Saunan tuoksua ja sulavaa sohjoa

 

– lankalauantain photowalk

Lankalauantai Jyväskylässä. Se on se hetki vuodesta, jolloin minä kannan metsään enemmän elektroniikkaa kuin järkeä. Olen vakaasti päättänyt suorittaa ”photowalkin” lähiluonnossa, mikä on hienompi termi sille, että rämmin mutaisessa rinteessä vaimon rollaattoria kamerajalustana käyttäen. Yritän näyttää siltä, että tiedän tasan tarkkaan mitä olen tekemässä, vaikka vaimo muistuttaa vieressä, ettei se laite ole mikään maastoajoneuvo ja "pidähän nyt edes jostain kiinni".

Suuntana on Vuorilampi. Reppu selässä painaa kuin syntisäkki, vaikka sisällä on vain kaksi kameraa –koska ”mitä jos näenkin harvinaisen pääsiäisnoidan kilometrin päässä?” –ja tietenkin se pakollinen termospullo. Still-kamera roikkuu kaulalla ja videokamera on vielä repussa valmiina tallentamaan kevään heräämistä. Tai siltä se ainakin suunnitelmissa näytti, mutta ei sitä tarvittu. Todellisuus oli hieman harmaampi. Kun pääsemme Hikipolulle, tajuan, että ”kevään herääminen” tarkoittaa täällä lähinnä sitä, että puolet polusta on nilkkoihin ulottuvaa kuravelliä. Meillä on takana jo kahdeksankymmentä tällaista kevättä, joten tiedämme molemmat, että huhtikuu on pettureista pahin: aurinko lupaa kesää, mutta maa tarjoaa pelkkää liukastumisvaaraa. Yritän tallentaa tunnelmallista, kuvaa veden solinasta puron reunalla, mutta lopputuloksena on lähinnä tärisevää kuvaa omista kumisaappaistani, kun yritän epätoivoisesti säilyttää tasapainoni.

Vuorilammen savusaunan suunnalta leijuu nenään savun tuoksu. Se on sekoitus koivuhalkoa, nokea ja lupausta jostain paremmasta. Tarkistan kameran asetukset. ”Tässä se on”, ajattelen. ”Kuvien Graalin malja: savusaunan katolle nouseva harmaa savu vasten lankalauantain kirkasta taivasta.” Säädän aukkoa, tarkennan manuaalisesti ja pidätän hengitystäni, mutta ei siellä ole sauhua, ei! Juuri kun painan laukaisinta, jostain puiden takaa pöllähtää paikalle trulli-asuinen taapero, joka kysyy suoraan: ”Setä, onko sulla karkkia?”

Vaimo nauraa vieressä ja kaivaa taskustaan varapastillin, kun taas minun audioni on täysin pilalla. Mutta onpahan ainakin jotakin dokumentaarista arvoa.

Siirrymme rantaan. Jää lammella on sen väristä, että se on nähnyt talvea –aivan kuten mekin. Se ei ole valkoista eikä sinistä, vaan sellaista ”Jyväskylän maalis-huhtikuun nokista harmaata”, jolle ei löydy edes valmista suodatinta vanhasta kuvankäsittelyohjelmasta. Yritän etsiä taiteellista kontrastia, mutta löydän vain hylätyn tennispallon ja palasen viimevuotista muovia. Poimimme ne keruupussiin, jonka tyhjennämme myöhemmin roskikseen; luonto ei itseään siivoa, vaikka kuinka kauniisti kuvaisi.

”Urbaania löytöretkeilyä”, sanon itselleni ja otan lähikuvan, jossa syväterävyysalue on niin kapea, ettei kukaan erota, onko kyseessä harvinainen jäkälä vai homeinen näkkileipä.

Lopulta istahdamme ja kaivamme esiin eväät. Viereisellä kivenmurikalla istuu toinen valokuvaaja, jolla on vähintään 0,3 metriä pidempi objektiivi kuin minulla. Me emme puhu, me vain nyökkäämme toisillemme kuin kaksi salaista agenttia. Se on se valokuvaajien hiljainen sopimus: kumpikaan ei myönnä, että kevättuuli puhaltaa luihin ja ytimiin asti kylmästi. Muistikortilla on tähän mennessä vain 50 kuvaa.

Kotiin palatessani olen kurassa, mutta tyytyväinen ja täynnä intoa. Vaimo huomauttaa eteisessä, että rollaattorin renkaat on pestävä ennen kuin mennään olohuoneeseen. Lankalauantain illassa voin viimein siirtää otokset koneelle, todeta osan tärähtäneiksi ja muutan osan otoksista mustavalkoisiksi. Koska: jos kuva ei ole tarkka, se on taidetta.

Hyvää pääsiäistä, sanoi linssinsuojus pimeässä kamera laukussa.