Valokuvaajan mietteet:

Etsin kuvauskohdetta omassa pihassa tai metsässä, painan kevyesti kameran laukaisinta, ja hetki pysähtyy.

Maailma ympärilläni katoaa, kun uppoudun kuvausprosessiin. Mutta mitä kaikkea pääni sisällä pyörii tuolla ratkaisevalla hetkellä? Sukellan syvemmälle valokuvaajan mielen melskeeseen!

Koristeomenapuu keväällä

Jokin pysähtyy, kun kohtaan aiheen, jonka haluan kuvata. Ensin mietin, haluanko lähestyä kohdetta intiimisti lähikuvalla, vai annanko sille tilaa hengittää laajemmalla kuvakulmalla. Molemmilla on oma viehätyksensä. Lähikuva voi paljastaa pienetkin yksityiskohdat, kun taas ympäristö saattaa tuoda kontekstia ja kertoa koko tarinan.

Sitten mietin, haluanko häivyttää taustan sumean pehmeän bokehin avulla vai pitää sen terävänä osana kokonaisuutta. Sumea tausta voi ohjata katseen kohteeseen, kun taas terävä ympäristö voi tuoda syvyyttä ja kiinnostavuutta kuvaan.

Seuraavaksi mietin, onko kohde liikkeessä? Jos tuuli heiluttaa kukkia tai lintu lentää ohitse, tarvitsen lyhyen valotusajan pysäyttääkseni liikkeen vai haluanko hyödyntää pitkää valotusaikaa luodakseni pehmeän liikehtimisen vaikutelman?

Entä kameran tuki? Käytänkö monopodia vakauttaen käden tärinän, vai käytänkö kolmijalka jalustaa täydellistä tarkkuutta varten tai uskaltaudunko luottamaan hernepussiin kiven päällä? Jokaisella on omat etunsa ja haittansa, ja valinnat riippuvat kuvaustilanteesta ja omasta valinnasta.

Mutta lopulta, kaiken pohjalla on kysymys: Se on se, mikä ohjaa kaikkia edellisiä päätöksiäni. Millaisen kuvan haluan luoda? Haluanko herättää tunteita, kertoa tarinaa tai vain ikuistaa hetken kauneuden?

Mitä teen kuvalla? Julkaisenko jakamalla kuvan some-maailmaan tai piilotanko omaan arkistoon? Se riippuu useimmiten kuvan tunnelmasta ja siitä, mitä toivon sillä saavuttavani. Saatan koota kuvista videon tai slideshow esityksen, ehkä kokoan tulostettavan kuvakirjan, tai digikasvion. 

Ja sitten tulee viimeinen kysymys: Miksi minä yleensäkin valokuvaan? Koska se on tapa nähdä maailmaa muistoja keräten, ikuistaa kauneutta ja jakaa sitä muiden kanssa. Se on tapa kertoa tarinoita ilman sanoja ja luoda yhteyden ihmisten välille. Se on yksinkertaisesti intohimoni, ja se tuo iloa elämääni.

Valokuvaaminen on matka, joka ei lopu koskaan. Aina on uusia asioita, uutta opittavaa, uusia tekniikoita kokeiltavaksi ja uusia tapoja ilmaista itseään. Se on matka, jolle kutsun kaikki mukaan, sillä jokaisella on ainutlaatuinen näkökulma, jota voi myös vaihtaa. Kuvalla on aina pieni tarina kerrottavanaan.