Kameran kanssa harhailua

 

– eli miksi ihminen tuijottaa lätäkköä?

Oletteko koskaan nähneet kadulla ihmistä, joka pysähtyy keskelle jalkakäytävää, kyykistyy vaarallisen näköisesti ja alkaa kuvata ruosteista polkupyörän lukkoa tai halkeamaa asfaltissa? Onneksi olkoon, olette todennäköisesti todistaneet lajia nimeltä Photowalk.

Suomeksi tätä voisi kutsua valokuvakävelyksi, mutta termi on hieman harhaanjohtava. Kävelyhän tarkoittaa yleensä etenemistä paikasta A paikkaan B. Photowalkilla tavoitteena on sen sijaan liikkua mahdollisimman vähän ja mahdollisimman hitaasti. Se on tunnin mittainen retki, jonka aikana ehtii kulkea ehkä kolmesataa metriä, ehkä pari kilsaa, mutta nähdä voi enemmän kuin maratoonari koko kautena.

Katseen kalibrointia

Nykyaikana puhutaan paljon tietoisesta läsnäolosta ja mindfulnessista. Valokuvaajalle tämä tila syntyy luonnostaan heti, kun sormi hakeutuu laukaisimelle. Arkinen ympäristö lakkaa olemasta lista kauppoja, liikennemerkkejä ja kiireisiä ihmisiä. Siitä tulee sommitelmia: valoja, varjoja, pintoja ja omituisia yksityiskohtia, kuten roskaa.

Photowalkin suurin rikkaus on "epäkuvauksellisten" asioiden kuvaaminen. Kun antaa itselleen luvan kuvata sellaista, mitä ei muuten ikinä tallentaisi, mieli vapautuu. Ei etsitä täydellistä postikorttimaisemaa, vaan etsitään sitä, miltä maailma näyttää juuri nyt keväällä. Se on rentouttavaa juuri siksi, ettei siinä tarvitse suorittaa mitään. Kukaan ei tule tarkistamaan, tuliko kuvista taidetta vai pelkkää pikselimössöä.

Tunti tiivistettynä minuuttiin

Valokuvakävely on parhaimmillaan visuaalista löytöretkeilyä omassa naapurustossa. Se on muistutus siitä, että maailma on täynnä nähtävää, jos vain viitsii hidastaa vauhtia niin paljon, että ehtii tarkentaa katseensa.

Tämän päivän saalis on taltioitu alla olevaan videoon. Se on puolentoista minuutin mittainen läpileikkaus niistä hetkistä ja yksityiskohdista, jotka pysäyttivät tällä kertaa. Olkaa hyvät, tässä tunnin kuvakävely tiivistettynä: