Kameran salama välähtää hämärässä kuusimetsässä, maailma näkyy kokonaan uudessa valossa linssin läpi. Pienet yksityiskohdat, jotka arjessa usein unohdan, nousevat esiin: sammaleen peittämä kanto tai kivi, pudonneiden lehtien värien hienovarainen vaihtelu, auringon säteiden lävistämä hämärä, himmeä kuusikko. Painan laukaisinta ja tallennan nämä hetket kameran muistiin.
Hengitykseni ja lehtien kahinan vangitsemisen lisäksi Olympus-audio tallentaa myös puhumani ajatukset. Mitä nämä minimalistiset kuvat, jotka näen, kertovat? Ehkä ne toimivat muistutuksena siitä, kuinka pieniä me ihmiset olemme luonnon edessä. Tai ehkä ne ovat vain yksinkertaisia hetkiä, jotka haluan säilyttää muistoissani.
Kävellen polkua pitkin, tunnen syystuulen kasvoillani. Tämä tekee hyvää verensokeri tasolle. Uteliaisuudesta minulla on pieni ranneverenpainemittari mukana ja kannolla istuen katson kuinka metsä vaikuttaa minuun. Tienoo on hiljaista, linnut ovat lentäneet pois etelään, ja ainoat äänet ovat omien askelten- kahina ja kameran sulkimen ääni. Tässä hiljaisuudessa on jotain syvästi rauhoittavaa, eikä edes Tikkakoskelta nouseva Hawk juurikaan häiritse.
Aloittaessani paluumatkan, tunnen oloni rauhalliseksi, ikuistan vielä pieniä minulle tärkeitä havaintoja metsässä. Olen löytänyt hetken, jossa voin vain olla.
Pieniä muistutuksia elämästä
Jokainen tallenne on kuin pieni muistutus siitä, että elämä on täynnä yksinkertaisia tuntemuksia ja näkymiä. Sammaleen peittämä kallio tuo mieleen ajan kulumisen, syksyn ohikiitävän pudonneiden lehtien värit. Nämä kuvat ja äänet ovat osa päiväkirjaa -blogia, johon tallennan vuodenaikojen vaihtelua ja ajatuksiani, sisäistä minääni. Polkuja kulkiessani tunnen yhteyden luontoon, joka tarjoaa turvapaikan ihmisille ja metsän eläimille, paikan, jossa voimme irrottautua hälinästä ja stressistä. Täällä metsäluonnossa on paljon mystistä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro mielipiteesi!