastasin asiantuntevasti kuin Konsta Pylkkänen. ”Tässä on kuule aivojen puhdistusajo menossa. Kuona-aineet suorastaan virtaavat ulos korvista, kun minä tässä haaveilen. Älä häiritse minua, kun lataan hermoverkkoja.”

Innostus ei suinkaan rajoitu pelkkään laiskotteluun, vaikka se onkin lempiharrastukseni uusi, tieteellinen nimi. Müller sanoi artikkelissa, että käsin tekeminen on poikaa. Joten minäpä kaivoin esiin vanhan kynäkotelon. On aivan sama, mitä kirjoitan, kun teen sen kynällä; pääasia on se totaalinen huomion kaappaus. Olen nyt kirjoittanut pari vihkoa täyteen niin intensiivisesti, että unohdin syödä, maksaa laskut ja hakea postin. Mutta aivoni? Ne ovat loistavassa kunnossa! Stressi ei mahdu pään sisään, kun pitää kytätä ajatuksia.

Sitten on se liike. Neurologi sanoi, että pelkkä sormen nostaminen aktivoi melkein kaikki aivosolut. Tästä innostuneena olenkin kehittänyt uuden treeniohjelman: kaukosäädin-aerobicin. Nosta sormi, paina nappia, vaihda kanavaa. Toista kymmenen kertaa. Tuntuu aivan siltä, kuin koko pääkoppa surisisi uutta energiaa!

Illalla saunassa kokeilin vielä sitä nilkkojen ja ranteiden pyörittelyä lauteilla. Vaimo pelästyi ja luuli minun saaneen jonkinasteisen kohtauksen, mutta rauhoittelin häntä pyörittämällä samalla sormiani. ”Tämä on sormijumppaa. Tällä tavalla minä päivitän muistini ja tehostan oppimistani.”

Nyt odotan taas iltaa, jotta pääsen nukkumaan. Se on kuulemma aivojen energiavarastojen täydentämistä. Olenkin ajatellut pidentää tätä ”tärkeää aivotyötä” ainakin kahdeksaan tuntiin vuorokaudessa. Jos joku kysyy, miksi en imuroi, voin ylpeänä vastata: ”Minä hoidan aivoterveyttä. Se on hyvin monimutkaista ja vaatii välitöntä lepoa.”

Aivoterveyden edistäminen on helpompaa kuin luulin. Seuraavaksi aion haastaa aivoni tekemällä jotain, mitä en ole pitkään aikaan kokeillut: yritän pysyä hereillä koko päivän ilman nokkaunia.

Kynä paperiin,

hermoverkko havahtuu,

ajatus itää.

Biologinen kello ja se kalenteri

 Askel nousee taas, mieli piirtää kuvia, nuoruus sisällä.

Pitäisi käydä lääkärissä. Ei siksi, että mikään olisi mennyt rikki, vaan tarkistaakseni, olenko vieläkään saavuttanut sitä maagista ”ikälopun” tilaa, jota yhteiskunta 80 vuotiaille niin auliisti tarjoaa. 

Luin juuri: vanheneminen on 80-prosenttisesti kiinni siitä, mitä korvien välissä tapahtuu. Jos uskot olevasi hauras vanhus, muutut sellaiseksi. Jos taas uskot olevasi kuin hitaasti kypsynyt vuosikertaviini, jossa on  hieman sakkaa pohjalla, mutta maku on kohdallaan, elämä näyttää kovin erilaiselta.

Olen päättänyt tehdä petoksen. Minä huijaan kalenteria. Kun muut ikäiseni puhuvat polvi- ja lonkkaleikkauksistaan kuin suuristakin saavutuksista, minä puhun aukon valinnasta valokuvauksessa tai viimeisimmästä äänikirjasta, joka sai minut pohtimaan matkaa avaruuteen, tai ainakin nukahtamaan sivistyneellä tavalla. Kirjoittaminen on minulle parasta lääkettä. Tässä tietokoneella voin olla yhtä aikaa 80-vuotias,  mutta kuin 20-vuotias kapinallinen.

Kun muistelen miten isä ja äiti tuntuivat vanhoilta jo kuusikymppisinä. Muistan isäni: hän istui keinutuolissa ja näytti siltä, kuin olisi odottanut bussia, joka ei koskaan tule. Minä taas en ehdi istua keinutuolissa, sillä minulla on kuvahaaste, joka huutaa armoa, ja kamera, joka vaatii päästä ulos tallentamaan 53/365 minimalistista valon leikkiä hangella.

Liikunta on tässä pelissä se ratkaiseva kortti. En minä pitkiä matkoja kävele, mutta liikutan itseäni tarpeeksi vanhoja itsepuolustuslajeja, jotta viikatemies ei saa minusta helppoa niskalenkkiä. Jos hän yrittää, hän joutuu vähintäänkin väijymään perässäni.

Kyse on asenteesta. Jos lakkaisin haluta oppimista, lakkaisin elämästä. Siksi kuuntelen kirjoja silloinkin, kun silmät väsyvät. Maailma ei lopu siihen, että mittariin vaihtuu perässä oleva numero. Se vain tarkoittaa, että kuvia ja kirjoja on takana enemmän ja kone käy tasaisemmin.

En ole vanha! Olen vain ollut täällä, tehnyt työtä  ja eläkkeellä oppinut nauttimaan matkasta ilman kiirettä päätepysäkille. Kuten kirjat opettavat: muuta ajatuksesi, niin muutat kehosi. Ja minun kehoni aikoo tänäänkin tehdä lumityöt, vaikka polvi vähän muistuttaakin, mutta onneksi vuoden 2026 talvi on todellakin vähäluminen.

Valo tarttuu nyt, tarina jatkuu vielä, voimaa sanoissa!

Aikataulu

Tässä on ensimmäinen teksti, jonka olen kirjoittanut tähän Aikataulu blogiini lähes 20 vuotta sitten:
nyt niitä on yhteensä 2073. 

31.12.06

Olen ihan uusi täällä, ja jopa blogille nimen antaminen tuntui vaikealta. "Aikataulu" tuli vain mieleen, sillä aika on ystäväni. Jokaisessa vuorokaudessa on aikaa 24 tuntia. Siitä kahdeksan tuntia vietetään makuuhuoneessa, ja kahdeksan tuntia on suomalaisten työaikaa. Se yksi kahdeksantuntinen on niin sanottua vapaa-aikaa.

Se, miten käytämme ajan, on paljolti kiinni itsestämme. Joillakin on tarkka aikataulu, monet eivät sellaisia saata sietää. Aikataulu jäsentää elämää, ja mielestäni se jotenkin jämäköittää päivää. Jo ala-asteelta saakka meidät on totutettu lukujärjestykseen, joten aikataulut voivat kertoa myös koko elämän historiaa.

Minun kokemukseni on osoittanut, että aikataulun mukaan toimiessani ei tule milloinkaan kiire. Jos sinulle on niin käynyt, olet laatinut – tai hyväksynyt – jonkin toisen liian kiireiseksi laatiman aikataulun.

Minun aikataulussani on paljon aikaa harrastuksille ja vapaa-ajalle, kuten tähän "Aikataulu"-blogiin kirjoittamiseen. 
.................................................................................................................................................................................... Kirjoittaminen on hieno laji juuri siksi, että siinä ei tule koskaan "valmiiksi". Vaikka takana on 20 vuotta blogeja. Jokainen uusi näkökulma voi tarjota oivalluksen, joka muuttaa suhtautumista omaan tekemiseen.

Kahden vuosikymmenen kokemus muutamaan ydinviestiin. Tässä on muutama keskeinen asia, jotka olen oppinut ja joista saattaa olla sinulle hyötyä:

1. Kirjoittelu on tärkeämpi kuin lopputulos

Kirjoittamisen ilo pitäisi löytyä itse tekemisestä, ei vain siitä, kuinka monta lukijaa tai tykkäystä teksti saa. Jos keskityn lopputulokseen, tai tilastoihin, motivaatio lopahtaa nopeasti. Näiden 20 vuoden jälkeen olen selvästi löytänyt jatkuvuuden, mutta ehkä on aika kysyä: nautinko edelleen itse kirjoittamisesta? KYLLÄ!

2. Kirjoitan itselleni, mutta palveleeko se lukijaa

Blogi on tapa selkeyttää omia ajatuksia. Parhaat tekstit syntyvät usein silloin, kun yritän ratkaista oman ongelman tai jäsennellä jotakin itselleni tärkeää. Samalla se kuitenkin tarjoaa arvoa muille, jotka ehkä painivat samojen asioiden kanssa.

3. Epätäydellisyys on ok 

Yksi suurimmista esteistä on perfektionismi. Näiden vuosien aikana olen oppinut, että on parempi julkaista teksti tänään kuin odottaa "täydellistä" ikuisesti. Bloggaaminen on iteratiivista; voin aina palata aiheeseen myöhemmin uudesta kulmasta ja muokata sitä.

4. Johdonmukaisuus voittaa lahjakkuuden

Pitkäjänteisyys on bloggaamisen supervoima. Vaikka tuntuisi, ettei "opi mitään", pelkkä  vuosien jatkuvuus on itsessään saavutus, jota harva pystyy toistamaan. Tärkeintä on pysyä kehässä, oppiminen tapahtuu usein huomaamatta sivutuotteena, sillä elämä opettaa.

5. Älä rakenna vain "vuokratulle maalle"

Tärkeää luoda oma yleisönsä (esim. Whatsapp tai sähköpostilista) sen sijaan, että luottaisi vain sosiaalisen median algoritmeihin, jotka voivat muuttua milloin tahansa.

Mitä minä voisin oppia?

Ehkä tärkein oppi on itse-reflektion merkitys. Se, että pysähdyn nyt vuosien jälkeen miettimään "voinko oppia jotain uutta", on merkki siitä, että oppimishalu on edelleen voimissaan.

Ehkä voisin kokeilla jotain, mitä joku muu on tehnyt:

• Voisin kokeilla uutta alustaa tai muotoa: Olen kirjoittanut aina lähes samalla tavalla, voin kokeilla lyhyempää, henkilökohtaisempaa tai täysin erilaista tyyliä.

• Tiivistää omat opit: Mitä minun 20 vuotta ovat opettaneet? Usein oppii eniten juuri silloin, kun yrittää opettaa oppimaansa muille.

Vaikka tuntuisi, etten ole oppinut mitään, 20 vuotta ovat antaneet minulle jotain, mitä muutaman vuoden kokemuksella ei vielä ole: perspektiiviä siihen, miten minä, maailma ja kieli muuttuvat. Se on jo itsessään arvokasta!

Kamera on aikakone

 Harrastuksesta elämäntavaksi

Moni mieltää valokuvauksen vain tekniseksi suoritukseksi tai tavoitteeksi ikuistaa kaunis kohde. Minulle vuosikymmenten matka kameran kanssa on kuitenkin opettanut jotain paljon muutakin: kamera ei ole vain laite, se on kumppani ja peili omaan sisimpään.

Tässä postauksessa pohdin, miten suhtautumiseni kuvaamiseen on muuttunut suorittamisesta läsnäoloon.

Välineestä näkemisen jatkeeksi

Alussa kamera oli kenties työkalu, mutta ajan myötä siitä on tullut osa identiteettiä ja tapaani havainnoida maailmaa. Se ei ainoastaan tallenna todellisuutta, vaan se muovaa sitä, miten näen valon, varjot ja yksityiskohdat ympärilläni. Se on herättänyt kyvyn katsoa tavallista uudella tavalla.

Hyvästi täydellisen kuvan metsästys

Yksi merkittävimmistä oivalluksista on ollut se, että kokemus voittaa lopputuloksen. Olen heittänyt romukoppaan paineet täydellisestä otoksesta. Nykyään valokuvaus on minulle keino olla läsnä tässä hetkessä. Kun katson etsimen läpi, tarkkailen maailmaa ilman suorituspaineita – se on puhdasta olemista ja havainnointia.

Luovuus kantaa "tyhjien hetkien" yli

Kymmenien vuosien harrastus on hionut intuitiotani. Vaikka hallitsisin tekniikan ja sommittelun säännöt, kaikkein tärkeintä on oppimani visuaalinen itsevarmuus: uskallan luottaa omaan makuuni ja näkemykseen.

Tämä itsevarmuus on tarpeen erityisesti silloin, kun inspiraatio tuntuu olevan hukassa. Olen huomannut, että harrastus muuttuu elämäntavaksi juuri silloin, kun jatkaa kuvaamista, kun ”mitään kuvattavaa” ei tunnu löytyvän. Nämä "tyhjät hetket" ja niiden ylittäminen palkitaan usein  itsetuntemuksella. En väheksy esimerkiksi Picture 365 today haaste kuvausta, vaan toteutan sitä omalla tavallani.

Valokuva muistina ja aikakoneena

Kuva: Juhani Rantakömi 1970 

Vanha viisaus sanoo: "Valokuvat muistuttavat minua siitä, kuka olin tuolloin." Allekirjoitan tämän täysin. Valokuva on minulle aikakone. Se ei tallenna vain maisemaa tai ihmistä, vaan se säilöö senhetkisen mielentilan, tunteen ja tavan katsoa maailmaa.

Valokuva on todiste hetkistä, joita mieli ei ehkä muuten jaksaisi kantaa mukanaan. Vanhojen kuvien katselu onkin osoittautunut uskomattoman terapeuttiseksi matkaksi omaan historiaan. Harmi on vain, kun osa kuvista hukkuu bittiavaruuteen. 

Muistoista fyysisiksi tarinoiksi

Vaikka elämme digitaalisessa maailmassa, haaveilen usein siitä, että saisin koottua nämä palaset useammin fyysisiksi kuvakirjoiksi. On aivan eri asia selata paperista kirjaa kuin pyyhkiä ruutua sormella. Kuvakirja antaa muistoille kodin, jossa ne säilyvät konkreettisina. Paljon on tehtävää ja ennen kaikkea opittavaa.

Valokuvaus

 Tässä on kooste ja suomennos " kymmenestä tunnetusta valokuvaus sitaatista ja niiden merkityksistä:

1. ”You don’t take a photograph, you make it.” – Ansel Adams

• Merkitys: Valokuvaus ei ole vain napin painamista ja todellisuuden tallentamista. Se on luova prosessi, jossa kuvaaja tekee tietoisia valintoja sommittelun, valon ja jälkikäsittelyn suhteen luodakseen haluamansa lopputuloksen.

2. ”Your first 10,000 photographs are your worst.” – Henri Cartier-Bresson

• Merkitys: Mestariksi tuleminen vaatii valtavasti harjoittelua. Alkuaikojen epäonnistumiset ovat välttämätön osa oppimisprosessia, ja silmä kehittyy vasta tuhansien otosten myötä.

3. ”If your pictures aren’t good enough, you aren’t close enough.” – Robert Capa

• Merkitys: Tämä voi tarkoittaa fyysistä läheisyyttä kohteeseen, mutta myös emotionaalista läsnäoloa. Jos kuva tuntuu etäiseltä tai tylsältä, kuvaajan on mentävä syvemmälle tilanteeseen.

4. ”Photography is the story I fail to put into words.” – Destin Sparks

• Merkitys: Valokuva pystyy välittämään tunteita, tunnelmia ja tarinoita, joita on vaikea tai mahdoton kuvailla sanallisesti. Kuva täyttää sanattoman viestinnän tyhjiön.

5. ”The camera is an instrument that teaches people how to see without a camera.” – Dorothea Lange

• Merkitys: Valokuvausharrastus opettaa ihmistä havainnoimaan maailmaa tarkemmin. Kun opit katsomaan valoa ja yksityiskohtia etsimen läpi, alat nähdä ne myös arjessa ilman kameraa.

6. ”Light makes photography. Embrace light. Admire it. Love it. But above all, know light.” – George Eastman

• Merkitys: Valo on valokuvauksen tärkein rakennusaine. Ilman valon ymmärtämistä on mahdotonta hallita valokuvausta, sillä juuri valo luo kuvaan muodot ja tunnelman.

7. ”A good photograph is knowing where to stand.” – Ansel Adams

• Merkitys: Valokuvaus on valintoja näkökulmasta. Oikea sijainti suhteessa kohteeseen ja valoon on usein tärkeämpää kuin kallis kamerakalusto.

8. ”Photography is a love affair with life.” – Burk Uzzle

• Merkitys: Valokuvaaja tarkkailee maailmaa arvostuksella ja uteliaisuudella. Kuvaaminen on tapa juhlistaa elämän hetkiä ja tallentaa niitä muistoksi.

9. ”There are no rules for good photographs, there are only good photographs.” – Ansel Adams

• Merkitys: Vaikka sommittelusäännöt (kuten kolmannesosien sääntö) ovat hyödyllisiä oppaita, ne eivät ole ehdottomia. Lopulta vain lopputulos ratkaisee, ja parhaat kuvat rikkovat usein sääntöjä.

10. ”Skill in photography is acquired by practice and not by purchase.” – Percy W. Harris

• Merkitys: Uusin ja kallein kamera ei tee kenestäkään parempaa kuvaajaa. Vain jatkuva harjoittelu ja kokemus kehittävät taitoa nähdä ja taltioida merkityksellisiä kuvia.