mutta niin totta
Isäni syntyi v. 1915 ja näki hevosvetoisen kyntöauran muuttuvan traktoriksi, näki sähkön tulevan pirttiin, näki lankapuhelimen, radion, sitten television. Hän näki Suomen nousevan sodan jaloista ihmeeseen. Silloin jokainen uusi kone oli lupaus kevyemmästä työstä, paremmasta elämästä. Se oli käsin kosketeltavaa kehitystä: lisää maitoa, isompi hehtaarisato, lämpimämpi talo ja paremmat kulkuyhteydet.
Nyt kuuntelen tekoälystä, joka kirjoittaa runoja paremmin kuin runoilijat; autonomisista autoista, jotka ajavat ilman kuskia, halki mannerten (kuka nyt korjaa, jos vanhan Massey Fergusonin jos moottori yskii?); ja avaruus matkoista, joilla rikkaat pian lomailevat Marsissa.
Peilaan. Isän kehitys oli lineaarista: jokainen askel johti seuraavaan, järkeenkäypään parannukseen. Oli tavoite: selviytyä ja rakentaa.
Nämä eilen kuuntelemani, ihan totta olevat tarinat, ne eivät puhuneet parannuksesta, vaan hypystä. Puhuttiin siitä, että työ katoaa, että ihminen on lähes tarpeeton. Sähkön saadessa sielun, onko ihmistyöllä vielä paikkaa?
Minun realistinen tulevaisuuteni, vuonna 1915 syntyneiden maanviljelijävanhempien lapsen näkökulmasta, näyttää tältä: Pöytä on edelleen pihkainen. Maa tuottaa ruokaa, vaikka se muokattaisiin robottitraktorilla. Mutta kysymys ei ole enää pellosta. Se on siitä, kuka minä olen, kun kone on viisaampi, ja kuka sitä ohjaa, kun ratin takana ei ole ketään. Tuntuu, että isäni sukupolvi rakensi talon puusta. Meidän sukupolvemme istuu nyt talossa ja kuuntelee, kun joku selittää, että talo on vain simulaatio.
Ja minä, minä suljin tietokoneen ja menin nukkumaan. Mietin unessa, onko lehmä enää lihaa ja luuta. Se on se ainoa realistinen tulevaisuus, jonka tiedän. Vielä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro mielipiteesi!