Nelipyöräinen vapauden avustin
Sanotaan, että timantit ovat naisen parhaita ystäviä, mutta meidän taloudessamme se kunnia kuuluu tällä hetkellä alumiiniselle, nelipyöräiselle ja hieman kolisevalle kulkupelille. Kyseessä on tietenkin rollaattori. Minä en sitä henkilökohtaisesti käytä – ainakaan vielä – mutta se on silti yksi elämäni tärkeimmistä kapistuksista.
Ennen rollaattoria kävelyistämme oli tullut varovaista hiipimistä. Olin vaimoni Marjatan virallinen tuki ja turva, mutta samalla vähän kuin elävä kävelykeppi, joka jännitti jokaista epätasaista kiveä ja kynnystä. Omaishoitajan arki on nimittäin jatkuvaa fysiikan lakien laskemista: riittääkö minun tasapainoni, jos toinen horjahtaa? Miten nostan hänet ylös, jos painovoima voittaa, ja niin kävi aivan liian usein.
Sitten taloon tuli tämä Hyvinvointikeskuksen lainapeli, ja huoli haihtui kuin keväthanki aurinkoon. Yhtäkkiä minä en olekaan enää se ainoa tukipilari, vaan voin ottaa pari askelta sivulle. Voin jopa kaivaa kameran esiin ja ikuistaa jonkun mielenkiintoisen kohteen, ilman että tunnen huonoa omaatuntoa siitä, etten ole koko ajan tarttumassa kyynärpäästä.
Tosin, jos puhutaan ihan totta, niin tämä nykyinen mallimme on hieman kuin matala urheiluauto, joka on eksynyt metsätielle. Sen pyörät ovat sellaista mallia, että ne taitavat pelätä lähes jokaista käpyä ja kiveä. Olemme kuitenkin sopineet, että harjoittelemme nyt tällä "kaupunkimallilla". Ehkä kesän korvalla, kun luonto kutsuu todella seikkailemaan, käymme neuvotteluun ja vaihdamme alle isot maastorenkaat, joilla kelpaa taivaltaa vaikka vähän epätasaisempaa polkua.
"Yksi rollaattorin parhaista ominaisuuksista on sen muuntautumiskyky: se on maailman nopeimmin pystytettävä katsomopaikka."
Kun minä säädän kamerani asetuksia ja etsin sitä sopivaa kuvakulmaa, Marjatta voi vain istahtaa alas, nauttia auringosta ja katsoa miehensä touhuja. Se on täydellinen työnjako.
Nyt olemme suuntaamassa kohti seuraavaa suurta tavoitetta: inva-pysäköintilupaa. Se on se taianomainen kortti, joka poistaa pysäköintivirhemaksun pelon ja antaa meille oikeuden valita hieman leveämpi siivu maailmaa. Rollaattorin kanssa kun ei oikein mahdu puikahtamaan niihin ahtaimpiin parkkiruutuihin, joissa naapuriauton ovi aukeaa vain kymmenen senttiä. Me tarvitsemme tilaa, jotta voimme laskea kulkupelin vesille – eli vaimon ja hänen uskollisen menopelin asfalttiin kiinni.
Elämä on muuttunut paremmaksi, kevyemmäksi ja ennen kaikkea taas liikkuvammaksi. Olemme erittäin kiitollisia tästä metallisesta ystävästä. Se ei ehkä ole mikään virtaviivainen muotoilun kukkanen, mutta meille se on taas vapauden symboli.
