Päiväkirja

Tyyneys on poissa,

melu murtaa tyhjyyden,

huuto sisällä.

Haiku on kuin suora huuto ihmisen sielun syövereistä tai sitten se on vain kuvaus tavallisesta tiistaista. Siitä syntyi pohja pienelle pohdiskelu pakinalle.

Huutoa ja hiljaisuuden murusia

Vanhan fraasin mukaan vaikeneminen on kultaa, mutta nykymaailmassa se taitaa olla pikemminkin ko loppuunmyyty luonnonvara. Tyyneys on poissa, mutta mihin se joutui? Todennäköisesti se pakeni naapurin lumilinkoa, älypuhelimen jatkuvaa merkkiääntä tai sitä sisäistä ääntä, joka muistuttaa sähkölaskun eräpäivästä.

Melu on uusi normaali

Ennen vanhaan "melu" tarkoitti sitä, kun pihan perällä olevassa kotipajassa isän teroittaessa rautakankea, taonta kalskahteli alasinta vasten. Nykyään melu on hienovaraisempaa, mutta sitäkin tehokkaampaa. Se on jääkaapin pörinää tai pölynimurin hurinaa, joka alkaa juuri kun saan äänikirjan auki. Se on se mystinen ”ping”, joka ilmoittaa, että joku tuntematon on tykännyt kuvasta, jolla otin tänään osaa 365 Picture Today haasteeseen.

Kun melu murtaa tyhjyyden, se ei tee sitä tyylikkäästi koputtaen. Se tulee kulissin läpi, kuin kutsumaton

vieraileva tähti tositelevisio-ohjelmaan. Tyhjyys, tuo sielun lepopaikka, murenee kuin kuiva sokerikorppu.

Se sisäinen huuto

Sitten meillä on se huuto sisällä. Se ei ole sellainen elokuvallinen riemukas huuto vuoren huipulla (koska en minä jaksaisi kiivetä vuorelle). Se on enemmänkin sellainen matalataajuinen uikutus, joka kysyy: ”Oliko tämä tässä? Pitikö minun todella tilata taas Temusta?”

Me yritämme vaimentaa sisäisen huudon joogalla, Tai Chilla, äänimaljoilla tai vastamelukuulokkeilla, jotka maksoivat turhan paljon. Mutta ironia piileekin siinä: mitä kovemmin yritämme tavoittaa tyyneyttä, sitä kovempaa se sisäinen huuto soimaa. Ehkä tyyneys ei olekaan hiljaisuutta, vaan sitä, että oppii huutamaan sisäisesti samassa sävellajissa ympäröivän maailman kanssa.