Auto junnaa pätkän metsäautotietä ykkösellä. Moottori vetää sisukkaasti ykkösellä mäet ja yli korkeiden kivien. Ruohotuppaan alla saattaa olla terävä kärki johon voisi matka katketa, jos öljypohja siihen iskeytyisi. Onneksi niin ei tapahdu. Vastaan tulee auto, joka ei pysähtynyt ohituspaikalle, vakka valoja väläytin. Peilit toisiaan hipoen, siinä tilanne selvitettiin. Vielä vähän matkaa ja pysäköin tutulle levikkeelle. Kaappaamme rohmut kainaloon ja muutama muovipussi taskuun, ja metsään. Kuusikossa on vielä poimimiskelpoista mustikkaa, mutta ne eivät nyt meitä kiinnosta.
Tuttu puolukka-apaja on kauempana. En ole kiirehtinyt senkään uhalla, että joku vie parhaat päältä, vaan olen antanut marjojen kypsyä. Vaimo jää poimimaan heti, kun punaisia puolukoita on kannonjuuressa. Minä kävelen sinne missä niitä on yleensä paljon. Tietyn kelon luokse päästyäni katselen tyjiksi poimittuja mättäitä. Marjat on viety! Kohta kuulukin pensaasta tervehdys ja sieltä tulee mies, joka on ehtinyt tänne ennen minua. Kerroin miten olen tästä saanut vuosittain talviset puolukat. No ei ole syytä kadehtia, sillä puolukkaa on paljon, kunhan alan kerätä. Annan hänen jatkaa poimintaa ja palaan jälkiäni takaisin ja aloitan poiminnan. Rohmut täyttyvät nopsaan, samastakin kannonjuuresta löytyy poimurillinen, jopa kaksi.
Kotona punnitsemme marjat, joita on 14 kiloa. Vielä toinen marjaretki huomenna eikä enempää puolukoita tarvita, myyntiin ole aikomustakaan poimia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro mielipiteesi!