Sulkakynä ja kamera

 

Miksi kuvaisin suutarin enkä soppakulhoa?

Oletteko huomanneet, että nykyään kadulla käveleminen on kuin katsoisi sarjakuvaa – mutta huonolla resoluutiolla? Joka kulmassa seisoo joku takaviistoon nojaava aikuinen, joka yrittää näyttää siltä, ettei huomaa kaveriaan, joka kyykkii asvaltilla ottamassa sitä ”täydellisen katukuvaa.

Hän on se Vaikuttaja. Ihminen, jonka suurin saavutus on löytää se tietty värisävy tai seinä, joka saa ihohuokoset katoamaan ja seuraajamäärät nousemaan.

Mutta katsokaapa tarkemmin. Tuon poseeratun tyhjyyden takana, siellä missä katuvalo ei ylety ja missä ilma tuoksuu joltain muulta kuin pakokaasulta tai hajuvedeltä, asuu Tekijä.

Käsien kieli vs. sormenpäiden tyhjyys

Street Photography Labin artikkeli herätti minut pohtimaan: miksi me kuvaamme ihmisiä, jotka vain ovat, kun voisimme kuvata ihmisiä, jotka tekevät?

Vaikuttaja: Kädet ovat leuan alla, sormet hipaisevat huulia. Katse on kaukaisuudessa, ehkä miettimässä seuraavaa sopimusta.

• Tekijä: Kädet ovat maalissa, rasvassa tai mullassa. Kynnenaluset kertovat historiasta, jota ei pestä pois yhdellä eikä kahdellakaan suihkulla.
  

Kun kuvaat Tekijää – sitä seppää, joka katsoo rautaa alasimella, tai suutaria, joka takoo koron kiinni niin että tanner tömisee – et kuvaa vain ihmistä. Kuvaat työtä ja prosessia. Kuvaat hetkeä, jolloin ihminen ja materiaali neuvottelevat siitä, kuka määrää.

Katu on näyttämö, mutta kuka on ohjaaja?

Vaikuttaja ohjaa itseään. Hän on oma brändinsä, oma valomiehensä ja oma suurin faninsa. Hän on kohde.

Tekijä on usein täysin tietämätön kamerasta. Hän ei ehdi miettiä, onko leuka optimaalisessa kulmassa. Jos hän räpäyttää silmiään väärässä välissä, kallis osa hajoaa tai leipätaikina sitkistyy liikaa. Siinä on se valokuvauksen pyhä kolminaisuus: keskittyminen, kaaos ja käsityö.

"Vaikuttaja myy meille näkymän siitä, miltä elämä näyttää.
Tekijä näyttää meille, miltä elämä tuntuu, kun työtä todella tehdään."

Haaste kuvaajalle

Seuraavan kerran, kun näet sen tyypin, joka asettelee merkkireppuaan kahvilapöytään juuri oikeaan kulmaan, kävele ohi. Mene sen sijaan korttelin taakse, missä joku korjaa vanhaa pyörää tai maalaa sitä kili-kali-maalilla.

Älä pyydä häntä hymyilemään. Älä pyydä häntä katsomaan kameraan. Kuvaa se, miten hän puristaa työkaluaan. Kuvaa se hikipisara, joka ei ole peräisin kuntosalin treenistä, vaan aidosta työn ponnistuksesta.

Sillä loppujen lopuksi: kuka haluaa katsoa kuvia ihmisistä, jotka vain poseeraavat elämää, kun voimme katsoa kuvia ihmisistä, jotka rakentavat tätä maailmaa käsin? Onko tällaisten kohteiden etsimisessä järkeä? En tiedä, en ole vielä kokeillut, mutta tarkoitus on kokeilla.

P.S. Jos näette kuvaajan kyykkimässä jalkakäytävällä kameran kanssa, hän ei ole ottamassa selfietä. Ehkä hän haluaa vangita sen hetken, kun paikallinen lukkoseppä kiroaa ja etsii pudonnutta ruuvia.