Havaintoja:

  Onko olemassa vääriä kysymyksiä?

Sanotaan, ettei ole olemassa tyhmiä tai vääriä kysymyksiä. Mutta olen huomannut, että joskus kysymys voi ohjata huomion aivan väärään suuntaan.

Törmäsin valokuvaussivustolla pohdintaan siitä, mikä on aloittelevan kuvaajan yleisin ”väärä kysymys”. Se kuuluu lähes poikkeuksetta näin: ”Millä kameralla tämä kuva on otettu?” Kysymys on siinä mielessä huti, että se siirtää vastuun ja taian koneelle. Ei kalliskaan kamera tee hyvää kuvaa, vaan kuvaajan silmä, valon ymmärtäminen ja se kyseinen sekunnin murto-osa, jona laukaisinta painetaan. Kysymys kiinnittyy välineeseen, vaikka pitäisi puhua kuvallisesta näkemyksestä.

Omaishoitajuuden arjessa kysymykset ovat toisenlaisia, ne ovat paljon isompia, painavampia ja usein sellaisia, ettei niihin löydy valmista vastausta mistään oppaasta. Sekaan mahtuu myös niitä kysymyksiä, joita ei aina edes kehtaisi kysyä ääneen.

Karhu herää, kun raja ylittyy

Tämä elämänvaihe on opettanut minulle valtavasti. Koen omaishoitajuuden henkisesti palkitsevaksi, enkä tee tätä vastenmielisyyttä tuntien. Ehkä juuri siksi motivaationi on korkealla; haluan todella oppia uutta ja ymmärtää. Mutta maailmassa on niin paljon omaksuttavaa, ettei kaikkea kannata edes yrittää imeä itseensä. On osattava valita, minkä antaa tulla ihon alle.

Kuuntelu on voimavarani, mutta minullakin on rajani. Jos joku alkaa nokitella tai arvostella arkeamme, huomaan ärtyväni kuin marjais karhu. Ja hyvä niin –se ärähdys on merkki siitä, että omaa tilaa ja jaksamista on suojeltava. Olosuhteisiin nähden meillä on kuitenkin kaikki aivan ok, ja se on jo voitto itsessään.

Valoa ruudussa ja haikuja ruuduissa

Tasapainoa ja iloa tähän kaikkeen tuo valokuvaus. Olen ottanut vuoden alusta alkaen osaa Today 365 -haasteeseen, ja se inspiroi minua joka ikinen päivä. Haaste pakottaa pysähtymään. Se ei kysy kaluston hintaa, vaan pakottaa kysymään: Mitä kaunista tai kiinnostavaa tässä hetkessä on juuri nyt? Se pitää silmän virkeänä silloinkin, kun seinät meinaavat kaatua päälle.

Tästä päivittäisestä pysähtymisestä on syntynyt jotain uutta. Aloitankin blogissani uuden sarjan otsikolla ”Havaintoja”.

Idea on yksinkertainen mutta kiehtova: tiivistän arjen hetken, tunnelman tai kysymyksen kolmiriviseksi haikurunoksi (17 tavua). Haiku on itsessään kuin tekstimuotoinen valokuva, se on nopea välähdys todellisuudesta. Tämän haikun syötän tekoälylle, joka piirtää sen pohjalta kolmiosaisen triptyykkisarjakuvan. Perinteinen haiku, arjen havainto ja uusi teknologia kohtaavat samalla ruudulla.

Katsotaan, kuinka pitkään intoa riittää. Juuri nyt matka tuntuu seikkailulta, ja jokainen päivä tuo tullessaan (ehkä) uuden havainnon.