Pohdintaa langattomasta soittokellosta
Monen omaishoitajan taskusta löytyy nykyään pieni laite, jota ei ole tarkoitettu vieraita varten. Se on langaton hälytin – hälytyskello, joka on valjastettu uuteen ammattiin: se toimii kodin sisäisenä hälytysjärjestelmänä. Se on se näkymätön lanka, joka pitää huolta huoneiden välillä ja kuuluu piha-alueella silloin, kun silmäni ei välitä kuvaa.
Olen pohtinut, riittääkö yksi tällainen ”digitaalinen hihasta nykäisy” vai pitäisikö niitä olla kaksi? Vai onko se jo varustelukierteenä pidettävää hätävarjelun liioittelua?
Kun yksi ei ehkä riitäkään Ensimmäinen ajatus on usein käytännöllinen: jos hälytin on aina taskussani, mitä tapahtuu, kun hätä yllättää kylpyhuoneessa, jossa ei ole hälytysnappia? Nyt hälytysnappi roikkuu hänen kaulassaan, mutta entä jos se jääkin pöydälle juuri silloin, kun jalat eivät kannakaan?
Vai onko vähemmän sittenkin enemmän? Toisaalta me elämme maailmassa, joka piippaa, vilkkuu ja vaatii huomiota jatkuvasti. Jos koti täyttyisi monilla eri äänillä soivilla hälytyksillä, alkaako arki muistuttaa enemmän sairaalan osastoa kuin kotia?
Joskus yksi, luotettava ja aina samassa paikassa oleva painike on muistisairaalle selkeämpi. Liian monta vaihtoehtoa sekoittaa – mitä nappia painetaan, kun halutaan vettä, ja kumpaa silloin, kun hätä on suuri? Mielestäni toinen kello ei ole tarpeen. Yksi hälytin riittää, koska se on se meidän yhteinen sopimuksemme.
Turvallisuuden illuusio vai todellinen mielenrauha? Lopulta kyse on mielenrauhasta. Omaishoitajan työ on jatkuvaa 24/7 kuulostelua silloinkin, kun on hiljaista. Langaton kello antaa minulle luvan keskittyä hetkeksi muuhun: Käydä ulkona, lukea kirjaa, kirjoittaa blogia tai juoda kahvin rauhassa tietäen, että kutsu kuuluu kyllä.
Mitä mieltä te olette, hyvät lukijat? Onko tekniikka arjen pelastus vai tuleeko siitä taakka? Kuinka monta piippaavaa laitetta kotiin mahtuu, ennen kuin kodin tuntu katoaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti