Valokuva-albumista digiaikaan

Järjestelin kirjahyllyä, jossa on pinossa ja rivissä joukko vanhoja valokuva-albumeja. Vanhimmat ovat 1950 luvun lopulta, nyt jo 50 vuoden takaista historiaa. Kuvat ovat pinnakkaisvedoksia 6 x 9 ja 6 x 6 kuvakokoa. Ne ovat hyvin säilyneitä ja teräviä otoksia. Monista näissä kuvissani olevista ihmisistä on enää vain vähän tietoa jäljellä, ehkä sentään joitakin muistoja.

Kinofilmille kuvaamisen aloitin –60 luvun alussa ja silloin hankin myös ensimmäisen Opemus suurennuskoneen. Kuvien mitta kasvoi, mutta osa kuvista on päässyt kellastumaan, koska alussa kuvien huuhtelu ilman juoksevaa vettä oli puutteellista. Kiinnitettä on jäänyt emulsioon, mutta muuten kuvat ovat hyviä muistoja siitä ajasta. Osa niistä on kenties syytä scannata sähköiseen muotoon.

Värikuvauksen alkuvaiheen suurkopiot ovat kurjassa kunnossa. Muistot ovat haalistuneet, mutta niin on käynyt kuvillekin. Kaikista niistä ei saa edes tyydyttäviä nykytekniikan keinoinkaan.

Diakuvia myös on kertynyt paljon. Ensimmäiset ovat -60 luvulta ja siitä eteenpäin aina vuosituhannen loppuun saakka. Osasta on värit hävinnyt, mutta jotkut filmilaadut on hyvässä kunnossa, Nykyään on vain niin laiska, että katselutilan pimentämistä, valkokankaan pystyttämistä ja projektorin siivoamista pölytä ei juuri viitsi tehdä. Ei edes silloin, kun sukulaisia olisi paikalla. Voisinhan eläkeläisenä niitä skannata, mutta on se niin työlästä.

Digitaalinen tallentaminen on tätä päivää, eikä siinäkään näytä olevan, kuin jatkuvaa muutosta parempaan. Hyvä näin, mutta samalla on vaara, että se vanha materiaali sitten vain lakkaa olemasta, kun laitekanta häviää.

Videot ovat myös oma historiansa. Ensin kuvasin suurilla kolmen kilon VHS kameroilla, sitten Super-VHS nauhalle. Myöhemmin VHS-C ja välillä 8 mm nauhalle. Sitten tuli DV ja sen mukana vaihtui kuvakoko pian laajaksi kuvaksi, ja nyt sitten häviävät analogiset VHS nauhurit, koska niitä ei tarvita kuin noiden vanhojen, usein editoimattomien nauhojen katseluun.

Onneksi minulla ei ole kaitafilmivaihetta vielä näiden lisäksi, sillä jo tämän erilaisen formaattimäärä kanssa olen ihan hukassa. Ymmärrän, että kehittyminen kehittyy, mutta on aivan varmaa, että paljon tallennettua historiaa hukkuu erilaisten järjestelmien viidakkoon

Joku on sanonut että, –kukaan ei saa koskaan tietää totuutta menneisyydestä. Ei edes omastaan.