Päästyäni vanhuuseläkkeelle ajattelin, että tästä lähtien elän omaa elämääni. Päivien jatkuminen erilaisena oli pakahduttavan onnellista, mutta pelottavaa. Kukaan ei ole kertonut minulle miten tätä päivää oikein eletään. Olenkohan minä vuosikausiin ”elänyt” tätä päivää. Tuntuu siltä, kuin tätä hetkeä minussa eläisi vain sydän, keuhkot ja muut elimet.Kaikki muu on varattu odotukselle, sille haihattelulle, jota heti katuu, jos ryhdyn muistelemaan työaikaani, eikä sitä minun entistä työtä, samalla tavalla enää tee kukaan toinenkaan. Muistelen nuoruuden aikoja, ymmärrän miten otin onnenpotkut vastaan kuin hengitysilman. Ei minun työssäni ollut merkittäviä ongelmia.
Muistoista ja päiväkirjan lehdillä pölisevät pölyhiukkaset, jotka saavat ilman väreilemään ja peittävät ajatukset melankoliseen usvaan.
Nyt saan kuunnella aamun sadetta ja iltatuulen huminaa. Saan puurtaa omassa puutarhassa! Saan lukea kirjoja, koska haluan! Voin lähteä lenkille tai samoilla metsissä. Saan maata sohvalla ja katsella nuorten toilailua Big Brother tosi TV:ssä. Yritän ymmärtää, miten tärkeää on elää tätä päivää ja tarttua hetkeen.—Tarvitsemme aikaa kyetäksemme muuttumaan,
ei aika muuta asioita, vaan ihminen itse!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro mielipiteesi!