No niin, tästä jatketaan. Laitoin muuten juuri Zoomin virran päälle, jos sattuisi tulemaan joku terävä oivallus kesken kirjoittamisen. Parempi olla valmiina!
Pakotettu arkistonhoitaja
Minulla on salaisuus. Salaisuus, jonka olemassaolon tiedän minä, ja muutama onnekas perheenjäsen, jotka saavat satunnaisia maistiaisia. Kyseessä on Äänipäiväkirja (ÄPK) tai Videopäiväkirja (VPK), sieluni digitaalinen komposti laitos, joka ei ole päivänvaloa nähnyt. Ja hyvä niin, sillä jos se näkisi, luultavasti minulta lähtisi sosiaalinen luottoluokitus.
Se alkoi viattomasti, yhtenä Audacity-raitaan musemistanai monologeista. Nyt se on kasvanut jopa hirviö monikamera tuotannoksi. Minä en vain "pidä päiväkirjaa", minä arkistoin nykyistä arki elämää.
Tänään aamulla huomasin, kun tuijotin tyhjää seinää ja mutisin syvällisiä. Enkä tietenkään käyttänyt siihen ainoaa järkevää laitetta, eli puhelinta, joka oli taskussa. Ei. Kyseessä oli "iso tunne", joka vaati Zoom H4 kirkkaan äänenlaadun, jotta sisäinen ahdistukseni tallentuu parhaalla mahdollisella taajuudella. Ja sitten, kun tuli se hetki, että piti kuvata tiaisia, joka tuijottivat minua tuomitsevasti, otin esiin tietenkin Nikon Z:n, koska lintujen vihaisen tuijotuksen emotionaalinen intensiteetti vaatii täyden kennon dynamiikan. Puhelin on vain hätäisiä pieniä havaintoja varten, kuten se, kun löydän kaupasta alennusmyynnistä jotain tarpeellista.
Suurin haasteeni ei ole tallennus, vaan editoiminen. VPK on usein kooste. Elämäni on kuin huonosti leikattu taide-elokuva. Pätkä Panasonicin videokuvaa (jossa näytän itseni mielestä parhaalta), sekoittuneena raaka ääniraitaan Audacitystä (jossa kuulostan lähinnä nälkäiseltä peikolta), ja väliin heitetty DJI Pocket 2:n vau-miten-vakaata-kuvaa jostain ihan turhasta.
Tämä jatkuva tallentamisen tarve luo elämääni kaksoisroolin: Olen yhtä aikaa päähenkilö ja kamera- ja äänimies. Kun jotain hauskaa tai dramaattista tapahtuu, ensimmäinen ajatukseni ei ole "mitä teen?", vaan "onko tämä Nikon Z:lla vai pitääkö kaivaa se Panasonic esiin?". En voi vain nauraa, minun täytyy myös varmistaa, että nauruni kaiku on tallennettu riittävän tilavasti.
Tämä ei ole laite riippuvuutta, ei tietenkään. Se on vain arkisen arkistoinnin tarve. Sitä paitsi, miten perheeni muuten tietää, mitä ajattelin todella siitä uudesta juustosta, jota ostin? Ei sitä voi vain kirjoittaa. Se täytyy äänittää ja ehkä kuvata lähikuvassa, jotta he ymmärtävät myöhemmin kokonaisuuden.
Nyt minun täytyy lopettaa. Otan Zoomin, on tullut hyvä hetki äänen tallennukseen, kun vaihdamme autoon talvirenkaat. Ja luulen, että tarvitsen siihen vielä DJI Pocket 2:n liikkuvuuden, kohta nousen tästä tuolilta. Se on tärkeä osa dramaturgiaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro mielipiteesi!