Ja paperisilppua
On se kumma, miten ihmisen pääkoppa on rakennettu kuin huonosti hoidettu metsätie. Sinne ne muodostuvat, ne syvät urat, joita pitkin mieli jyskyttää menemään kuin vanha traktori. Sitä kyntää samaa negatiivisuuden vakoa päivästä toiseen: ”Ei tästä mitään tule”, ”Miksi mää taas sanoinkaan noin” ja ”Naapurillakin on varmasti tänä kesänä taas isommat perunat”. Se on turvallista, se on tuttua – ja se on aivan viheliäinen juttu.
Me olemme sielunelämämme laiskanpulskeita kadehtijoita. Miksi ihmeessä kukaan lähtisi rämpimään vyötäröä myöten hankeen, jos kerran joku on jo aurannut valmiin polun? No, siksi, että se polku johtaa aina samaan synkkään rotkoon. Onneksi sentään on aikainen kevät, ja maa oli lumeton jo ennen pääsiäistä.
Ratkaisuksi kelpaa usein peiliin katsominen, mutta joskus pelkkä ajatus on kuin yrittäisi sammuttaa tulipaloa puhaltamalla liekkiin. Tarvitaan kättä pidempää. Jos mieltä kerran vaivaa jokin joutava murhe, ei auta muu kuin tarttua kynään ja antaa mennä. Kirjoitetaan se kauna, pelko tai uhka paperille niin, että kynä sauhuaa. Ja sitten – se paras vaihe – koko roskan saa panna paperisilppuriin, repiä tai vaikkapa polttaa sytykkeenä hellanpesässä.
On nimittäin niin, että ihmisen mieli on lopulta aika yksinkertainen. Se uskoo, kun se näkee. Kun paperi muuttuu silpuksi, mieli huokaisee: ”Ahaa, se on siis hoidettu, voin siirtyä seuraavaan aiheeseen.”
Mutta älkää luulko, että yksi paperisilppuri tekee autuaaksi. Ne vanhat ajatusurat ovat syviä kuin ajourat keväisellä asfaltilla. Jos kerran poikkeat korpeen, huomaat seuraavana päivänä seisovasi taas siellä vanhoilla tutuilla raiteilla ihmettelemässä, miten tässä näin kävi. Uuden reitin avaaminen on työlästä; siinä hiki virtaa ja kintut hapottavat. Se vaatii sitkeyttä, jota yleensä löytyy vain suomalaiselta hiihtäjältä tai verottajalta.
Uuden uran raivaaminen on pelottavaa, se on kylmää ja siellä saattaa saada vettä kenkään. Mutta siellä ei ole kenenkään muun jalanjälkiä määräämässä suuntaa.
Joten seuraavan kerran, kun huomaat, miten aivot kierrättävät sitä samaa ikuista kehää: kirjoita, tuhoa, nimeä mörkösi ja hyppää tasajalkaa taijin tahtiin. Kyllä se siitä – tai ainakin tulee kunnon hiki.
2 kommenttia:
Mennen talven tammi-maaliskuu, oli sitä oikeaa talvea, jolloin ei tarvinnut mennä entisiä uria, van mennä juuri sieltä mistä ei aiemmin ole tullut kuljettua eli kävelyä jäällä.
Silloin näkee näkee maisemat uudeta näkökulmasta ja voiluottaa , että jää kestää, kun näkee muitten jälkiä.
Näyttää siltä, kuin se "oikean talven" aika olisi lyhentynyt.
Lähetä kommentti