Haikusta tankaan – kun hetki kaipaa enemmän sanoja
Pohdintoja kirjoittamisesta, pysähtymisestä ja siitä, miten kaksi lisäsäettä muuttaa kaiken.
Olen harrastanut haiku-runojen kirjoittamista jo pitkään. Haiku on opettanut minulle kurinalaisuutta ja kykyä tiivistää maailma seitsemääntoista tavuun. Se on kuin nopea valonpilkahdus – hetki, joka tallentuu paperille juuri sellaisena kuin se on.
Yleensä tapani on liittää kirjoittamani runon oheen ottamani valokuva. Kuva ja haiku keskustelevat keskenään: kuva näyttää maiseman, ja runo nimeää sen sielun. Viime aikoina olen kuitenkin tuntenut, että haluaisin kertoa enemmän. Kaikki tunteet eivät mahdu kolmeen säkeeseen.
Olen alkanut kurottaa kohti tankaa. Jos haiku on havainto, tanka on sen kaiku sydämessä. Se rakentuu tutun 5-7-5-rakenteen päälle, mutta saa jatkokseen kaksi seitsentavuista säettä. Nämä kaksi lisäriviä muuttavat koko asetelman: ne tuovat mukaan kirjoittajan oman äänen, kaipauksen tai muiston.
Otin äsken kuvan kevään ensimmäisistä merkeistä. Ensin syntyi haiku:
musta multa paljastuu
alta kinoksen.
Se oli hyvä, mutta jotain jäi vielä sanomatta. Tuntui siltä, että tuo lumen alta paljastuva paljas maa muistutti minua jostakin paljon henkilökohtaisemmasta. Niinpä annoin kynän jatkaa ja laajensin sen tankaksi:
musta multa paljastuu
alta kinoksen,
niin kuin sinun katseesi
riisuu turhan pelkoni.
Tässä tankassa tapahtuu se taika, jota olen etsinyt. Kolmannen säkeen jälkeen tapahtuu käänne – siirrytään luonnosta ihmiseen, havainnosta tunteeseen. Haiku kertoi vuodenajasta, mutta tanka kertoi meistä.
Siirtyminen tankaan tuntuu siltä, kuin avaisi ikkunan ja antaisi tuulen puhaltaa huoneeseen. Se vaatii enemmän rehellisyyttä, mutta antaa samalla tilaa tarinalle, joka odottaa tulemistaan näkyväksi.
Kirjoitatko sinä mieluummin lyhyesti ja ytimekkäästi, vai kaipaatko tilaa tunteelle?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti