Valokuvauksen taito – eli kuinka epäonnistutaan

Kävelin eilen rannassa kameran kanssa ja totesin taas kerran, että valokuvauksen kaltaisissa lajeissa noin 99,9 % otoksista on ihan täyttä kuraa. Mutta turha sitä on ranteitaan auki viiltää. Kuvaajan polku nyt vaan rakentuu epäonnistumisten pinosta. Kun se pino on tarpeeksi korkea, niin sieltä hyllyn päältä saattaa joskus löytyä jotain merkityksellistäkin.

"Ei tää ny niin justiinsa ole", sanoi porilainen, kun aidan väärälle puolelle rakensi.

Näkeminen on puoli ruokaa

Joskus sitä tietysti sählää tekniikan kanssa: valotus prakaa, horisontti on vinos, tai tarkennus perämettäs tai akku jämettyy juuri h-hetkellä. Mutta mitä väliä? Jos olin läsnä, näin tilanteen ja tunsin sen, olen jo ”ottanut” kuvan pään sisällä.

Todellinen moka on vasta se, jos lakkaa katsomasta ja alkaa mököttämään. Älä ny viitti, ei se maailma siihen kaadu, jos bitti on vinossa.

Kokemus vs. todellisuus

Mikään valokuva ei pysty toistamaan sitä fiilistä, joka rinnassa tykytti laukaisinta painaessa. Vaikka lopputulos näyttäisi tietokoneen ruudulla yhtä valjulta kuin tuo eilinen kaurapuuro, se ei tarkoita, ettenkö minä osaisi kuvata. Se on valokuvauksen rakenteellinen ominaisuus. Se on vähän niin kuin kehu: jos kuva on edes ”ihan kiva”, se on todellisuudessa ollut suoranainen hyvä.

Kamera on aistien vahvistin

Vaikka muistikortti korruptoituisi tai tekniikka pettäisi, kuvausprosessi pakottaa katsomaan maailmaa tarkemmin. Kamera on työkalu, joka virittää aistit. Jos kuva meni mönkään, olen silti rikastuttanut sisäistä maailmaani. Kyl maar se siitä – kokemus jäi talteen, vaikkei se pilveen asti päätynytkään.

Analoginen nöyryys

Muistatteko vielä filmiajan? Pokkarin linssinsuojus jäi päälle tai filmi ei siirtynyt. Ne katastrofit opettivat nöyryyttä ja irti päästämistä. Sitä oppi nauttimaan tekemisestä tuloksen sijaan, koska tulosta ei välttämättä koskaan tullutkaan. En mä niitä aikoja haikaile, mutta kyl sitä ny jottai oppi.