 |
| Nikkor 80-200mm 1:2,8/RIKKI! |
Valokuvaaja minä ja vanha kalusto allamme muistuttaa toisiamme tavalla, joka on yhtä aikaa liikuttava, mutta myös huolestuttava. Siinä me olemme, minä ja Nikkor 80-200mm f/2.8 pumppu zoom, kaksi vanhaa samalla polulla. Molemmilla on takanaan menneisyys, muutama kolhu kyljessä ja –mikä tärkeintä, vaikeuksia pysyä notkeana.
Nikkori on päättänyt, että aukko f/2.8 on sen loppuelämän totuus. Se on jämähtänyt asentoonsa kuin selkänsä aamulla nyrjäyttänyt. Insinöörien levittämä rasva on vuosikymmenten saatossa muuttunut jähmeäksi, se pitää himmentimen lehdet syleilyssä. Ehkä siinä on myös sähkövika, joten se voi olla varsinaisesti rikki; se on tilassa, jonka diagnoosi on "vanhan itsepäisyys". Kuinka helppoa minun onkaan samastua tähän optiseen putkeen!
Aamuisin, kun yritän taivuttaa polviani kyykkyyn ottaakseni makron lumihiutaleesta, kuulostaa siltä kuin joku murskaisi näkkileipää. Minäkin tarvitsen voitelua. Siinä missä Nikkor kaipaisi kemiallista pesua ja hienomekaanista öljyä, minä kaivan taskusta kosteuttavat silmätipat.
On suorastaan runollista seistä siinä lumisateessa: minä tiputan viskoosia nestettä omiin luonnon ”linsseihin”, jotta maailma ei tuntuisi hiekkapaperilta, ja katselen samalla Nikkorin kanssa ottamiani kuvia. Me olemme molemmat nesteytyksen tarpeessa. Minulla silmätipat lupaavat kirkastaa katsetta, Nikkorin sisäinen vika taas takaa, että kuva pysyy autuaan sumeana kaikessa muussa paitsi siinä yhdessä pisteessä, johon f/2.8 tarkennan.
En minä tätä kumppaniani tarvitse, vaikka tämä harmittaa. Uusia objektiiveja saa kaupasta, ne ovat muovisia, kevyitä ja tottelevat sähköisiä käskyjä ilman vastaväitteitä. Mutta niiltä puuttuu sielu, ne eivät ymmärrä aina minua. Eikä uusia silmiä ei ole saatavilla, joten näillä omilla on pärjättävä, mitä luonto on suonut ja aika kasvattanut.
Nikkor ei halua katsoa maailmaa, niin sitten se saa olla museoesineenä. Se on elämänasennetta! Se on hämärän hetkien juhlaa ja jatkuvaa ”bokeh-unelmaa”. Kun aukkoa ei saa pieneksi, eikä kamera aina sen kanssa ota kuvaakaan on pakko nähdä suuria linjoja. Jos aurinko paistaa liikaa ja kamera ylivalottaa kaiken, sanon sen olevan ”high key -taidetta”. Jos tarkennus osuu omien silmien kuivuuden ja objektiivin jumituksen takia hieman ohi, kutsun sitä ”impressionistiseksi visioksi”.
Minä jatkan matkaa ilman painavaa ja vanhaa Nikkor-zoom objektiivia. Kaksi vanhaa, joista toinen on kokonaan jumissa ja toinen narisee, mutta kumpikaan ei suostuisi pölyttymään. haluaisin käyttää sitä, mutta en minäkään enää taivu f/22-asentoihin ilman viikon joogalomaa.
Kyse on kai asenteesta: kunhan pidetään linssit puhtaina ja silmät kosteina, niin kyllä vielä saadaan kuvia kasaan. Tai ainakin hyvät kakkukahvit kuvauksen päätteeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti