Olen, 80-vuotias mies. Ennen olin aktiivinen ja sosiaalinen. Nyt arkeni pyörii 78-vuotiaan vaimoni, ympärillä. Hän sairastaa keskivaikeaa Alzheimerin tautia. Hän oli ennen perheen dynamo, tuki ja sielunkumppani. Nyt hän on usein hämmentynyt ja tarvitsee paljon apua.
Kotimme, tämä 1980 luvun omakotitalo, tuntuu tutulta, mutta jotenkin erilaiselta. Aamurutiini alkaa aina samalla tavalla: Valmistan aamiaisen, autan häntä aamutoimissa, muistutan lääkkeistä ja syömisestä. Minua painaa oma 80 vuoden ikäni taakka: fyysinen väsymys jatkuvasta valvonnasta, henkinen yksinäisyys.
Tunnen katkeruutta hänen sairauttaan kohtaan. Miksi tämä tapahtui juuri nyt, kun piti nauttia eläkkeestä? Vaimo ei ole enää sama. Se tuntuu pistona rinnassa, kun hän kutsuu minua toisinaan väärällä nimellä tai kysyy, kuka hän itse on. Tavarat katoavat, silmälasit ym. hukkuvat päivittäin.
Eräänä syksyisenä iltapäivänä arki muuttui kriisiksi. Marjatta lähti haravoimaan lehtiä ”vain hetkeksi”. Löysin hänet hätääntyneenä maahan kaatuneena. Siinä hetkessä myönsin itselleni, että voimani, ne henkiset, olivat loppu. Olenko minä olen vanha tähän.
Rooleja on vaihdettu. Olen joutunut opettelemaan asiat, jotka puoliso aina hoiti: ruoanlaiton, pyykit, siivouksen. Olen nyt vaimoni huoltaja, omaishoitaja.
Mutta sitten tapahtui jotain. Lähdimme kävelylle puistoon, missä olemme aina käyneet.hän oli aluksi rauhaton. Istuin hänen vieressään, otin kädestä kiinni ja olin hiljaa. Hetken päästä hän katsoi minua kirkkain silmin ja hymyili sen vanhan, tutun hymyn.
Sydämeni sanoi: ”Tässä hän on. Minun puolisoni.” Vaikka muistot ovat poissa, rakkaus on yhä tässä, syvemmällä kuin sanat. Tajusin, etten voi yrittää palauttaa hänen muistiaan. Tehtäväni on rakastaa tätä hetkeä ja löytää yhteys niihin hetkiin, joissa hän on läsnä.
Aloitin uudenlaisen elämän. Panostan hoivaamisen ja yhdessäoloon. Käymme kävelyllä, katsomme vanhoja valokuvia, jotka herättävät tunteita. Olen luopunut tarpeesta saada ”vanha elämä” takaisin. Annoin itselleni luvan ottaa ulkopuolista apua, kotihoitoa, jotta ehdin itsekin hengittää.
Vaikka arki on yhä haastavaa, sydämeni on kevyempi. Olen löytänyt uudenlaisen rakkauden, joka ei vaadi muistoja, vaan vain läsnäoloa.
Ikä tuo haasteet, mutta myös viisauden nähdä, mikä on todella tärkeää. Rakkaus ei katoa muistisairauden mukana; se muuttaa vain muotoaan. Tämä elämänvaihe opettaa syvimmän merkityksen: ikää ei mitata vuosissa, vaan kyvyssä olla läsnä siinä ainoassa hetkessä, jonka saamme.
Onko sinun elämässäsi hetkiä, jolloin olet joutunut rakastamaan, ymmärtämään uudella tavalla?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro mielipiteesi!