Olen miettinyt, kuka siellä yläkerrassa oikein pitää hoviaan? Tarkoitan niitä aivoja, jotka sijaitsevat jossain korvieni välissä. Meillä on nimittäin tapana luulla, että jos jokin ajatus pälkähtää päähän, sen on oltava yhtä totta kuin painovoima tai se, että kahvi loppuu aina silloin, kun on tulee joku vieras. Totuus on kuitenkin se, että aivot valehtelevat. Ne ovat kuin se hieman dramaattinen sukulainen, joka tekee jokaisesta vastaantulevasta kärpäsestä vähintäänkin esihistoriallisen mammutin.
Kun aivot lähtevät laukalle
Kuvitellaan tilanne: Kävelen ja naapuri ei tervehdi.
Normaali reaktio on ajatella, että naapurilla on jäänyt silmälasit kotiin tai hän miettii tammikuun sähkölaskua. Mutta mitä tekevät minun aivoni? Se aloittaa välittömästi monologin:
"Se vihaa minua. Se näki, kun en lajitellut roskia. Kaikki naapurit tietävät. Minun on muutettava maasta." Siinä sinä sitten seison, valmiina vaihtamaan paikkakuntaa, vain koska aivoni päättivät kirjoittaa pienen jännitysnäytelmän tyhjästä ilman tekoälyn avustusta.
Ei pidä uskoa kaikkea, mitä ajattelen
Meillä on kummallinen harha siitä, että "koska minä ajattelen näin, tämän täytyy olla totta ja sillä sipuli". Mutta jos uskoisimme kaiken, mitä päässä liikkuu, puolet meistä makaisi sängyn alla piilossa mörköjä peläten ja toinen puoli olisi varma, että he ovat voittaneet lotossa, vaikka eivät edes palauttaneet, kuponkia.
Ajatukset ovat vähän kuin sääennusteet: ne antavat suuntaa, mutta usein ne lupaavat aurinkoa, niin kyllä, mutta tammikuinen pakkanen kiristyy tai päinvastoin. Joskus onkin parasta kohauttaa hartioita omille ajatuksille ja todeta: ”Kiitos vinkistä, mutta tuo oli kyllä huono vitsi.”
Opas omien ajatusten kanssa selviytymiseen:
Joten seuraavan kerran, kun pään sisällä alkaa kuulua huonoa musiikkia ja kauhukuvia, muistan: Ei minun pidä uskoa kaikkea, mitä kuulen varsinkaan itseltäni. Minä olen kuski, ja aivot ovat vain se hieman epävakaa navigaattori, joka antaa vääriä ajo-ohjeita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti