Teslan autonominen vallankumous

 Teslan uusi autonominen järjestelmä on parhaillaan koeajossa Suomessa, ja sille odotetaan myyntilupaa alkuvuoden aikana. On kiehtova ajatus, että ensimmäiset todelliset robottiautot saattavat ilmestyä katukuvaamme hetkenä minä hyvänsä. Katsoin videon, jossa Harri Salo oli testiauton kyydissä, ja täytyy sanoa, että auto selviytyi Helsingin talven vilkkaasta liikenteestä hämmästyttävän hyvin. Vaikka kuljettajan paikalla istui Teslan asiantuntija valmiudessa, hänen tarvitsi puuttua ajamiseen vain pari kertaa. Se vaikutti jopa turvallisemmalta ja rauhallisemmalta kuin keskinkertaisen ihmiskuskin toiminta.

Auton tarkka hinta jäi vielä arvoitukseksi, mutta veikkaan sen nousevan alkuun lähelle 100 000 euroa. Tekniikka kehittyy kuitenkin sellaista vauhtia, että hinnat tulevat varmasti ryminällä alas yleistymisen myötä. Vielä muutama vuosi sitten täysin itsestään ajava auto tuntui tieteiselokuvalta, mutta nyt se on arkipäivää.

Muuttuva liikkuminen ja uudet unelmat

Vaikka tällaisen teknologian omistaminen houkuttaisi, oma ikä ja taloudellinen tilanne pitävät jalat maassa. Nykyisillä ajomäärilläni, alle 5 000 kilometriä vuodessa – huippumoderni sähköauto on lähinnä kaukainen haave. Työvuosina ajoin kuukaudessa saman verran kuin nyt eläkeläisenä koko vuonna. Mutta ehkä utopiassa autoa ei tarvitsekaan omistaa? Tulevaisuudessa autonominen kyyti saattaa tilautua ovelle pienellä kuukausimaksulla juuri silloin, kun on tarve päästä kauppaan tai lääkäriin.

Utopistisia visioita: Taivaalta maan alle

Tesla on selvä edelläkävijä, mutta kiinalaiset valmistajat hengittävät niskaan ja kirittävät kilpailua hinnoillaan. Seuraava suuri loikka saattaa olla dronen ja auton yhdistelmä. Vaikka tuhannet lentävät laitteet taivaalla kuulostavat ruuhkaiselta riskiltä, teknologia voisi ratkaista tämän: magneettiset hylkimisvoimat tai täydellinen tekoälyohjaus voisivat tehdä törmäyksistä fyysisesti mahdottomia.

Toinen kiehtova ajatus on teiden siirtäminen maan alle. Tunneliverkostot poistaisivat sääongelmat, kuten liukkauden ja lumityöt, ja jättäisivät maanpinnan puistoille ja ihmisille. Kuvittele: hyppäät sähköiseen sukkulaan Helsingissä, suljet silmäsi ja heräät hetkeä myöhemmin Tallinnassa tai Tukholmassa kuljettuaasi merenalaista tunnelia pitkin.

Utopistista, mutta: Ehkä tulevaisuudessa emme vain siirry paikasta A paikkaan B, vaan liikkumisesta tulee täysin "näkymätöntä". Kaupungit voivat muuttua valtaviksi puutarhoiksi, kun meluisat asfalttitiet katoavat ja autonomiset, äänettömät kapselit suhahtelevat kaduilla, tai viheralueiden alla, ehkä korkealla ilmassa. Liikkumisesta tulee ihmisoikeus, joka ei kysy ikää ajokorttia, eikä lompakon paksuutta.

Linkki: Koeajovideo

Optista vertaistukea

 

Nikkor 80-200mm 1:2,8/RIKKI!

Valokuvaaja minä ja vanha kalusto allamme muistuttaa toisiamme tavalla, joka on yhtä aikaa liikuttava, mutta myös huolestuttava. Siinä me olemme, minä ja Nikkor 80-200mm f/2.8 pumppu zoom, kaksi vanhaa samalla polulla. Molemmilla on takanaan menneisyys, muutama kolhu kyljessä ja –mikä tärkeintä,  vaikeuksia pysyä notkeana.

Nikkori on päättänyt, että aukko f/2.8 on sen loppuelämän totuus. Se on jämähtänyt asentoonsa kuin selkänsä aamulla nyrjäyttänyt. Insinöörien levittämä rasva on vuosikymmenten saatossa muuttunut jähmeäksi, se pitää himmentimen lehdet syleilyssä. Ehkä siinä on myös sähkövika, joten se voi olla varsinaisesti rikki; se on tilassa, jonka diagnoosi on  "vanhan itsepäisyys". Kuinka helppoa minun onkaan samastua tähän optiseen putkeen!

Aamuisin, kun yritän taivuttaa polviani kyykkyyn ottaakseni makron lumihiutaleesta, kuulostaa siltä kuin joku murskaisi näkkileipää. Minäkin tarvitsen voitelua. Siinä missä Nikkor kaipaisi kemiallista pesua ja hienomekaanista öljyä, minä kaivan taskusta kosteuttavat silmätipat.

On suorastaan runollista seistä siinä lumisateessa: minä tiputan viskoosia nestettä omiin luonnon ”linsseihin”, jotta maailma ei tuntuisi hiekkapaperilta, ja katselen samalla Nikkorin kanssa ottamiani kuvia. Me olemme molemmat nesteytyksen tarpeessa. Minulla silmätipat lupaavat kirkastaa katsetta, Nikkorin sisäinen vika taas takaa, että kuva pysyy autuaan sumeana kaikessa muussa paitsi siinä yhdessä pisteessä, johon f/2.8 tarkennan.

En minä tätä kumppaniani tarvitse, vaikka tämä harmittaa. Uusia objektiiveja saa kaupasta, ne ovat muovisia, kevyitä ja tottelevat sähköisiä käskyjä ilman vastaväitteitä. Mutta niiltä puuttuu sielu, ne eivät ymmärrä aina minua. Eikä uusia silmiä ei ole saatavilla, joten näillä omilla on pärjättävä, mitä luonto on suonut ja aika kasvattanut.

Nikkor ei halua katsoa maailmaa, niin sitten se saa olla museoesineenä. Se on elämänasennetta! Se on hämärän hetkien juhlaa ja jatkuvaa ”bokeh-unelmaa”. Kun aukkoa ei saa pieneksi, eikä kamera aina sen kanssa ota kuvaakaan on pakko nähdä suuria linjoja. Jos aurinko paistaa liikaa ja kamera ylivalottaa kaiken, sanon sen olevan ”high key -taidetta”. Jos tarkennus osuu omien silmien kuivuuden ja objektiivin jumituksen takia hieman ohi, kutsun sitä ”impressionistiseksi visioksi”.

Minä jatkan matkaa ilman painavaa ja vanhaa Nikkor-zoom objektiivia. Kaksi vanhaa, joista toinen on kokonaan jumissa ja toinen narisee, mutta kumpikaan ei suostuisi pölyttymään. haluaisin käyttää sitä, mutta en minäkään enää taivu f/22-asentoihin ilman viikon joogalomaa.

Kyse on kai asenteesta: kunhan pidetään linssit puhtaina ja silmät kosteina, niin kyllä vielä saadaan kuvia kasaan. Tai ainakin hyvät kakkukahvit kuvauksen päätteeksi.

Liikahduksia

 
tyhjäkäynnin sijaan: 

Seisoin Palokan Gaffitella noutopöydän äärellä kauha kädessä ja tuijotin vaihtoehtoja kuin ne olisivat elämän ja kuoleman kysymyksiä. Takana kuului kärsimätön ääni.

”Kala on tänään hyvää”, tuntematon sanoi takanani.

Hätkähdän ja katson naista, joka odottaa vuoroaan. ”Niin... mietin vain, onko se parempaa kuin tuo kana. Tai jos otankin vain salaatin, niin jaksanko päivän?”

Hän ohittaa minut, hymähtää ja kauhoo kalaa omalle lautaselleen epäröimättä. ”Joskus kannattaa vain valita jotain, ennen kuin nälkä ehtii muuttua kiukuksi. Huono päätös on parempi kuin ei lounasta lainkaan.”

Tuo lyhyt kohtaaminen kiteytti jotain olennaista: meillä on taipumus analysoida itsemme toimintakyvyttömiksi.

Valinnan paradoksi ja mielen lukot Pohdin usein sitä, miten suuren osan elämästäni käytän pelkkään valintojen puntarointiin. Oli kyseessä lounas tai elämän suunta, prosessi on sama. Jään helposti jumiin vaihtoehtojen viidakkoon, mikä johtaa lopulta passivisuuteen.

Psykologiassa tätä kutsutaan valinnan paradoksiksi (The Paradox of Choice). Teorian mukaan vaihtoehtojen runsaus ei teekään meitä vapaammiksi, vaan onnettomaksi. Kun mahdollisuuksia on liikaa, pelko ”väärän” valinnan tekemisestä kasvaa suuremmaksi kuin halu saavuttaa tuloksia.

Epätäydellisyyden voima Onko lopulta parempi tehdä ”ihan hyvä” päätös ja edetä, kuin jäädä jumiin etsimään täydellisyyttä?

Täydellisyyden tavoittelu on usein vain naamioitunutta pelkoa. Luovilla aloilla ja harrastuksissa tämä korostuu: projektit jäävät kesken, koska ne eivät vaikuta heti ensimetreillä hyvälle. Silti liikkeelle lähtö on lähes poikkeuksetta tärkeämpää kuin suunta. Kompassi näyttää suunnan vasta, kun olet jo kävelemässä.

Tekeminen on parasta teoriaa Oppiminen tapahtuu tekemisen, ei pelkän pohtimisen kautta. Virheet ovat yleensä hyviä opettajia. Suunnittelu tuo hallinnan tunteen, mutta vain toiminta tuo tuloksia. Miksi tämä perinteinen ajatus on edelleen järkevä?

• Toiminta on vastalääke ahdistukselle: Kun teet jotain – mitä tahansa – aivot siirtyvät analysoinnista ratkaisemiseen.
  
  

• Iterointi voittaa suunnittelun: Ensimmäinen versio saa olla huono. Se on raaka-ainetta, jota voi parantaa. Tyhjää tallennetta ei voi editoida.
  
  

• Käytännön viisaus: Aloittamisen vaikeuden kanssa kamppailevalle ”tee edes jotain” on oivallinen työkalu.

Lopulta elämä ei ole palapeli, joka pitäisi ratkaista etukäteen päässä, vaan polku, joka muotoutuu askeleiden myötä. Seuraavan kerran lounas jonossa tai kuvauskohdetta valitessani aion muistaa tuntemattoman naisen neuvon: ota kauha käteen ja valitse jotain. Suuntaa voi korjata matkalla.

Päätä - aloita,
ota oppia virheistä
tee korjauksia

Päiväkirja

Tyyneys on poissa,

melu murtaa tyhjyyden,

huuto sisällä.

Haiku on kuin suora huuto ihmisen sielun syövereistä tai sitten se on vain kuvaus tavallisesta tiistaista. Siitä syntyi pohja pienelle pohdiskelu pakinalle.

Huutoa ja hiljaisuuden murusia

Vanhan fraasin mukaan vaikeneminen on kultaa, mutta nykymaailmassa se taitaa olla pikemminkin ko loppuunmyyty luonnonvara. Tyyneys on poissa, mutta mihin se joutui? Todennäköisesti se pakeni naapurin lumilinkoa, älypuhelimen jatkuvaa merkkiääntä tai sitä sisäistä ääntä, joka muistuttaa sähkölaskun eräpäivästä.

Melu on uusi normaali

Ennen vanhaan "melu" tarkoitti sitä, kun pihan perällä olevassa kotipajassa isän teroittaessa rautakankea, taonta kalskahteli alasinta vasten. Nykyään melu on hienovaraisempaa, mutta sitäkin tehokkaampaa. Se on jääkaapin pörinää tai pölynimurin hurinaa, joka alkaa juuri kun saan äänikirjan auki. Se on se mystinen ”ping”, joka ilmoittaa, että joku tuntematon on tykännyt kuvasta, jolla otin tänään osaa 365 Picture Today haasteeseen.

Kun melu murtaa tyhjyyden, se ei tee sitä tyylikkäästi koputtaen. Se tulee kulissin läpi, kuin kutsumaton

vieraileva tähti tositelevisio-ohjelmaan. Tyhjyys, tuo sielun lepopaikka, murenee kuin kuiva sokerikorppu.

Se sisäinen huuto

Sitten meillä on se huuto sisällä. Se ei ole sellainen elokuvallinen riemukas huuto vuoren huipulla (koska en minä jaksaisi kiivetä vuorelle). Se on enemmänkin sellainen matalataajuinen uikutus, joka kysyy: ”Oliko tämä tässä? Pitikö minun todella tilata taas Temusta?”

Me yritämme vaimentaa sisäisen huudon joogalla, Tai Chilla, äänimaljoilla tai vastamelukuulokkeilla, jotka maksoivat turhan paljon. Mutta ironia piileekin siinä: mitä kovemmin yritämme tavoittaa tyyneyttä, sitä kovempaa se sisäinen huuto soimaa. Ehkä tyyneys ei olekaan hiljaisuutta, vaan sitä, että oppii huutamaan sisäisesti samassa sävellajissa ympäröivän maailman kanssa.

Tarjolla:

 

Yöuni, joka sisältää takuulla yllätyksiä

Oletko koskaan miettinyt, kuka vastaa aivosi yövuoron ohjelmistosta? Heräsin kello 03.14 siihen, että unessani jouduin pitämään työpaikan PowerPoint-esityksen pelkissä villasukissa – vastassa lauma tuomitsevia pingviinejä. Onneksi olkoon, alitajunta! Uutisvirta ja päivän stressit saivat juuri jakamattoman huomioni. Painajainen on mielen oma shokkitarina, joka ei jätä kylmäksi,  paitsi ehkä varpaat, jotka jäivät peiton ulkopuolelle.

Kun alkujärkytyksestä on selvitty, aivot alkavat syöttää sisään mielenkiintoisempaa sisältöä. Tiesitkö, että nukkuessamme aivoissa käynnistyy massiivinen suursiivous? Se on kuin huipputehokas imuri,  joka siivoaa päivän kuona-aineet ja turhat someraivot pois tieltä. Samaan aikaan unessa pyörii kokeellinen elokuva-arkisto: saatamme lentää kauppakassilla Etelämantereelle tai keskustella syvällisiä poliitikon kanssa. Se on aivojen tapa kysyä: ”Kiinnostaisiko tämä skenaario? Entä jos yhdistettäisiin tämä vuoden 1995 kesälomaan?”

Tässä vaiheessa alkaa herätä himo sitä todellista ”hyvää unta” kohtaan. Sitä, joka tuntuu pehmeältä pilveltä ja jossa kaikki palaset loksahtavat paikoilleen. Hyvä uni on mielen luksustuote. Se lupaa kirkkaat silmät, suoran selän ja kyvyn muistaa, mihin ne avaimet taas tulikaan laskettua. Kukapa ei haluaisi herätä tuntien itsensä voittajaksi sen sijaan, että olo on kuin jyrän alle jääneellä lumipallolla? Painajaiset olivat alkupaloja; nyt on aika kokea se syvä, palauttava autuus, jossa aivosolut kylpevät puhdistavassa huuhtelussa.

Mitä siis teemme? Emme ainakaan jää selaamaan puhelinta. Sen sininen valo valehtelee aivoille, että on kirkas keskipäivä, vaikka kello huutaa sudenhetkeä. On aika toimia:

• Puhelin nurkkaan. Se on maailman huonoin sänkykaveri.

• Kääriydy peittoon kuin burrito. Turvallisuuden tunne on unihiekan paras ystävä.

• Sulje silmäsi. Anna aivojen hoitaa loput.

Olitpa sitten pakenemassa pingviinejä tai purjehtimassa pilvissä, muista: jokainen uni on investointi huomiseen. Joten sammuta valot ja anna yövuoron hoitaa hommat. Hyvää yötä!

Aina on aikaa valokuvata

 
Inspiroivia vinkkejä siihen, miten turhauttava odotusaika kuten puolison odottaminen terveyskeskuksessa tai jonottaminen tms. voi muuttaa luovaksi ja hyödylliseksi ajaksi.

Tässä on vinkkilista:

1. Pidä kameraa (tai puhelinta) aina valmiina

Odotustilanteet tulevat usein yllättäen. Pidä kamera helposti saatavilla, jolloin kynnys tarkkailla ympäristöä "etsivin silmin" madaltuu.

2. Havainnoi yksityiskohtia

Kun olet jumissa, lakkaa katsomasta kokonaisuutta, mutta keskity minimalistisiin asioihin:

Valo ja varjot: Miten valo lankeaa rakennuksen seinäpinnalle tai lattialle?

• Heijastukset: Katso ovia, ikkunoita, peilejä, tauluja, metallipintoja, tai jäisiä kulkuväyliä.

  Tekstuurit: Huomaa seinien rosoisuus, ruoste tai huonekasvien lehdet.
  
  

3. Harjoittele sommittelua ilman kiirettä

Normaalisti saatamme vain räpsiä kuvia liikkeellä ollessamme. Odottaessa on aikaa kokeilla eri kuvakulmia:

• Laskeudu kyykkyyn tai nouse varpaille.

  Käytä ympäristön linjoja (kuten kaiteita, jalkakäytävän reunaa, valotolppia tai liikennemerkkejä) johdattelemaan katsetta.

4. Tarkkaile ihmisiä ja tarinoita

Odotustilat, kuten pysäkit, odotustilat tai kahvilat, ovat loistavia paikkoja ”katukuvaukseen”. Voit yrittää vangita ohimenevien ilmeitä, eleitä tai hetkiä, jotka kertovat tarinan arjen sykkeestä.

5. Kehitä kärsivällisyyttä

Valokuvaus on usein hetken odottamista. Käytä odotusaika hyödyksi harjoittelemalla sitä, asettaudu hyvään kohtaan ja odota, että joku mielenkiintoinen kohde kävelee kuvaan tai valo muuttuu juuri oikeaksi.

6. Oppiminen ja kokeilu

Käytä aina aika hyödyksi kokeilemalla kameran asetuksia, joita et yleensä käytä. Testaa esimerkiksi pitkää valotusaikaa liikkuviin autoihin tai kokeile mustavalkotilaa nähdäksesi maailman eri tavalla. Usein juuri kuvan epäonnistuminen pakottaa ajattelemaan: Miksi tässä näin kävi?

Hyödyllinen ajankäyttö ei tarkoita suorittamista, vaan se voi olla aktiivista läsnäoloa ja havainnointia ulkona tai julkisissa tiloissa. Valokuvaus on työkalu tehdä odottamisesta mielenkiintoista. Ainakin omaan henkilökohtaiseen päiväkirjaan syntyy dokumentteja, joille voi myöhemmin vaikka …?

Viisi oivallusta valokuvauksesta

 

1. Valokuvaus on enemmän kuin pelkkää näkemistä; se on tuntemista. Jos en tunne mitään katsoessasi kohdetta, on epätodennäköistä, että muutkaan tuntevat mitään katsoessaan kuvaa.
   
   

2. Kamera on työkalu. Tekniikkaan ei kannata uppoutua liikaa; tärkeintä on se, mitä teen kameralla.
   
   

3. En pelkää epäonnistumista tai huonoa kuvaa. Jokainen huono kuva opettaa jotain ja vie lähemmäs onnistunutta otosta.
   
   

4. Valo on se kaikki valokuvassa. Valokuvauksessa on kyse valon ymmärtämisestä ja sen hyödyntämisestä, huonossa valossa vahvinkin sommittelu  jää vaisuksi.
   
   

5. Oma näkemys. Ei vain kopioida muiden tyyliä, vaan tallennan aiheen sellaisena kuin sen näen.

Valokuvaus opettaa jatkuvasti; tunne ja valon ymmärtäminen ovat keskiössä.

 

Päätin tehdä asialle jotakin:

Heräsin eräänä aamuna ja huomasin, että maailma on muuttunut vihamieliseksi paikaksi. Tai ainakin omat varpaat olivat kaukana. Nuorena sukkien jalkaan laittaminen oli suoritus, joka tapahtui seisaaltaan. Nyt siitä oli tullut taktinen operaatio, joka alkoi vaatia valmistelua, kaksi syvää huokausta ja mahdollisesti pienen lepotauon vasemman ja oikean jalan välillä. Jos selkä ei taitu takaisin suoraksi, siinäpä sitä sitten ollaan – puoliksi rullalla kuin linkkuveitsi.

Päätin tehdä asialle jotakin: Nykyään teen joka aamu 15 minuuttia Tai Chitä tai joogaan.
Nyt varpaiden kynnetkin on taas helppo hoitaa.

Sitten on tämä nykyajan viestintä. Jos puhelin pirahtaa iltayhdeksän jälkeen, se ei ole kutsu seikkailuun. Se on hälytysmerkki! Kenellä on asiaa tähän aikaan? Onko joku kuollut vai onko...? Sydän hakkaa kovempaa kuin nuorena tanssilavan ovella, vaikka kyseessä on taas se lehtimyyjä, joka ei ole vielä tajunnut, että kunnon ihmiset ovat tähän aikaan jo vähintään hammaspesulla.

Päätin tehdä asialle jotakin: Laitan puhelimen äänettömälle aina iltauutisten alkaessa!

Sosiaalisessa mediassa en enää edes yritä pysyä perässä. Ennen luin uutiset, mutta sitten huomasin katsovani hassuja videoita. Ja mikä pahinta, katsoin niitä kauan.

Päätin tehdä asialle jotakin: Kirjoitan pikku pakinoita ja täydennän ne huonoin kuvin. Sama se, lukeeko niitä kukaan; kirjoitan kuitenkin!

Tuoteselosteet ovat oma lukunsa. Ennen näin lukea melko pimeässä, mutta nykyään tarvitsen suurennuslasin, otsalampun ja mahdollisesti avaruusjärjestön apua nähdäkseni, mitä siinä makkarapaketissa lukee. Teksti on niin pientä, että epäilen sen olevan salakirjoitusta, joka on vieläpä väriltään huonosti erottuvaa. Ehkä siinä lukee: ”Turha vaiva, olet jo vanha.”

Päätin tehdä asialle jotakin: Minä en siitä lannistunut. Katson jo kaupassa, että pakkauksen teksti on selkeää. Jos se ei ole, jätän tuotteen hyllyyn muiden harmiksi.

Vinkit kuvaavalle kirjoittajalle

 1. Visuaalisuuden ja tarinoiden paluu

Yleisö alkaa olla kyllästynyt liian hiottuun ja tekoälyllä täytettyyn sisältöön.

Vinkki: Itse otetut valokuvat ovat suurin valttikortti. Vuonna 2026 blogi ei ole vain tekstiä, vaan "digitaalinen koti". Aito, itse otettu kuva todistaa lukijalle, että sisällön takana on oikea ihminen ja todellista elämänkokemusta. Käytän kuvia tarinankerronnan keskiössä, en vain kuvituksena.

2. Blogi tukikohtana (Home Base)

Sosiaalisen median alustat ovat "vuokrattua maata": algoritmit muuttuvat ja näkyvyys voi kadota hetkessä.

Vinkki: Pidän blogia toimintani keskipisteenä, jonne ohjataan liikennettä somesta. Minulle blogi on portfolio, jota hallitsen itse. Se on pysyvä arkisto, joka ei ole riippuvainen kenestäkään muusta.

3. Syvällisyys vs. lyhytmuotoinen sisältö

Vaikka suurin osa verkosta täyttyy lyhytvideoista, huolella koostettu blogiteksti ja harkitut kuvat rakentavat syvempää luottamusta.

Vinkki: Koska sekä kirjoitant että kuvaan, minulla on mahdollisuus luoda kokonaisvaltaisia elämyksiä. Vuoden 2026 bloggaaja keskittyy laatuun määrän sijasta. Yksi syväluotaava,  kuvitettu artikkeli viikossa voi olla arvokkaampi kuin kymmenen hätäistä päivitystä.

4. Tekoäly-optimointi (AIEO)

Tekoäly (kuten ChatGPT tai Google Search Generative Experience) lukee ja tiivistää blogeja jatkuvasti.

Vinkki: Jotta blogini löytyy ja tekoäly ymmärtää sen arvon,minä käytän selkeitä väliotsikoita ja listauksia. On kuitenkin elintärkeää säilyttää oma persoonallinen "ääni". Valokuvat ovat jotain, mitä tekoäly ei voi aidosti replikoida. Ne nostavat blogin arvoa hakukoneissa, jotka arvostavat alkuperäistä sisältöä ja asiantuntijuutta (E-E-A-T-periaate).

5. Onko tästä hyötyä?

Erityisestisitä on  tilanteessa, jossa pelkkä kuvien julkaisu somessa tuntuu pinnalliselta, blogit ovat vuonna 2026 tärkeämpiä kuin vuosiin. Ne antavat luvan keskittyä omaan tekemiseen ja myös laatuun, vaikka maailma ympärillä muuttuu yhä nopeammaksi ja tekoäly vetoiseksi.

Hyödynnän itsekin tekoälyn mahdollisuuksia, mutta jatkan omien kuvien- ja tekstien yhdistämistä. Seuraava askel onkin pohtia, onko blogissa selkeä oma kohderyhmänsä, jolle tarjota ainutlaatuisen näkökulman kuvien ja tarinoiden muodossa?

Kynästä näppäimistöön,

  näppäimistöstä tekoälyyn

Toisinaan minulta kysytään, kirjoitanko tekstini ja blogini tekoälyn avulla. Rehellisesti sanottuna vastaaminen on välillä tuntunut haastavalta, mutta totuus on tämä: käytän tekoälyä ideointiin, oikolukuun ja kerronnan sujuvoittamiseen. Tekoäly on nykyaikainen työkalu muiden joukossa.

Voisikin kysyä: vaadimmeko metsurilta, että vieläkö hän kaataa metsän pokasahalla ja Fiskarsin kirveellä, vai onko hänellä moto käytössä? Tai kysymmekö kirjailijalta, onko teos raapustettu sulkakynällä vai kirjoitettu tietokoneella?

Maailma muuttuu, eikä mikään ole enää ennallaan – ei varsinkaan verrattuna niihin aikoihin, kun Suomi oli vielä osa Venäjän keisarikuntaa. Kehitys ei pysähdy tähän. Uskon, että sadan vuoden kuluttua ihmiset katsovat taakseen ja ihmettelevät, kuinka alkeellisilla työkaluilla me vuonna 2026 oikein pärjäsimme.

Myös ihmisen mieli

Vaatii treeniä

 ”Ei riitä, että olen myönteinen tänään. Ajatusten treenaaminen on aivan kuten lihasten treenaamista: jos teen kaksikymmentä syväkyykkyä ja astun sen jälkeen peilin eteen, en huomaa muuta kuin hengästymisen. Samalla tavalla yhden vuorokauden myönteinen ajattelu ei vielä näy missään.

Mutta kun päätän pitää ajatukseni kurissa läpi elämän, näen suurempia muutoksia kuin koskaan kuntosalilla. Ajattelun siivoaminen on koko elämän mittainen prosessi, ja tärkeintä on oppia huomaamaan, miten minä oikeastaan ajattelen.”

Aamun ensi hetket:

 

Tasapainoa ja elämänvoimaa

Monet meistä heräävät uuteen päivään kiireen tai rutiinien saattelemana, mutta 80 vuoden iässä olen omaksunut tavan, joka muuttaa koko päivän sävyn. Heti ylös noustua, ennen kuin maailma ehtii vaatia huomiota, astun matolle noin 20 minuutiksi. Harjoitukset on Yang-tyylin Taijia – vuosisatoja vanha kiinalainen taitolaji, jota kutsutaan usein liikkeen meditaatioksi.

En ole käynyt muodollisia kursseja, mutta nykyaika tarjoaa mestarit kotiin videoiden välityksellä. Tuo  noin 20 minuuttinen on minun omaa aikaani, jossa yhdistyvät kehon huolto ja mielen rauhoittaminen. Juon lasillisen raikasta vettä herättääkseni aineenvaihdunnan, ja sitten annan liikkeen viedä.

Voimaa jaloille ja rauhaa mielelle

Yang-tyyli on tunnettu pehmeydestään ja laajoista, virtaavista liikkeistään. Se sopii minulle erinomaisesti, sillä se ei kuormita niveliä iskuilla, vaan voitelee niitä hitaalla, kontrolloidulla liikkeellä. Olen sisällyttänyt rutiiniin myös 20 syvää kyykkyä. Ne pitävät huolen siitä, että "ihmisen toinen sydän" eli vahvat jalat pysyvät kunnossa. Huomaan, että tasapaino ja lihasvoima eivät ole itsestäänselvyyksiä, vaan lahjoja, joita kannattaa vaalia päivittäin.

On mielenkiintoista huomata, miten harjoitus vaikuttaa energiatasoon. Usein teen toisen harjoituksen vielä päivällä yhdessä vaimoni kanssa. Se on yhteinen hetkemme, jolloin pysähdymme molemmat saman hengityksen ja rytmin äärelle. Harjoituksen jälkeen nautittu kahvikupponen maistuu erilaiselta, kun keho on ensin venytelty lempeästi eloon.

Mitä olen oppinut?

Itsenäinen harjoittelu vaatii tarkkuutta. Olen oppinut kuuntelemaan polviani ja varmistamaan, että liike lähtee lantiosta, ei pelkistä käsistä. Tärkein oppini on kuitenkin "ei kipua periaate": jos jokin kohta kehosta panee hanttiin, liikettä pienennetään . Taijissa ei taistella kehoa vastaan, vaan aina kehon puolesta.

Taiji ei ole vain sarja liikkeitä, vaan se on omaa asennoitumista elämään. Se opettaa, että voima löytyy rentoudesta ja eteneminen jatkuvuudesta. Kun aloitan aamuni näin, kannan tuon tasapainon mukanani koko päivän.

---

Suositeltavia harjoituksia aamuun ja päivään:
Tässä on muutama video, joiden avulla voit tutustua Yang-tyylin Taijiin:

• TAI CHI 20 mins for SENIORS & BEGINNERS – Erityisesti ikäihmisille suunnattu, turvallinen ja selkeä harjoitus.

• 20 Minute Beginner Tai Chi Flow | Tai Chi for Health – Rauhoittava ja virtaava Yang-tyylin harjoitus.

• 10 BEST TAI CHI EXERCISES - Seniors & Beginners – Täsmäliikkeitä jalkojen vahvistamiseen ja tasapainoon.

• Every Day Tai Chi | 20 Minute Flow – Miellyttävä päivittäinen rutiini, joka sopii jokaiselle.