Näppäinten tuttavuudesta tekoälyn aikaan:

 

Henkilökohtainen matka kotitietokoneiden kehityksessä

Minun matkani tietokoneiden parissa alkoi hyvään aikaan, sillä näppäimistö oli minulle jo tuttu ja turvallinen. 1960-luvun alussa ostamani  Facit Privat -kirjoituskone ja konekirjoitus kurssit eivät tuoneet vain teknisiä taitoja; ne olivat pohja sille, miten vuorovaikutus tulevien vuosikymmenten ihmeiden kanssa jatkui. Kotiin astui ensimmäinen mikrotietokone (1984) – se oli  Commodoren VIC-20   malli – sen näppäimistö oli minulle tuttu. Minä tunsin näppäimistön se teki hypystä uuteen teknologiaan paljon pehmeämmän.

1970-luku: Harrastajien kipinä

Varsinainen kotitietokoneiden kausi käynnistyi 70-luvulla, mutta meille varhaisille harrastajille se oli aikaa, jolloin koneet olivat pääasiassa leikkisiä ja opettavaisia laitteita. VIC-20, Commodore 64, olivat esimerkkejä tästä aikakaudesta. Ne olivat mustan ruudun ja vilkkuvan kursorin maailmoja, joissa muisti mitattiin kilotavuissa ja ohjelmat ladattiin nauha kaseteilta – usein tuskastuttavan piitkän musiikin säestyksellä. Ne olivat silti portteja rajattomiin mahdollisuuksiin, ja opimme niillä ohjelmoinnin perusteet: kirjoitimme poikani kanssa BASIC-koodia, ja koodimme toimi!

1980-luku: Työkalu koneen sisällä

Todellinen mullistus työelämän ja vakavamman harrastamisen kannalta tapahtui siinä vaiheessa, kun siirryttiin pelkistä "kotitietokoneesta" työasemiin. Tämä kiteytyi minulle dramaattisesti oman Kaypro II -hankinnassa. Se ei ollut lelu, vaan "Business Machine" – iso, kantolaukun näköinen laite, jonka pieni vihreä 9” näyttö sädehti lupausta tuottavuudesta.

Kaypro II:n myötä käytössäni oli se, mistä olin vuosikymmeniä unelmoinut: kokonainen toimisto samassa laitteessa. Sain ne kuuluisat "kolme kovaa":

1. WordStar tekstinkäsittelyyn – kirjoituskoneen korvike, joka salli rajattoman muokkauksen.

2. SuperCalc taulukkolaskentaan – laskentavallankumous, joka teki kynä-paperi-laskennasta historiaa.

3. dBase tietokantaohjelmaan – järjestelmän luomiseen henkilökohtaisille tiedoille.

Nämä ohjelmistot olivat kalliita sijoituksia, mutta niiden tuoma tehokkuus oli hintansa väärti. Ne olivat ensimmäiset todelliset ammattilais ohjelmistot kotioloissa, jotka osoittivat mikrotietokoneiden todellisen potentiaalin.

Tästä CP/M-maailmasta siirtymä MS-DOS PC -koneisiin oli luonnollinen, joskin Kaypron käyttäjälle hieman raskassoutuinen siirtymä. DOS-aikakausi vakiinnutti IBM PC -standardin ja toi lisää nopeutta, kapasiteettia ja lopulta graafisia käyttöliittymiä.

1990-luku: Grafiikka, verkottuminen ja multimedia

90-luku toi mukanaan Windowsin ja lopulta myös internetin massoille. Vihdoin pääsimme eroon komentoriviltä ja DOSin muista rajoituksista, ja tietokoneen käyttökokemus muuttui graafiseksi ja intuitiiviseksi. Samalla muisti- ja tallennuskapasiteetti kasvoivat räjähdysmäisesti, mikä mahdollisti multimedian (ääni ja video) ja CD-ROMien käytön.

Internetin tulo oli toinen Kaypron kaltainen mullistus. Yhtäkkiä kotiin ilmestyi ikkuna koko maailmaan.

2000-luvulta eteenpäin: pienuus, liikkuvuus ja yhteys

Vuosituhannen vaihteen jälkeen kehitys on kiihtynyt huimasti:

• Kannettavista tietokoneista tuli valtavirtaa, vapauttaen meidät työpöydän äärestä.

• Älypuhelimet ja tabletit mullistivat käsityksemme tietokoneesta. Nyt taskussamme on enemmän tehoa kuin ensimmäisissä PC-koneissa.

• Pilvipalvelut siirsivät tiedostot ja ohjelmat pois paikallisilta kiintolevyiltä.

• Laajakaista teki reaaliaikaisesta video puhelusta ja tiedon jakamisesta arkipäivää.

• Tekoäly antaa uusia rajattomia mahdollisuuksia.

Olemme edenneet kapeakaistaisesta, yksinäisestä komentorivikoneesta jatkuvasti verkottuneeseen, saumattomaan ja mobiiliin ekosysteemiin. Se on ollut uskomaton matka, joka on kuljettanut mekaanisen kirjoituskoneen kopsahduksesta tekoälyn kuiskaavaan logiikkaan.

Olen etuoikeutettu, kun olen päässyt kokemaan tämän kehityksen jokaisen vaiheen: tuntenut näppäimet Facitissa, Kirjoittanut sähkökirjoituskoneilla, vääntänyt koodia VIC-20:ssä, tehnyt työtä Kaypro II.  ja nyt katselen, kuinka tekoäly voi kirjoittaa puolestani. Se on osoitus siitä, että oppimisen ja uteliaisuuden liekki ei sammu, kun teknologia muuttuu – se vain saa uutta polttoainetta.

Päiväkäsky:

Käytä 5 sekunnin sääntöä! 

  Hyvät ystävät 

Meillä kaikilla on hetkiä, jolloin tiedämme, mitä pitäisi tehdä, mutta epäröinti tai lykkääminen ottaa vallan. Tähän tarjoaa yksinkertaisen mutta mullistavan ratkaisun: Mel Robbinsin 5 sekunnin sääntö. 

Sääntö on suora ja tehokas: kun sinulla on ajatus, impulssi tai tarve ryhtyä toimeen – olipa kyseessä iso tai pieni tehtävä – laske välittömästi taaksepäin: 5–4–3–2–1 ja aloita toiminta välittömästi nollassa. 

Tämä lyhyt taaksepäin laskenta on aivojesi käynnistyspainike. Se toimii siltana ajatuksen ja teon välillä, katkaisee epäilyksen ja tekosyiden ketjun ja pakottaa sinut liikkeelle. Se estää mieltäsi keksimästä syitä lykätä, vältellä tai murehtia. 

Toiminta korvaa murehtimisen. 

Käyttämällä 5 sekunnin sääntöä voit: 

1. Tarttua heti tehtäviin sen sijaan, että vitkuttelisit 
2. Ota rohkeita askelia elämässä ja työssä.
3. Parantaa itsekuria ja lisätä motivaatiota.
4. Vähentää stressiä ja ahdistusta, jotka usein syntyvät vitkuttelusta. 

Älä anna epäröinnin varastaa mahdollisuuksiasi. Kun tunnet impulssin toimia, aloita laskenta. 
5–4–3–2–1 – TEE SE NYT! 

Ota tämä sääntö osaksi arkea ja todista, miten yksinkertaisuus voi muuttaa tuloksia. 

Ryhdytään toimeen! 

Lähde: Mel Robbins, The 5 Second Rule. 

Syksyn sirpaleet ja sielun syvyydet

 Kamera käteen!

On aika vastata syksyn kutsuun ja tarttua kameraan. Jätä sisä puuhat sikseen – sinua odottaa photowalk rannalla, paikassa, jossa sähköinen odotus on käsinkosketeltavaa. Syksy tarjoaa sinulle puhtaan kankaan, ja nyt etsimme perinteisten maisemien sijaan sirpaleita.

---

1. Järvenrannan lehtikuvat vesirajasta

Unohda koko järvi ja keskity vesirajaan. Siellä, missä syksyn värikkäät lehdet kelluvat kuin yksinäiset laivat, tapahtuu todellinen taika. Ota matala kuvakulma – melkein mahallasi, jos uskallat – ja anna lehtien kehystää sen, mitä pinnasta heijastuu.

Leikittele aamun tai myöhäisen iltapäivän vähäisellä valolla. Anna valon ja varjon kontrastin repäistä kuva kahtia. Kuvassa ei ole vain lehti, vaan se on sielun syvyyksien heijastus veden pintaan.

---

2. Persoonalliset puut – Muotokuva minimalismilla

Jatka matkaa ohi suurten puiden ja etsi se mutkikas puunrunko, joka on saanut osumaa elämältä. Se on luonnon oma veistos, ja tehtäväsi on tuoda esiin sen tekstuuri: kosteuden jättämät raidat, jäkälän vihreät ja ruskean sävyt.

Etsi minimalismia. Puunrunko ei kaipaa seurakseen koko maisemaa; se on muotokuva. Sommittele niin, että puu on ainoa aihe. Riko perinteisiä sääntöjä ja anna puun mennä kuvan reunan yli tai keskelle, jos se tuntuu oikealta. Se on oma näkemyksesi.

---

3. Sumun mysteeri – Kärsivällisyyden palkka

Paras vinkki on kärsiä: herää, kun se vielä tuntuu liian aikaiselta. Vain silloin saatat nähdä sumun nousevan maiseman yllä. Se on verho, jonka luonto laskee kaiken  eteen.

Tarvitset malttia ja tekniikkaa. Pitkä valotusaika on avain tähän mysteeriin. Haluat, että vesi muuttuu silkin pehmeäksi ja sumu haihtuu juuri sopivasti luoden sen häivytetyn, mystisen tunnelman. Unohda tarkkuus; tässä on kyse aistimuksesta.

---

Ajattele toisin!

Olet kuullut kaikki sommittelu säännöt. Unohda ne. Nyt on aika rikkoa niitä:

• Kuvaa ylös, alas, tai niin läheltä, että syvyysterävyys on lyhyt.

• Leiki väreillä niin, että ne särkevät silmää, tai poista ne jättäen jäljelle vain kontrasti.

• Älä vain kuvaa kohdetta. Kuvaa sitä, miltä se sinusta NYT tuntuu.

Nyt! Laita kahvi termariin, heitä reppu selkään ja tartu kännykkään tai kameraan. Nauti photowalk retkestä! Syksyn valo odottaa sinua.

Minkä näistä kolmesta – lehdet, puu, sumu vai jotakin muuta aiot ensimmäisenä kuvata?

Uskomatonta

mutta niin totta

Istun tässä ja muistelen, miten isäni aikoinaan laski 1940–50-luvuilla siemen- ja viljamääriä. Pöytä oli pihkainen, sormenjälkien tummentama. Eilen minä istuin tässä, mutta sormet eivät laskeneet siemeniä, sillä katselin tietokoneen ruutua – kuuntelin Elon Muskin ääntä. Katselin suomeksi tekstitettyjä podcasteja.

Isäni syntyi v. 1915 ja näki hevosvetoisen kyntöauran muuttuvan traktoriksi, näki sähkön tulevan pirttiin, näki lankapuhelimen, radion, sitten television. Hän näki Suomen nousevan sodan jaloista ihmeeseen. Silloin jokainen uusi kone oli lupaus kevyemmästä työstä, paremmasta elämästä. Se oli käsin kosketeltavaa kehitystä: lisää maitoa, isompi hehtaarisato, lämpimämpi talo ja paremmat kulkuyhteydet.

Nyt kuuntelen tekoälystä, joka kirjoittaa runoja paremmin kuin runoilijat; autonomisista autoista, jotka ajavat ilman kuskia, halki mannerten (kuka nyt korjaa, jos vanhan Massey Fergusonin jos moottori yskii?); ja avaruus matkoista, joilla rikkaat pian lomailevat Marsissa.

Peilaan. Isän kehitys oli lineaarista: jokainen askel johti seuraavaan, järkeenkäypään parannukseen. Oli tavoite: selviytyä ja rakentaa.

Nämä eilen kuuntelemani, ihan totta olevat tarinat, ne eivät puhuneet parannuksesta, vaan hypystä. Puhuttiin siitä, että työ katoaa, että ihminen on lähes tarpeeton. Sähkön saadessa sielun, onko ihmistyöllä vielä paikkaa?

Minun realistinen tulevaisuuteni, vuonna 1915 syntyneiden maanviljelijävanhempien lapsen näkökulmasta, näyttää tältä: Pöytä on edelleen pihkainen. Maa tuottaa ruokaa, vaikka se muokattaisiin robottitraktorilla. Mutta kysymys ei ole enää pellosta. Se on siitä, kuka minä olen, kun kone on viisaampi, ja kuka sitä ohjaa, kun ratin takana ei ole ketään. Tuntuu, että isäni sukupolvi rakensi talon puusta. Meidän sukupolvemme istuu nyt talossa ja kuuntelee, kun joku selittää, että talo on vain simulaatio.

Ja minä, minä suljin tietokoneen ja menin nukkumaan. Mietin unessa, onko lehmä enää lihaa ja luuta. Se on se ainoa realistinen tulevaisuus, jonka tiedän. Vielä.

Unien katoava taika

Usein aamuisin palaan mielelläni yön aikana näkemääni uneen. Ei niitä aina muista, vaikka kuinka haluaisi. Toisinaan muistaa, vaikka ei haluaisi – ne ovat niitä painajaisia, joita ei tee mieli muistella. Unet voivat viedä outoihin paikkoihin, vanhaan aikaan tai täysin hulluihin tilanteisiin.

Unissa kaikki on mahdollista: on upeita kokemuksia, mutta myös niitä pimeitä hetkiä. Erityisen arvokkaita ovat hetket, kun unessa kokee oivalluksen tai idean, josta on todella hyötyä hereillä ollessa. Tällaisia unia toivoisi näkevänsä useammin, mutta valitettavasti niitä ei voi tilata – hyvät unet tulevat vain, jos ne ovat tullakseen. Ne saattavat tarjota ratkaisuja ongelmiin tai vain kauniin ja inspiroivan kokemuksen.

Miten toimia unien kanssa herättyä?

Voit itse päättää, mitä teet uni kokemuksilla. Jos jokin uni tuntuu tärkeältä, merkitykselliseltä tai inspiroivalta, se kannattaa ehdottomasti tallentaa. Kirjoita se ylös tekstiksi tai tallenna tarina ääninauhalle. Pieni unipäiväkirja yöpöydällä on eräs tapa varmistaa, ettei oivallus tai tunne pääse katoamaan aamutoimien keskellä. Näin pääset myöhemmin palaamaan näihin mielen salaperäisiin matkoihin.

Aamulla

Metsän kultainen, heijastus tumma vesi, sammal pehmoinen.

Jäinen tuoksu on,

kuura maahan levittäytyy,

hiljaisuus on syvä.

Pienet askeleet,

lehdet rapisevat,

valo lämmittää.

---

Sammal peitti maan pehmeänä mattona, kun astuin varoen metsäpolulle. Ilma oli kylmä, syksyn pureva henkäys. Pienen lammen pinta oli täysin tyyni, peilaten taivaan utuisen valon ja rannan ruskan värittämät  puut. Jokainen askel oli äänekäs, rikkoen ympäröivän hiljaisuuden. Kuulin vain omat ajatukseni ja haikujen rytmin päässäni. Maassa polun varrella oli pudonneita lehtiä, joista osa oli jo saanut päälleen ohuen kuuran.
Mieli vaelsi, kunnes löysin täydellisen paikan istahtaa, hengittää sisään metsän rauhaa ja kuunnella luonnon omaa sinfoniaa, joka oli niin hiljainen, ettei sitä voinut kuulla, vain tuntea. Aika  pysähtyi tähän hetkeen.

 

Päätös on tehty

 

Oli ilta, ja aurinko laski pilvien takana. Hän istui tuijottaen televisiota. Elämä tuntui ihmeelliseltä. Hän oli tehnyt päätöksen, jota jotkut pitivät hyvänä, toiset taas kritisoivat. Eräs asiantuntija oli ehdottanut jotain, mikä tuntui hyvältä, mutta päätöksen tehtyään hän kuuli toisen, vastakkaisen mielipiteen. Kumpaan pitäisi luottaa? Kuka on oikeassa, kun päätös on jo tehty?

Hän tunsi olonsa uupuneeksi. Tuntui, että jokainen päivä oli sarja jatkuvia valintoja, joissa piti arvioida, kumpi oli parempi, mikä väärin. Mutta kuka lopulta voi sen määritellä?

Hän hymyili itselleen. Ei se ollutkaan tärkeää. Tärkeää oli elämä. Se ei ollut mustavalkoista. Se oli harmaan ja eri värien sävyjä, epävarmuutta, jatkuvaa muutosta, ja joskus se oli vain sitä, että pitää antaa asioiden mennä omalla painollaan.
Hän nousi ja vaihtoi kanavaa. Hän ei enää pohtinut oikeaa tai väärää, vaan tunsi rauhaa elämän epätäydellisyydessä.

Kuuntelen musiikkia

yhden euron kaiuttimella

Käyn joskus ihan vain satunnaisesti kirpputorilla kävelemässä. Usein se on vain kävely, jolta en löydä mitään, eikä minulla ole muita odotuksia, kuin katsella rauhassa. Joskus harvoin jotain kuitenkin löytyy. Niin kävi tässä taannoin.

Hyllyssä oli pieni musta esine, LEKI-bluetooth kaiutin, jonka hintalappu kertoi sen hinnan olevan vain yhden euron. Ajattelin, että tuskin tuo edes toimii, mutta se näytti niin uudelta, että päätin ostaa sen.

Ehkä se olikin aivan uusi, sillä kaikki toimi. FM-radio ja bluetooth-kaiutin hakkaa mennen tullen puhelimen kaiuttimen äänen. En varmaan olisi tuollaista kaiutinta koskaan ostanut, ellen olisi käynyt kirpputorilla.

Joskus tällainen heräteostos on kuitenkin hyvä löytö. Nytkin se tuossa vieressä soittelee Spotify-suosikkejani.

Malttamattoman marssi

 Se taitaa olla ikivanha fraasi: "muutos on ainut vakio". Minäkin olen satavarma siitä, että näin se menee. Aika kuluu ja vuodet vaihtuvat, säätila ei ole pitkään samanlainen. Ei juurikaan mikään, vaan kaikki muuttuu. Vai muuttuuko sittenkään?

Olen toteuttanut elämäntapamuutosta pienin askelin, tietäen sen vaativan vahvaa motivaatiota ja sitkeyttä. Tiedän, miten pitää edetä, silti muutos on hyvin hidas ja välillä saattaa tulla mieleen, että tämä on turha vaiva. Pysyvä muutos vaatii toistoja, toistoja päivittäin. Ehkä sitä pysyvää muutosta myös tapahtuu, sillä saatan vain olla malttamaton luonne. Minulla on selkeä päämäärä, ei siinä mitään, mutta tämä hitaasti kiiruhtaminen on myös "ressaavaa".

Toisaalta se on motivaatiota lisäävänä, kun huomaa jotakin tapahtuvan ja tien olevan avoin tavoitetta lähemmäksi. Ne pienet välitavoitteet ovatkin pieniä portaita, joiden apuun on hyvä tukeutua ja uskoa, että tästä on sentään minulle apua!

Mira Luodin pudotus vähintään outo

– Onko Tanssii tähtien kanssa liian yleisö vetoinen?

MTV:n ”Tanssii Tähtien Kanssa” -ohjelma näyttää saavan runsaasti palstatilaa lehdissä ja sosiaalisessa mediassa. Syynä ovat ilmeisesti äänestäjien aikaansaamat yllätyspudotukset, jotka poikkeavat huomattavasti tuomarien antamista pisteytyksestä.

En ole kovin innokas viettämään sunnuntai-iltoja televisiota katsellen, enkä ole muutenkaan tanssin asiantuntija, mutta minua ihmetyttää, miten tuomariäänet eivät vaikuta putoamis järjestykseen. Ovatko säännöt vialla, vai miksi kansa kävelee noiden asiantuntijatuomarien ylitse? Oli se eilinen Mira Luoti ja Anssi Heikkilä -pudotus minustakin vähintään outo, sillä tuolla parilla olisi mielestäni ollut mahdollisuus aivan kärkikahinoihin.

Pitäisikö olla niin, että parhaat tuomaripisteet saaneet olisivat suojassa pudotukselta, tai voisiko olla jokin muu keino estää ihan kärjestä putoaminen pelkillä yleisöäänillä? Tämä nykykäytäntö rapauttaa tuomariston koko arvovallan.

Jatkan edelleen, mutta vain satunnaisesti, kuten tähänkin saakka, tuon kilpailun seuraamista – jos en muuta, niin sen ratkaisevan viimeisen puolituntisen, jossa on kooste ja pudotus.

 

Mikrotarina

Omaishoitoa ja oppia ikä kaikki

Tämä omaishoitajan arki tuo paljon uutta elämään, kuten ruoanlaiton ja pyykkien huollon. Nämä ovat sinänsä tuttuja juttuja, mutta nyt ne ovat osa arkea aivan eri tavalla kuin koskaan aikaisemmin.

Tänään valmistelin ateriaa eilisten ruokien pohjalta ja huomasin, että mikroaaltouuni on pakko puhdistaa. Samalla löysin espanjalaisessa New Scientist -lehdessä julkaistun tutkimustiedon, jonka mukaan kotitalouksien mikroista on löytynyt jopa 747 eri bakteerisukujen edustajaa!

Tämä oli viimeinen niitti, miksi ryhdyin heti siivoushommiin. Pesin uunin lasilautasen ja pyyhin pinnat pesuaineliuokseen kostuttamallani siivousliinalla. Se ei kuitenkaan tuottanut aivan toivottua tulosta, joten otin kulhoon vettä ja kiehutin sitä mikrossa. Seinämät kostuivat höyrystä, ja nyt ne oli helppo pyyhkiä puhtaiksi liinalla.

Kaikkeen sitä vaan oppii! Näitä uusia asioita on paljon, mutta tämä oma ikä on itselläkin sellainen, ettei ihan kaikkeen pysty. Hyvin tässä kuitenkin toimeen tullaan ja eteenpäin mennään!

HyperX Cloud III,

Ongelma 

En harrasta tietokonepelejä, mutta käytän paljon tietokonetta ja äänitallentimia erilaisiin äänitys tarkoituksiin. Päätin ostaa uuden kuulokemikrofonin ja eksyin pelikuulokkeiden laajaan viidakkoon. Löysin Logitech G Pro X -mallin, jonka hinta vaihtelee 80 eurosta yli sataan. Ei muuta kuin kauppaan. Eihän sitä sitten ollutkaan hyllyssä, vaan se olisi pitänyt tilata ja odottaa noin viikon verran.

Kysyin myyjältä, olisiko jokin muu merkki, joka olisi vastaava ja heti saatavissa. Suositus oli HyperX Cloud III, joka on hyvä, mutta edullisempi kuin tuo Logitechin langallinen malli. Ostin sen enempää ihmettelemättä.

Vaikuttaa hyvältä valinnalta minun käyttööni, mutta minulle siinä on yksi ongelma: Haluaisin, että tallentaessa puhetta tai muita ääniä, kuulisin  monitoroitua ääntä kuulokkeista. En vain ole löytänyt asetusta, miten sen saisi päälle ja toimimaan.

Tämä malli tukee kyseistä mahdollisuutta, mutta kun en osaa, en löydä, miten se asetus otetaan käyttöön. Ei tuo ole mikään suuri haitta, mutta se on haitta, jonka yli haluaisin päästä.
Jos ongelma on sinulle tuttu, laita vinkki kommenttiin, niin sitten tuo headsetti ansaitsee lähes täydet *****.

Tuoksuvatukka

                                kesä on mennyt,
                                mutta nyt syksy saapuu
                                on uusi jakso.

Mustavalkoinen,

 kun varjot puhuvat

Mustavalkoisuus. Yksi sana, joka voi muuttaa minkä tahansa kuvan keskinkertaisesta paremmaksi – tai ainakin niin sanotaan. Se on  temppu, dramaattinen suodatin, joka tuntuu lupaavan, että kuvat eivät koskaan haalistu, olipa kyseessä sitten luonnonmaisema,  muotokuva tai vilkas katukuva.

---

Väritön tarinankertoja

Uskotteko salaa, että jokainen valokuva näyttää hyvältä mustavalkoisena?

Jotkut nyökkäävät heti. Onhan se klassista, ajatonta, jopa salaperäistä. Se antaa kuvalle painoarvoa, jota värikäs iloittelu ei pysty tarjoamaan. Tuntuu, että siinä kohtaavat kuvaajan sielu, se pääsee valloilleen.

Toiset taas pyörittelevät silmiään. "Ei, ei kaiken tarvitse näyttää vanhalta Suomi-filmiltä tai 50-luvun uutiskuvalta", he puuskahtavat. Ja ymmärrän heitä. Värit ovat tarinankertojia: Syksyisen pellon syvä, kostea vihreä, polkupyörän iloinen sininen auringonpaisteista seinää vasten – ne puhaltavat maisemaan eloa. Ne ovat se värien hetki.

Olen silloin tällöin mustavalko-liputtaja.

En ole mustavalkoisuuden ehdoton suosija, mutta tartun siihen, kun se tuntuu oikealta. Kuvaan mustavalkoisena arkipäivän hetkiä, tai jopa tapahtumia, jos yksivärisyys tuntuu tunnelmaan sopivalta kumppanilta. Se on kuin valitsisi vaatteisiin villakangasta farkkujen sijaan – se tuo tekstuuria ja kontrastia.

Kuitenkin, kun asettelen riviin pieniä, kirkkaanvärisiä muovisia minihahmoja, ne saavat jäädä täys värisiksi. Ne pienet palikkasateenkaaret ansaitsevat kaikki kirkkaat kuosinsa! Mustavalkoisuus veisi niiden sielun. Valon ja varjojen kilpailu

Mustavalkoisuus, sillä on salainen tapa hiipiä kuviin. Se iskee usein kaupungin kaduilla, erityisesti niillä kujilla, joilla varjot ja valo kilpailevat huomiosta.

Se on hetki, jolloin kaupunki tuntuu jo puoliksi värittömältä. Hetki, joka sisältää vain syvää, dramaattista kontrastia – ei kirkkaanpunaista, joka kääntää katseen, vaan puhtaita linjoja ja valopilkkuja, jotka leikkaavat pimeyden. Mustavalkoinen pakottaa meidät näkemään muodon, rakenteen ja tunteen värien sijaan.

Tässä piilee mustavalkoisen mahti: se saa meidät näkemään kuvan uudelleen, pelkistetysti. Keskittyn siihen, miten valo muotoilee, ei siihen, miltä kohde näyttää.

Mutta muistetaan rehellisyys: kun ruska hehkuu, silloin ei mustavalkoisuuden ole asiaa kuviin. Sen värien pitää näkyä, ne täytyy tuntea!

Oletko sinä mustavalkoisuuden fani vai sen vihaaja? Kommentoi!