Tulevaisuus

Minne mieli vie, sinne siivet kantaa voi. Rohkeasti vain! Taikaa on sydämestä, älä nyt viivyttele.

Kuvitteellinen selostus aikamatkasta

Olen aina mieltynyt seudun rauhaan ja luonnonkauneuteen. Eräänä kauniina kevätpäivänä, kun olin kävelemässä joen varrella, kirkolta kohti järveä, aurinko paistoi lempeästi, linnut visersivät, ja ajatukseni harhailivat milloin mihinkin.

Olin juuri ohittanut vanhan pappilan, kun yhtäkkiä tunsin päässäni omituisen huimauksen. Maailma alkoi sumentua ympärilläni, kuin olisin astunut sakeaan sumuun. En muista sen tarkemmin, mutta kun näköni palasi, olin yhä samalla polulla, mutta kaikki ympärilläni näytti... oudolta.

Kirkko oli yhä paikallaan, mutta sen vieressä oli uusia, kiiltäviä, korkeita rakennuksia, jollaisia en ollut koskaan nähnyt. Ihmiset kulkivat ohi outoissa, suorastaan futuristisissa vaatteissa, ja heillä oli pieniä, litteitä laitteita korvillaan, joihin he puhuivat itsekseen. He eivät näyttäneet huomaavan minua lainkaan, vaikka olin pukeutunut aivan tavalliseen sunnuntaikävelyasuun.

Aikani kuluksi päätin jatkaa matkaani järven rantaan, jos se yhä sijaitsi siellä. Polku oli olemassa, mutta se oli nyt päällystetty sileällä, harmaalla pintamateriaalilla, joka tuntui pehmeältä jalkojeni alla. Metsä ympärillä oli yhä vihreä, mutta puiden seassa näkyi outoja, metallisia rakennelmia ja laitteita, joiden käyttötarkoitusta en voinut edes arvailla.

Saavuin järven rannalle, ja olin hämmästynyt. Vesi kimmelteli kauniisti auringossa, mutta ranta oli muuttunut melkoisesti. Siellä ei ollut enää niitä tuttuja vanhoja soutuveneitä. Sen sijaan rantaa reunustivat modernit, lasiset rakennukset, ja järvellä lipui äänettömiä, omituisen muotoisia aluksia.

Kävelin rantaraittia pitkin, joka oli nyt leveä ja hyvin hoidettu. Näin ihmisiä, jotka rentoutuivat rannalla; jotkut heistä katselivat pieniä, kelluvia laitteita, jotka tuntuivat leijailevan ilmassa. Yksi nuori mies tuijotti minua hetken, ehkä outojen vaatteideni vuoksi, mutta käänsi sitten nopeasti katseensa takaisin litteään laitteeseen, joka ei todellakaan ollut tuntemani kännykkä.

Tunsin oloni melkoisen hämmentyneeksi ja hieman ulkopuoliseksi. Olin kuin muurahainen, joka on eksynyt vieraaseen kekoon. Kaikki oli tuttua ja samalla niin kovin vierasta. Olin ilmeisesti tehnyt aikamatkan, sata vuotta tulevaisuuteen, vuoteen 2125.

Mitä tästä opimme, hyvät ystävät? Ehkä sen, että aika kulkee armotta eteenpäin, muuttaen maisemaa ja ihmisten tapoja. Tai ehkä se on vain vanhan miehen mielikuvituksen tuotetta aurinkoisena sunnuntaipäivänä kauniissa maisemissa. Kuka tietää? Minä ainakaan en ole siitä aivan varma.

Aikani kuluksi päätin istahtaa yhdelle rantaraittia reunustavista penkeistä. Ne eivät olleet mitään tavallisia penkkejä, vaan ne tuntuivat olevan jotain kevyttä, metallinhohtoista materiaalia, ja niissä oli jopa pieniä aurinkokennovaloja, jotka hehkuivat pehmeästi.

Istuessani siihen alkoi lähelläni oleva laite, joka näytti hieman suurelta postilaatikolta, päästää hiljaista hurinaa. Sen kyljessä oleva ovi aukesi itsestään, ja sieltä ilmestyi pieni, pyöreä robotti, joka liikkui sulavasti pyörien varassa. Robotti pysähtyi eteeni ja sen päässä oleva valo alkoi vilkkua ystävällisesti. "Tervehdys! Tarvitsetko apua?" robotti sanoi kirkkaalla, hieman metallisella koneäänellä.

Olin hetken sanaton. Olin toki lukenut kirjoista tulevaisuuden roboteista, mutta en koskaan uskonut näkeväni sellaista omin silmin. "Öh... minä... minä vain istuskelen tässä," sain lopulta sanottua.

"Okei! Jos tarvitset jotain, ole hyvä ja paina tätä nappia," robotti sanoi ja ojensi minulle pienen, sileän esineen, joka tuntui lämpimältä kädessäni. Sitten se pyörähti ympäri ja liukui äänettömästi pois.

Olin yhä ihmeissäni. Pieni robotti! Tulevaisuus oli todellakin saapunut, ja minä olin siirtynyt tulevaisuuteen.

Päätin lähteä kävelemään hieman kauemmas rantaraittia pitkin. Huomasin, että ihmiset eivät enää juurikaan kävelleet. Heillä oli kaikenlaisia omituisia kulkuvälineitä: yksipyöräisiä lautoja, jotka eivät olleet skuutteja, ne leijailivat hieman maanpinnan yläpuolella, ja pieniä, suljettuja kapseleita, jotka kulkivat äänettömästi ilmassa.

Yksi tällainen kapseli pysähtyi aivan lähelleni, ja sen ovi liukui auki. Sisältä astui ulos nuori nainen, jonka hiukset olivat kirkkaan siniset ja joka pukeutui hopeanväriseen, kiiltävään asuun. Hän katsoi minua uteliaasti.

"Oletko uusi täällä?" hän kysyi ystävällisesti. "En ole koskaan nähnyt sinua ennen."

"Olen... vierailulla," vastasin hieman epäröiden. "Olen tullut tuolta vähän kauempaa."

"Ahaa," nainen sanoi hymyillen. "No, tervetuloa vuoteen 2125! Minä olen Aino. Hauska tavata."

"Minä olen... Matti," vastasin. "Hauska tavata sinut."

Aino kertoi minulle, että sata vuotta oli tuonut mukanaan paljon muutoksia minulle tutusta ajasta. Autot olivat lähes kokonaan kadonneet, ja ihmiset liikkuivat pääasiassa leijuvilla kulkuvälineillä tai korkealla ilmassa kulkevilla kapseleilla. Myös viestintä oli muuttunut valtavasti. Kaikilla oli pienet, henkilökohtaiset laitteet, joilla he pystyivät kommunikoimaan toistensa kanssa missä tahansa, katsomaan elokuvia ja saamaan tietoa kaikesta mahdollisesta.

Hän näytti minulle pienen laitteen, jota hän piti ranteessaan. Se heijasti ilmaan kookkaan, läpinäkyvän näytön, josta hän pystyi lukemaan viestejä ja katsomaan kuvia. Olin aivan ällikällä lyöty.

Aino ehdotti, että lähtisin hänen mukaansa tutustumaan kaupunkiin. Hän ohjasi minut ilmassa leijuvaan kapseliin, ja hetken kuluttua liikuimme äänettömästi korkealla maanpinnan yläpuolella. Seutu näytti ylhäältä aivan erilaiselta. Vanhimmat rakennukset seisoivat yhä paikoillaan, mutta niiden ympärille oli noussut moderni, futuristinen kaupunki, jossa oli korkeita, kaarevia rakennuksia ja vihreitä puistoja, jotka tuntuivat leijuvan ilmassa.

Aino kertoi minulle, että ihmiset elivät nyt pidempään ja terveempinä. Sairaudet oli suurelta osin voitettu, ja teknologia auttoi meitä elämään mukavampaa ja helpompaa elämää. Hän myös kertoi, että luontoa pyrittiin suojelemaan entistä tehokkaammin, ja uusi teknologia auttoi heitä elämään kestävämmin.

Katsellessani tätä uutta, ihmeellistä maailmaa tunsin oloni edelleen hieman hämmentyneeksi, mutta samalla myös valtavan uteliaaksi. Olin kuin lapsi, joka on päässyt kurkistamaan salaperäiseen lelukauppaan. Tulevaisuus oli todellakin yllättävä paikka, täynnä ihmeitä ja outouksia, joita en olisi osannut edes kuvitella. Ja minulla oli tunne, että olin vasta raapaissut sen pintaa.

"Tuossa minä asun," sanoin Ainolle ja osoitin alaspäin. Katsoin paikkaa, jossa kotitaloni oli vielä hetki sitten seissyt. Sadassa vuodessa se oli muuttunut... no, se talo oli poissa. Sen tilalla kohosi nyt korkea, lasinen rakennus, jonka kyljessä kiilsivät aurinkoisena päivänä oudot, orgaanisen näköiset muodot. Sen parvekkeilla kasvoi vihreää kasvillisuutta, kuin pieniä riippuvia puutarhoja.

"Se oli... siinä," sanoin hieman ääni väristen. "Se oli 1980-luvun puutalo, punainen."

Aino katsoi minua myötätuntoisesti. "Ah, vanhat rakennukset. Niitä on säilytetty joitakin kaupungin historiallisella alueella. Suurin osa on kuitenkin korvattu uusilla, energiatehokkailla rakenteilla. Tilaa tarvittiin enemmän, kun ihmisten määrä kasvoi ja elämäntyylit muuttuivat."

Tunsin pienen piston sydämessäni. Vaikka olin aina ollut kiinnostunut tulevaisuudesta, oli outoa nähdä konkreettisesti, että kaikki vanha oli väistämättä joutunut uuden tieltä. Kotini, jossa olin viettänyt niin monta onnellista hetkeä, oli nyt vain muisto.

"Mitä tuossa rakennuksessa nyt on?" kysyin Ainolta.

"Se on asuinrakennus, mutta siellä on myös yhteisöllinen viljelytila ylimmässä kerroksessa ja virtuaalitodellisuuskeskus alimmassa," Aino vastasi. "Haluatko ehkä käydä katsomassa?"

Olin hetken epävarma. Osa minusta halusi pitää kiinni menneestä, siitä mitä oli ollut. Toinen osa minusta oli valtavan utelias näkemään, millaista elämä tässä uudessa maailmassa oli. Uteliaisuus voitti.

"Mielelläni," sanoin Ainolle.

Laskeuduimme äänettömästi kapselilla rakennuksen katolle, joka toimi ilmeisesti laskeutumisalustana. Sieltä meidät ohjasi ystävällinen, nuori nainen, jonka hiukset olivat nyt vihreät, sisään rakennukseen.

Sisällä kaikki oli valoisaa ja avaraa. Seinät tuntuivat vaihtavan väriä pehmeästi, ja ilmassa leijui heikko, miellyttävä tuoksu, ehkäpä niistä parvekkeiden kasveista. Meidät johdatettiin ylös viljelytilaan, joka oli todella vaikuttava. Suuret, valaistut altaat täynnä vihreitä kasveja kasvoivat ilman multaa, ja robotit liikkuivat niiden seassa hoitaen niitä.

"Hydroponiikkaa ja aeroponiikkaa," Aino selitti. "Tehokkaampaa ja ympäristöystävällisempää ruoantuotantoa."

Sitten laskeuduimme alimpaan talon kerrokseen, virtuaalitodellisuuskeskukseen. Siellä ihmiset istuivat mukavissa tuoleissa, heillä oli päässään lasit, ja he hymyilivät autuaasti.

"He kokevat juuri nyt jotain muuta todellisuutta," Aino sanoi. "He voivat olla missä tahansa ja kenenä tahansa."

Minulle tarjottiin mahdollisuutta kokeilla, mutta kieltäydyin kohteliaasti. Olin juuri tullut toisesta todellisuudesta, enkä ollut valmis sukeltamaan toiseen.

Kävelimme Ainon kanssa vielä hetken ympäriinsä, ja hän kertoi minulle lisää tämän uuden maailman ihmeistä. Aurinko alkoi laskea, ja taivas värjäytyi upeisiin oranssin ja violetin sävyihin. Järvi kimmelteli alhaalla, yhä kauniina, vaikka sen rannat olivatkin muuttuneet.

Seisoimme hetken hiljaa katsellen maisemaa. Tulevaisuus oli täällä, se oli totta, ja se oli sekä kiehtova että hieman pelottava. Se oli maailma täynnä mahdollisuuksia ja ihmeitä, mutta se oli myös maailma, jossa menneisyys oli hiljalleen katoamassa.

"Kiitos, Aino," sanoin lopulta. "Tämä on ollut... hyvin avartavaa."

"Oli ilo näyttää sinulle paikkoja, Matti," Aino vastasi hymyillen. "Toivottavasti vierailusi on ollut mielenkiintoinen."

Mielenkiintoinen? Se oli ollut enemmänkin kuin mielenkiintoista. Se oli ollut matka tuntemattomaan, hyppy sadan vuoden päähän aikaan, jota olin vain voinut kuvitella. Ja nyt, kun aurinko laski ja tulevaisuuden valot alkoivat syttyä ympärillämme, minulla oli tunne, että olin vasta tämän tarinan alussa.

"Aino," sanoin vakavasti, katsoen häntä silmiin, "olen sinulle valtavan kiitollinen kaikesta, mitä olet minulle näyttänyt. Tämä on ollut uskomaton kokemus, mutta minun on nyt aika palata omaan aikaani."

Aino katsoi minua yllättyneenä. "Omaan aikaasi? Etkö pidäkään vuodesta 2125?"

"Olen vain käymässä," vastasin. "Mutta miten tulin tänne... en tiedä miten. Yhtäkkiä vain olin täällä. Ja nyt minun täytyy löytää tapa palata takaisin vuoteen 2025."

Aino mietti hetken. Hänen siniset silmänsä katsoivat minua uteliaasti ja hieman huolestuneena. "Aikamatkailu... se on teoriassa mahdollista, mutta emme ole vielä kehittäneet luotettavaa tapaa siihen, miten ajassa voi palata takaisin. Olen lukenut vanhoja kirjoja aiheesta, mutta..."

Hänen äänensä hiljeni. Minun toivoni alkoi hiipua. Olinko siis juuttunut tähän tulevaisuuteen, vieraaseen maailmaan, sata vuotta ajastani edellä?

"Onko mitään... mitään mahdollisuutta?" kysyin epätoivoisesti.

Aino näytti miettivän kuumeisesti. "Ehkei suoraan, mutta... ehkä on olemassa jokin epäsuora keino. Täällä on yhä paljon vanhaa teknologiaa varastoituna museoissa ja tutkimuslaitoksissa. Ehkä jokin niistä voisi selittää siirtymisen ja auttaa mahdollisessa paluussa sata vuotta sitten olleeseen maailmaan."

Se antoi minulle pienen toivonkipinän. "Olisitko valmis auttamaan minua?"

Aino hymyili ystävällisesti. "Toki, Matti. Olen aina ollut kiinnostunut historiasta ja tieteen arvoituksista. Lähdetään etsimään vastauksia."

Seuraavien tuntien aikana Aino opasti minua läpi tämän tulevaisuuden. Kävimme valtavassa, maan alla sijaitsevassa arkistossa, jossa säilytettiin digitaalisia kopioita kaikista menneistä ajoista. Etsimme tietoa oudosta energiasta, aikapoimuista tai muista ilmiöistä, jotka olisivat voineet aiheuttaa aikasiirtymän.

Löysimme mielenkiintoisia teorioita ja vanhoja kokeiluja, mutta mitään konkreettista, joka selittäisi minun tapaukseni. Aloin jo menettää toivoani.

Illan hämärtyessä Aino vei minut erikoiseen rakennukseen järven rannalla. Se näytti vanhalta observatoriolta, mutta sen kupoli oli nyt valmistettu kiiltävästä, läpinäkyvästä materiaalista.

"Täällä tutkittiin aikoinaan avaruutta ja erilaisia energiamuotoja," Aino kertoi. "Olen kuullut huhuja, että heillä oli joitakin epätavallisia projekteja."

Sisällä observatoriossa oli yhä vanhoja laitteita, suuria linssejä ja monimutkaisia mittareita. Yhdessä pimeässä huoneessa Aino löysi pölyisen laatikon, jonka kyljessä oli himmeästi valaistu symboli.

"Tämä on vanha kvanttitutkimusyksikkö," hän sanoi varovasti. "Olen kuullut sen kyenneen manipuloimaan aika-avaruutta pienessä mittakaavassa."

Kun Aino kosketti laitetta, se alkoi surista hiljaa ja sen valo voimistui. Yhtäkkiä huone täyttyi omituisella, väreilevällä energialla. Tunsin samanlaisen huimauksen kuin silloin, kun olin saapunut tähän aikaan.

"Matti, pidä kiinni!" Aino huusi, mutta hänen äänensä tuntui vääristyneen.

Maailma ympärilläni alkoi sumentua, valot välkkyivät, ja tunsin kuin olisin pyörteessä. Sitten kaikki pimeni.

Paluu nykyhetkeen

Kun avasin silmäni uudelleen, olin yhä tutun kirkon lähellä olevalla polulla. Aurinko paistoi lempeästi, linnut visersivät, ja ilma tuoksui alkavalta kesältä. Kaikki näytti täsmälleen samalta kuin silloin, kun olin lähtenyt kävelylle.

Katsoin ympärilleni epäuskoisena. Oliko kaikki ollut vain unta? Mutta tunsin yhä Ainon minulle antaman pienen, sileän esineen taskussani. Se oli lämmin ja tuntui todelliselta.

Jatkoin matkaani järvelle, rantaraittia pitkin. Kaikki oli tuttua ja turvallista. Ei leijuvia autoja, ei robotteja, ei lasisia pilvenpiirtäjiä. Vain tuttu kaunis kesäinen luonto.

Istuin rantakivelle ja katsoin järvelle. Olin käynyt tulevaisuudessa, nähnyt sen ihmeet ja sen vierauden. Olin kohdannut ystävällisyyttä ja uteliaisuutta. Ja jostain syystä olin päässyt palaamaan omaan aikaani.

En koskaan tule tietämään, miten se tapahtui. Ehkä se oli vain satunnaista kvanttivärähtelyä, ehkä vanhan kvanttitutkimusyksikön arvaamaton toiminta. Mutta tiedän yhden asian varmasti: kesäpäivä vuonna 2025 ei enää koskaan tuntuisi minusta aivan samalta. Olin nähnyt tulevaisuuden, ja se oli jättänyt minuun lähtemättömän jäljen. Ja taskussani oleva sileä esine oli sen hiljainen, mutta vakuuttava todiste. Me tiedämme enemmän kaukaisista galakseista kuin siitä, miten aika todella toimii.

Saavuin kotitalolle, joka seisoi yhä tukevasti paikallaan, punaisena ja vankkana. Sen ikkunoista loisti lämmin valo. Tunsin syvää helpotusta. Olin palannut. Astuin sisään ja tunsin heti kotini tutun tuoksun. Tämä on oma aikani. Oma elämäni, mutta ehkä on olemassa salaperäisiä polkuja, joita emme ymmärrä.