–eli ehkä minä rakastun pikselimössöön
Sitä ihminen luulee olevansa modernin tekniikan kannalla, kun kantaa taskussaan lasista ja titaanista valmistettua älypuhelinta. Sitä, joka laskee kiertoradat ja silottaa rypyt naamaltasi jo ennen kuin ehdit edes hymyillä. Mutta sitten elämään astui eilen Digikuvalehden tilaajalahja: DV52A. Se on laite, joka ei yritä liikaa. Itse asiassa se yrittää juuri sopivan vähän.
Tämä kamera on kuin se hulttio, joka saapuu juhliin verkkareissa: vaatimaton, hieman karkea puheissaan, mutta perhanan rehellinen. Kun puhelin yrittää maalata todellisuudesta silotellun kiiltokuvan, DV52A täräyttää tiskiin aitoa, rakeista ja kohinaista 2000-luvun alun nostalgiaa. Se ei kaunistele mitään. Se dokumentoi maailman sellaisena kuin se on – hieman sumeana ja valoherkkänä. Nyt minä yritän totutella sen kanssa toimimaan. Tuleeko siitä mitään? EN TIEDÄ!
Minimalismi on taitolaji
Minimalismin ydin ei ole siinä, että tavaraa on vähän, vaan siinä, että pärjää sillä mitä on. Kun tämän laitteen kanssa lähtee kylille, joutuu opettelemaan katsomaan uudestaan. Ei voi luottaa tekoälyyn, joka arvaa mitä tarkoitit. On mentävä lähelle, katsottava valoa ja rukoiltava, ettei käsi tärise liikaa. Ja jos tärisee, niin se on taidetta. Sitä kutsutaan nykyään "liike-epäterävyydeksi", ja gallerioissa sellaista ylistetään.
WiFi-yhteyden saaminen puhelimeen on kuin salaseuran kädenpuristus. Kun kytkee lentokonetilan päälle ja kuiskaa puhelimelle, että "tässä verkossa ei todellakaan ole internetiä, mutta pysytään silti ystävinä", aukeaa maaginen ikkuna. Puhelin muuttuu kaukosäätimeksi ja kamera silmäksi, jonka voi jättää vaikkapa kahvikupin taakse kyttäämään elämänmenoa. Se on digitaalista salametsästystä parhaimmillaan.
Digitaalinen pimeä huone
Ja ne kuvat! Jotta niistä saa kaiken irti, ne pitää viedä digitaaliseen pimeään huoneeseen. Kun avaat Snapseedin tai vastaavan sovelluksen, unohda se houkutteleva "Paranna"-nappula. Vedä sen sijaan Grain (Rakeisuus) -vipu puoleenväliin, laske Saturation (Värikylläisyys) alas ja anna Vignette (Reunojen tummennus) -asetuksen kehystää muisto.
Yhtäkkiä takapihan suttuinen lätäkön kuva ei näytäkään halvan kameran epäonnistumiselta, vaan kuin ranskalaisen uuden aallon elokuvan pysäytyskuvalta vuodelta 1964.
Kymmenen askeleen polku, miten pyrin valaistumiseen:
Puhdista mieli – formatointi on uusi alku.
Kesytä WiFi – se on ainoa lanka maailmaan.
Kunnioita valoa – ilman sitä olet pimeässä, kirjaimellisesti.
Syleile virheitä – kohina on sielunpeili.
Piilota kamera – etälaukaisu on minimalistin salainen ase.
Kävele lähemmäs – jalat ovat varmin zoomi.
Tallenna pätkiä – elämä on liikettä, vaikka hieman nykivää sellaista.
Ole ankara karsija – vain parhaat pikselit ansaitsevat paikkansa.
Muokkaa rosoiseksi – tee puutteista tyyli.
Puhelin lentotilaan – käytä sitä kaukosäätimenä ja anna DV52A:n näyttää maailma.
Lopulta kyse on vapautumisesta. Kun kamera on näin vaatimaton, kuvaajankin on pakko nöyrtyä. Mutta juuri siinä nöyryydessä itää luovuus. DV52A ei ole vain laite, se on asenne. Se on taskussa kulkeva muistutus siitä, että elämä on kauneimmillaan silloin, kun se ei ole liian tarkkaa. Nyt alan vasta opetella kevään valon kuvausta uutukaisella kameralla.
Minä taidan ehkä pitää tästä uudesta kamerasta, joten kiitän Digikuvalehteä saamastani tilaajalahjasta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti