Puolison kotiinpaluu sairaalasta on uuden alku

  —kolme asiaa, joita elämä ei opeta valmiiksi

Keskiviikkona se tapahtuu. Tänään kuulin, että sairaalajakso päättyy ja vaimoni palaa kotiin. On helpottavaa nähdä, miten kaatumisvammat ovat parantuneet ja askel on taas varmempi. Mutta meillä asuu vieras, joka ei lähde pois: muistisairaus.

Luin äskettäin tekstin asioista, joita elämä itsessään ei meille opeta, vaan ne on oivallettava ja hyväksyttävä itse, usein kantapään kautta. Omaishoitajuus on ollut minulle juuri tätä: jatkuvaa oppimista, jossa lukemani kokemus- ja oppikirjat eivät riitä.

1. Hyväksyminen ei ole luovuttamista. Artikkelissa puhuttiin siitä, miten meidän on kohdattava todellisuus sellaisena kuin se on. On helppoa hyväksyä paraneva leikkaushaava, mutta paljon vaikeampaa hyväksyä hiipuva muisti ja vaikeudet arkisessa keskustelussa. Olen huomannut, että rauha löytyy vasta, kun lopetan vertaamisen siihen, mitä olimme ennen, ja alan nähdä sen, mitä olemme nyt.

2. Kontrolli on illuusio. Omaishoitajana haluaisin "korjata" kaiken. Haluaisin suunnitella ensi kuun ja ensi vuoden. Mutta elämä, ja varsinkin muistisairaus, opettaa, että voimme hallita vain tätä hetkeä. Kun päästää irti tarpeesta hallita tulevaa, jää tilaa hengittää tässä päivässä.

3. Onni asuu säröissä. Vaikka arki on muuttunut ja se muuttuu edelleen, onnellisuus ei ole kadonnut. Se on vain vaihtanut muotoaan. Se on jaettu katse, tuttu vitsi tai se hiljainen hetki, kun koti tuntuu taas kodilta sairaalajakson jälkeen. Samalla minulta poistuu yksinäisyys, joka on painanut minua hänen sairaalassa olonsa ajan.

Keskiviikkona alkaa uusi vaihe. Emme palaa "entiseen normaaliin", vaan luomme uutta tapaa olla yhdessä. Tämä on jatkuvaa oppimista, mutta ehkä juuri siinä on elämän syvin opetus: rakkaus ei vaadi täydellistä muistia, se vaatii enemmänkin läsnäoloa. Mitä sitten edessä onkaan, sen kohtaamme yhdessä!