Vanha ystävä ja uusi tuttavuus:

Päivitys ei tarkoita vanhan hylkäämistä

Koti äänityslaitteiden maailmassa tuntuu olevan jatkuva kissa ja hiiri -leikki. Aina on tulossa jotain uutta, parempaa, helppokäyttöistä. Vanhasta laitteesta kuulee usein sanottavan, että "siinä ei ole tätä" tai "se on jo auttamatta vanhentunut". Totta kai, onhan se totta, että teknologia kehittyy. Mutta on eri asia hyväksyä vanha ja toivottaa uusi tervetulleeksi, eikä hylätä entistä ja tuntea olevansa oikeassa ostamalla uusimman ja paremman. Tällainen kierre on puhelinten ja monien muidenkin nyky laitteiden kanssa. Minulla on nyt päivitysvuorossa audiotallennin.

Tämä ajatus on pyörinyt mielessäni viime aikoina, nyt päätin hankkia itselleni uuden Zoom H4 essential -tallentimen. Olen vuosia luottanut vanhaan ja tuttuun Zoom H4n. Se on ollut mukana lukemattomilla retkillä, haastatteluissa ja muissa äänitys sessioissa. Se on kestänyt kolhuja, kosteutta ja pölyä, ja on aina vain toiminut. Voin rehellisesti sanoa, että pidän vanhasta H4n. Se on palvellut minua uskollisesti, ja sen rajat olen oppinut tuntemaan. Tiedän, mihin se pystyy ja mihin ei, ja se on ollut arvokas harraste laite.

Uusi H4 Essential tuo mukanaan monia houkuttelevia parannuksia. Paranneltu dynaaminen alue, selkeämpi näyttö, ja etenkin 32-bittinen kelluva tallennus tekevät siitä todella houkuttelevan työkalun. On selvää, että se tarjoaa jotain, mitä vanha ei tarjoa, ja se voi nostaa äänitysten laatua huomattavasti. Mutta tämän hankinnan taustalla ei ollut vanhan laitteen vihaaminen tai kokemus siitä, että se olisi "kelvoton". Päinvastoin!

Minun kohdallani tämä päivitys on jatkumoa, ei korvaus. H4n ei ole menossa kierrätykseen eikä myyntiin. Se pysyy edelleen käytössäni, ehkä varalaitteena, ehkä toisena äänityspisteenä, tai ehkä vain tunnesyistä. Se on opettanut minulle paljon äänityksestä ja sen rajoituksista. Uusi H4 Essential tulee täydentämään, ei unohtamaan vanhaa hyllyyn.

Miksi tämä on sitten niin tärkeä pointti? Koska se kuvastaa yleisempää asennetta. On helppo tarttua negatiivisuuteen ja korostaa vanhan puutteita. On helppo tuntea uudempi oikeaksi ja ylivertaisesti, kun on hankkinut jotain uutta ja parempaa. Mutta mielestäni todellinen edistysaskel ei tapahdu vanhaa polkemalla, vaan uutta syleilemällä ja samalla entistä arvostaen.

Teknologia päivitysten ei pidä olla taistelua vanhaa vastaan. Se on täydennys, lisäys joka avaa uusia mahdollisuuksia samalla kun kunnioitan sitä, mikä on palvellut minua hyvin. Vanhassa Zoom H4n on yhä sielua ja käyttöarvoa, ja uusi H4 Essential tuo siihen rinnalle tuoreen tuulahduksen, ei pahaa mieltä.

Loppujen lopuksi on vain paljon mukavampaa rakastaa uutta, kuin vihata  vanhaa. Varsinkin kun molemmista saattaa olla vielä paljon iloa!

---

Miten sinä suhtaudut laitepäivityksiin? Ovatko vanhat laitteesi saaneet väistyä kokonaan, vai elävätkö ne rinnakkain uusien tulokkaiden kanssa?

Oma näkökulma:

-supervoimaa

Tämä saattaa kuulostaa hassulta mutta näkökulma on oikeasti yksi tehokkaimmista voimista, mitä meillä on. Se ei siirrä vuoria paikoiltaan, mutta se voi muuttaa koko asian mielessä. Se voi muuttaa tulkintaa, tunteen ja jopa sen, miten toimin. Ja juuri tässä piilee taika.

---

Kun myöhästyin

Olin matkalla tärkeän tapaamiseen, Jyväskylässä bussit, no ne ovat joskus myöhässä. Kerran olin tärkeään asiakastapaamiseen menossa, ja Linkki oli myöhässä.

Vanha minäni olisi tulistunut: "Tämä on paha! Nyt myöhästyn! Miksi minulle käy näin?!" Tunteena olisi ollut puhdas turhautuminen, ahdistus ja ehkä pieni kiukku. Olisin todennäköisesti soitellut tapaamis kohteelle, miettinyt myöhästymisen seurauksia ja saapunut tapaamiseen stressaantuneena ja huonolla tuulella.

Mutta sitten, jostain syystä, päätin kokeilla jotain muuta. Syvään henkäys ja uusi meditoiva ajatus: "myöhästyn, mutta minulla on nyt odottamatta lisäaikaa."

Ohitin tunnekuohun. Sen sijaan, että olisin stressaantunut, olin rauhallinen ja pohdiskeleva. Puhelin esiin, tarkistan pari sähköpostia ja kertasin tapaamisen asiat. Lähetin nopean, viestin jossa pahoittelen viivästystä ja kerroin arvioidun saapumisajan. Käytin odotusajan valmistautumiseen henkisesti.

Kun saavuin tapaamiseen, olin rauhallinen  ja paremmin valmistautunut, kuin olisin ollut, jos olisin saapunut ajoissa ja ollut koko matkan jännittynyt. Myöhästyminen ei pilannut tapaamista.

---

Miten muuttuu?

Tässä esimerkissä bussi ei muuttunut. Se oli myöhässä. Mutta minun kokemukseni siitä tilanteesta muuttui radikaalisti, koska muutin tapaa, jolla tarkastelin sitä. Ensimmäisessä skenaariossa bussi oli, katastrofin alku. Toisessa se oli odottamaton mahdollisuus, pieni tarpeellinen valmistautumisaika.

Ja sama pätee moneen muuhunkin asiaan elämässä. Se ärsyttävä kaveri, joka tuntuu aina vievän ideat itselleen? Ehkä hän onkin tilaisuus oppia toimimaan selkeästi ja puolustamaan itseään. Se vastoinkäyminen, joka tuntuu pilaavan hankkeen ? Ehkä se onkin opetus, joka opettaa paremmaksi.

Joten seuraavan kerran, kun elämä heittää eteesi "seinän", kokeilepa muuttaa oma näkökulma. Kysy itseltäsi: mitä jos tämä ei olekaan este, vaan jotain muuta? Et ehkä siirrä estettä fyysisesti, mutta voit hyvinkin muuttaa sen merkityksen ja vaikutuksen omassa elämässäsi. Ja se on jo aika suuri muutos.

Nopea lukeminen nykypäivänä

 – Voinko minä nopeuttaa lukemista?

Elämme tietoyhteiskunnassa, jossa tietoa tulvii joka tuutista: sähköpostit, uutisvirrat, raportit, lehdet, kirjat ja loputtomat some-feedit. Minä olen haaveillut kyvystä lukea nopeammin, omaksua enemmän ja pysyä ajan tasalla ilman, että tuntisi hukkuvansa informaatiotulvaan. Tässä kohtaa “nopealukeminen” nousee esiin. Olen harjoitellut sitä, mutta mitä se oikeastaan on, ja voinko minä todella nopeuttaa tekstin lukemista?

---

Perinteiden jaloissa ja myyttien verhoissa

Nopea lukutaito ei ole mikään uusi keksintö. Jo 1970 luvulla, mm. M.J. Lehmuskosken kaltaiset pioneerit opettivat, keskeisenä ajatuksena oli parantaa silmien liikettä, vähentää ala lukemista (eli sanojen äänetöntä toistamista mielessä) ja laajentaa näkökenttää. Nämä perusperiaatteet ovat edelleen nopean lukemisen ytimessä. Ne auttavat lukemaan nopeammin ja vähentämään turhia pysähdyksiä sekä keskittymään tehokkaammin.

Mutta nopea lukemisen ympärille on syntynyt myös myyttejä. Muistamme termin "PhotoReading" tai ajatuksen siitä, että voisi "valokuvata" kokonaisia sivuja ja imeä niiden sisällön alitajuntaan? Nämä ideat herättivät paljon kiinnostusta, mutta tieteellinen näyttö niiden tueksi on ollut vähäistä. Useimmiten tällaiset menetelmät perustuvat pikemminkin esikatselun, aktivoimiseen ja yleiseen keskittymiseen kuin varsinaiseen tiedonsiirtoon. Minun on tärkeää muistaa, että nopea lukeminen ei tarkoita lukemista ilman ymmärtämistä tai sisällön pintaraapaisua. Sen tavoitteena on lukea nopeammin lisäten hyvää ymmärrystä luetusta. Sitä olen harjoitellut, mutta vaikea on tietää olenko siitä jotakin hyötynyt?

---

Mitä uutta on nyt tarjolla?

Vaikka nopealukemisen ydintekniikat eivät ole mullistuneet, tapa, jolla niitä harjoitellaan, on kehittynyt valtavasti. Tänä päivänä suurin apu tulee teknologiasta. Markkinat ovat täynnä kaupallisia sovelluksia ja ohjelmistoja, jotka hyödyntävät esimerkiksi Rapid Serial Visual Presentation (RSVP) -tekniikkaa.

Jopa tekoälyä hyödynnetään välillisesti, esimerkiksi tekstistä puheeksi -sovelluksissa (jotka voivat nopeuttaa tiedon omaksumista kuuntelemalla) tai tiivistelmä työkaluissa (jotka auttavat poimimaan keskeiset tiedot ilman koko tekstin syvällistä lukemista).

---

Voinko minä oppia nopeammaksi lukijaksi? Lyhyt vastaus on: kyllä! Kuten minkä tahansa taidon, myös nopeammaksi lukijaksi voi oppia, mutta se vaatii säännöllistä harjoittelua ja kärsivällisyyttä.

Säätila ja likainen patsas:

  Kun suunnitelmat kohtaavat yllätyksen

Olen usein katsonut sääennustetta ja miettinyt, miten arvaamattomasti sää voi muuttaa harkitut suunnitelmat? Entä jos se arvaamattomuus kohtaa jotain pysyvää, kuten patsasta? Juuri tästä kumpuaa kuva, joka on sekä puhutteleva että hämmentävä. Se esittää tumman, vähäeleisen Paavo Nurmen patsaan, joka on likaantunut valuvilla vihertävän keltaisilla lintujen roiskeilla. Samaan aikaan sen rinnalla soljuu tanka runo, joka kiteyttää sään oikukkuuden ja sen vaikutuksen suunnitelmiin.

Kuvassa näkyvä patsas, on itsessään vaikuttava teos. Se huokuu voimaa ja määrätietoisuutta –urheilijalle tyypillisiä piirteitä. Mutta sitten tulevat nuo tahrat. Ne eivät näytä mukavalta, vaan pikemminkin lokkien ilkivallalta,  ennalta arvaamattomasta sotkusta. Tämä ristiriita herättää kysymyksiä: Mitä tapahtui? Mitä se symboloi?

"Sää oikuttelee, / muuten ei kiinnostaisi, / Aurinko – pilvet. / Sää sotki suunnitelmat, / jos ne ovat huonoja" antaa tilanteelle uuden ulottuvuuden. Runo leikittelee ajatuksella säästä, joka on toisinaan pelkkä taustakohinaa, mutta saattaa hetkessä muuttua kaiken sekoittaen –etenkin jos suunnitelmat ovat jo valmiiksi hatarat ja heikot. Tässä yhteydessä patsaan ”tahrat” voivat symboloida juuri sitä, miten odottamattomat vastoinkäymiset tai ”huonot suunnitelmat” jättävät jälkensä.

Mieti hetki omia kokemuksiasi. Kuinka usein olet joutunut perumaan tai muuttamaan suunnitelmia sään takia? Tai ehkä jokin muu odottamaton tekijä,  on sotkenut kortteja? Tämä kuva ja tanka saavat meidät pohtimaan omaa suhdetta kontrolliin ja hallitsemattomuuteen. Haluammeko aina vain täydellisesti toteutettuja suunnitelmia, tai osaammeko sopeutua ja nähdä realismia myös yllättävissä riitasoinnuissa? Likainen patsas on muistutus siitä, että elämä voi heittää eteen asioita, joihin emme voi helposti vaikuttaa, mutta voimme aina asennoitua, miten reagoimme yllätyksiin.

Seuraavan kerran kun suunnittelet jotain ja sää tai jokin muu ”odottamaton” voi sotkea pakkaa, pysähdy hetkeksi. Muista tämä Paavo Nurmen patsas ja tankaruno. Ovatko suunnitelmasi tarpeeksi joustavia mukautumaan yllättäviin käänteisiin? Kenties niiden kelvollisuus onkin siinä, että ne eivät sisällä tilaa sattumalle ja sopeutumiselle.

Kirjoita kokemuksesi kommenteissa – miten sää on sotkenut sinun Juhannus suunnitelmasi ja mitä olet oppinut?

---

Juhannus jo viikon päästä

On harmaa päivä valjennut aamusta,

ei auringon häivää näy pilviverhosta.

Maa rutikuivana odottaa sadetta,

luonto kaipaa virkistystä ja hellää kastetta.

Juhannus lähestyy, viikko vain,

sään epävarmuus mieltä painaa kai.

Arvelen sateen kastelevan maan,

kesän kohokohtaa, kun odottaa saan.

Juhannus ja yötön yö.

siksi toivon lämpöä ja poutaa.

Kokko tulen loisteessa

juhlimme ystävien kanssa ilon tyrskyssä.

Silti säästä viis, on tärkeintä seura,

yhdessä jaettu nauru ja juhlan hurma.

Kesäyön taikaa, luonto lepää,

muistot kauniit sydämiin jättää.

Päivä kerrallaan

– vaiko vähän enemmän

Elämme vain hetken kerrallaan. Se on klisee? Ehkä, mutta silti niin syvästi totta – ja silti niin usein unohdettu tosiasia.

Avaan aamuisin uuden tiedoston, valkoisen, tyhjän aukeaman. Kuten niin monta kertaa ennenkin. Ja mietin mitäpä siihen taas kirjoittaisin? Tietysti huomisesta. Siitä tuntemattomasta, josta en tiedä mitään varmaa?

Mielenkiintoista sinänsä, sillä samalla kun suunnittelen huomista, muistelen eilistä. Mennyttä päivää, joka on jo jättänyt jälkensä ja muovannut tätäkin aamu hetkeä. Onko tämä aivan rehellistä – tämä tulevaisuuden ja menneisyyden jatkuva dialogi pään sisällä? Suunnitteletko asioita niin kuin ne tapahtuvat, vai harhailetko joskus mielikuvissa ja haaveissa?

Onneksi minulla on faktantarkistus keino. Olen kirjoittanut jo nuorempana, paljonkin. Voin tarkistaa, mitä silloin ajattelin. Mistä ne tyhjät päiväkirjan sivut ja blogit täyttyi silloin, kun elämää oli vähemmän koettuna ja enemmän edessä? Sieltä saattaa löytyä vastauksia siihen, miten asiat ovat muuttuneet tai ovatko ne pysyneet ennallaan. Ja ehkä ennen kaikkea, miten tämä hetki, päivä kerrallaan -ajatus, on elänyt mukanani.

Päiväkirjan lisäksi olen jonkun aikaa satunnaisesti kirjoittanut: "Yökirja" muistiinpanoja. En koneella, vaan ihan omalla, koukeroisella käsialalla. Mitä sinä kirjoittaisit tyhjälle aukeamalle juuri nyt? Mihin ajatuksesi sinua johdattaisivat –menneisyyteen, nykyhetkeen vai kohti tulevaa?

---

Kirjahyllystä löytyi

– Ajanvietteen ihmekirja!

Alkaessani siivota kirjahyllyjä, yhtäkkiä käteen osuu jokin täysin unohdettu “aarre”? Minulle kävi juuri niin! Syvennyin kirjojen järjestelyyn ja löysin hyllystä pölyttyneen, mutta mielenkiintoisen teoksen: Ilmari Jäämaan, Ajanvietteen ihmekirja. Tämä on kolmas painos, vuodelta 1952! Melkoinen aikakapseli menneestä nuoruudesta.

Mikä ihmeen "Ihmekirja"?

Tämän kirjan täysi nimi on usein pidempi, jotain tyyliin "Ajanvietteen ihmekirja: seuraleikkejä, pelejä, hupaisia temppuja ja leikillisiä esityksiä". Ja se kuvaa sisältöä täydellisesti. Kyseessä ei ole mikään tiiliskivi, vaan nimensä mukaisesti iloinen ja monipuolinen kokoelma ideoita ja ohjeita viihdykkeeksi –erityisesti sosiaalisiin tilanteisiin. Kirja on pullollaan kaikenlaista hauskaa, seuraleikkejä, pelejä, aina hupaisiin temppuihin ja esityksiin. Vähän kuin vanhan ajan TikTok, mutta ilman näyttöä, mutta tarjoaa huomattavasti enemmän ihmiskontaktia!

On syytä muistaa, että kyseessä ei ole vakavasti otettava elämän opas, vaan puhtaasti viihteellinen teos. Sen tarkoitus on ollut viihdyttää ja tarjota inspiraatiota ja ohjeita hauskoihin hetkiin. Minua nauratti jo pelkästään silmässäni joitakin ohjeita – kuvitelkaa, miltä ne näyttäisivät nykyään! Osa on toki tuttua kauraa omasta nuoruudesta Haunian kylällä.

Matka menneisyyden vapaa-aikaan

Ensimmäinen painos tästä veikeästä teoksesta ilmestyi jo vuonna 1935 WSOY:n kustantamana. Myöhempiä painoksia nähtiin 1940- ja 50-luvuilla, mikä kertoo kirjan suosiosta. Se oli tyypillinen esimerkki aikansa harraste kirjallisuudesta, jonka avulla ihmiset etsivät tapoja viettää vapaa-aikaa ennen television tuloa.

Koska kirjan ensimmäinen painos on julkaistu jo 90 vuotta sitten, sen sisältämät leikit ja temput tarjoavat kiehtovan kurkistuksen menneiden aikojen ajanviete kulttuuriin. Varsinkin meille, jotka olemme syntyneet ennen digiaikaa ja tottuneet siihen, että viihde pitää itse luoda. Tämä on kuin aikamatka, miten sitä ennen oikein viihdyttiin ilman nettiä ja suoratoistopalveluita? Ajanvietteen ihmekirja palauttaa vanhat muistot mieleen!

Minä aion säilyttää tämän oman kappaleeni ja tutustua ja palauttaa mieleeni sen opastamia pelejä ja leikkejä. En malta odottaa, että pääsen kokeilemaan joitakin näistä "tempuista" ehkä seuraavissa illanistujaisissa. Voitte kuvitella ilmeet! Jos joku innostuu, kirjaa näyttää olevan saatavilla antikvariaateista, sekä kovakantisena että pehmeäkantisena versiona. Oman kappaleeni aion pitää tiukasti itselläni.

---

Mitä ajatuksia tämä kirjalöytö herättää sinussa? Oletko tehnyt vastaavia yllättäviä löytöjä omasta kirjahyllystä?

Aikakapseli kaapin kätköistä

---

– mitä teen vanhoille korpuille?

Voi niitä aikoja! Siinä sitä taas ollaan, sukelsin kaappien ja hyllyjen syvyyksiin, ja sieltä se pomppasi: iso laatikollinen ysäri korppuja ja -lerppuja! Tuntui kuin olisi löytänyt aikakapselin menneisyydestä, suoraan 1990-luvun digimaailman ytimestä. Muistatko vielä ne ajat, kun kaikki data kulki muovisilla neliöillä ja pehmeillä läpyskällä? Minä ainakin muistan, ja nyt niitä tuijottaessa iskee pieni epätoivo ja pohdinta.

Mitä ihmettä näillä oikein tekisi? Joku vanha XP-kone saattaa vielä kaapissa lojua, varmaan se on korppuasemalla varustettu. Houkutus tutkia vanhoja tiedostoja on toki olemassa. Mitä kaikkea sieltä mahtaakaan löytyä? Nuoren miehen runoja? C++-koodinpätkiä? Pieniä demoja? Ehkä jopa vanhoja kirjeitä tai juttuja, jotka ovat jo täysin unohtuneet. Mutta onko sen kaiken kaivelu vaivan arvoista? Tämän päivän nopea rytmisessä maailmassa tuntuu, että eläkeukon jokainen minuutti on laskettu, ja vanhojen muistojen digitaalinen kaivelu vie aikaa, joka voisi olla muussa käytössä.

Olen surutta heittänyt roskiin mappeittain 20–30 vuotta vanhoja paperitulosteita. Ei minkäänlaisia tunnontuskia! Miksi siis näiden korppujen ja lerppujen kohtalo olisi erilainen? Niille lienee edessä sama karu totuus kuin tuon ajan ATK-oppikirjoille – suoraan kierrätykseen. Onhan siinä oma ironia. Aikoinaan ne olivat teknologian huippua, nyt ne ovat digitaalisen historian pölyisiä jäänteitä.

Ja jos palataan vielä pidemmälle ajassa taaksepäin... ennen PC-koneita minulla oli Commodore 64, ja sen jälkeen Kaypro II CP/M-käyttöjärjestelmineen. Keypron 175 kt lerppu levykkeet! Voi veljet, miten pieniä tiedostoja ja kuinka rajoitettua se kaikki olikaan. Muistikuvat niistä ajoista ovat jopa nostalgisia, mutta paluuta entiseen ei ole. Kehitys on kehittynyt, ja se on hyvä.

Loppujen lopuksi, ehkä näiden vanhojen tallennusvälineiden kohtalo on yksinkertainen: ne ovat täyttäneet tehtävänsä ja ovat nyt valmiita eläkkeelle. Ehkä niiden paras paikka ei enää ole kaapista tilaa viemässä, vaan digitaalisen aikakauden museossa tai paremminkin kierrätyspisteessä.

Turhaa, niin turhaa. Vai onko sittenkin? Jäikö sinullekin jokin vastaava aikakapseli kaappiin piiloon?

---

Viikko keveyttä

– matkalle kohti seesteisempää mieltä

Elämä on täynnä valintoja, vaikka en aina niitä tiedosta. Kiire, paineet ja jatkuva tiedon tulva saavat meidät helposti uskomaan, että on elettävä aina vain vaativammin ja hankittava yhä enemmän. Mutta entä jos avain tyytyväisyyteen onkin jossain aivan muualla – syvemmällä, hiljaisessa paikassa?

Onko tie seesteiseen elämään sitten lopulta niin kovin monimutkainen? Tai kenties jopa päinvastoin: onko se häkellyttävän yksinkertainen, kun päättää vapauttaa mielen huolista? Ajatus siitä, että elämää voisi elää yksinkertaisemmin, vaatimatta juuri mitään, tuntuu minusta vieraalta. Olemme tottuneet siihen, että on vaadittava, saavutettava, ehdittävä. Mutta mitä jos lähestymistavan kääntää päälaelleen? Sen sijaan, että vaatisin, voisin haluta antaa enemmän.

Tämä ei tarkoita aineellisten uhrausten tekemistä tai pyhimykseksi ryhtymistä. Kyse on pikemminkin asenteesta, pienestä sisäisestä muutoksesta. Miten elämän voisi täyttää ilolla ja rakkaudella olemalla avoin ja aurinkoisempi? Voisiko tämä olla se salaisuus, jolla arkinen harmaus muuttuu kirkkaudeksi?

Ehkä tämä kaikki voidaan kiteyttää vanhaan ja viisaaseen, raamatulliseen toteamukseen: "Tee kuten toivoisit itsellesi tehtävän." Kultainen sääntö, joka on niin yksinkertainen ja silti niin voimallinen. Se ei ole vain moraalinen ohje, vaan myös käytännönläheinen avain parempaan elämään. Kun levitämme hyvää ympärillemme, se voisi palata takaisin moninkertaisena.

Mitä jos tätä asennemuutosta harjoittaa kokeeksi? Vaikka vain viikon päivät. Antaisimme itsemme uppoutua tähän ajatukseen, eläisimme kevyemmin, antaisimme enemmän ja olisimme avoimempia. Voisiko yksi viikko todella muuttaa jotain? Tai ainakin se herättää meidät huomaamaan, että tie seesteisempään elämään onkin paljon lähempänä kuin olemme uskoneet – vain muutaman ajatuksen, päätöksen, ja teon päässä.

"Kokenut kaikki tietää, vaivainen kaikki kokee".

Kirjojen karsimisen ihanuus:

luopumista tai tilavampi kirjahylly!

Tunnustan. Olen kirjojen ystävä. Ja siinä se iso ongelma piileekin. Vuosikymmenten ajan olen kerännyt teoksia kuin hamsteri ruokaa talven varalle, ja nyt, arvatkaa mitä? Olen kirjaimellisesti hukkumassa kirjamereen. Työhuoneeni, joka aikoinaan toimi rauhallisena tyyssijana, on muuttunut sokkeloksi, jossa jokainen askel on vaarassa kompastua vanhaan tietokirjaan tai unohdettuun runokokoelmaan. Kohta en mahdu itse tänne!

Kaaoksen keskellä on kaikenlaista: paksuja romaaneja, vanhoja Kamera-lehden numeroita, tunkkaisia dos-ajan ATK-oppaita (kuka enää tarvitsee floppy-aseman vianmääritystä?), ja tietysti omat, salaperäiset tulostetut muistiinpanojen pinot. Suuri "Siivousurakka 2025" on alkanut, ja sen myötä edessä on se kaikkein tuskallisin vaihe: karsinta. Päästä irti ja luovu. Apua!

Ironista kyllä, vaikka fyysiset kirjat tukkivat nurkkia, nykyisin luen huomattavasti vähemmän silmilläni. Olen nimittäin siirtynyt äänikirjojen kuluttajaksi. Pääni sisäiseen "lukunurkkaani" mahtuu rajaton määrä tarinoita, eikä yksikään niistä kerää pölyä tai vie hyllytilaa. Tämä antaa minulle ehkä pienen moraalisen etumatkan fyysisten kirjojen karsinnassa – onhan minulla jo digitaalinen varasto täynnä uusia seikkailuja!

Kirjoista luopumisen tuskaa – vai onko tämä vain alkulämmittelyä uudelle shoppailulle?

Kuinka voin luopua kirjasta, joka on kuin pala sieluani? Jokaisella pokkarilla, jokaisella sidotulla teoksella on tarina – ensi lukemisen riemu, syvä tunne, tai se kerta kun pelastin sen kirpparilta ja se tuntui olevan aarre. Onko mahdollista karsia niin, ettei yöllä herää hikisenä ja itke eilen hävitetyn rakkaan teoksen perään? Miten elää sen tiedon kanssa, että ehkä juuri se se Kamera-lehden numero, jonka heitin pois, sisälsi elämäni mullistavan vinkin valokuvauksesta?

Mutta vaikka sydämeni vuotaa verta jo pelkästä ajatuksesta, olen tehnyt päätöksen. Osa kirjoista saa lähteä. Ja jotta tämä ei olisi pelkkää tuskaa, olen kehittänyt itselleni muutamia, toivottavasti toimivia, karsintakriteereitä:

---

Karsintakriteerit, jotka pelastavat (ehkä) mielenterveyden:

1. "Hengailetko edelleen kanssani, vaikka olemme jo eronneet?": Tähän kategoriaan kuuluvat ne kirjat, jotka luin vuosia sitten, ne olivat mahtavia, mutta nyt niiden paikka on kirjahyllyssä lähinnä nostalgian vuoksi. Ne ovat vähän kuin vanha ystävä, jonka kuvia edelleen säilyttää – ei niitä enää tarvitse. Jos kirjan viesti on imetty kuiviin, ja se on enää vain tilaa vievä muisto, sen on aika lentää.

2. "Oletko edelleen relevantti, vai oletko jo museotavaraa?": Tämä koskee erityisesti CP/M ATK-oppaita ja 1980 luvun tietolehtiä. Jos kirja käsittelee jotain, mikä on auttamattomasti vanhentunutta (kuten modeemien valintaoppaat tai Windows 95:n asennusohjeet), se on kuin pölyinen VHS-kasetti – joskus hauska, mutta ei enää käytännöllinen. Netistä löytyy kaikki, ja paljon ajankohtaisempaa!

3. "Oletko edes minun?": Tässä tulee se nolo osuus. Olen huomannut hyllystäni teoksia, jotka olen ehkä saanut tai lainannut vuosia sitten enkä edes muista. Jos kirja ei herätä minkäänlaista tunnereaktiota tai muistoa, ja se on ehkä jopa vähän vieras, se saa luvan lähteä etsimään uutta,kotia. 

4. "Tuotko lisäarvoa elämääni, vai oletko vain säilytys ongelma?": Jotkut kirjat ovat esineitä sinänsä – kauniita kansia, upeita kuvituksia. Ne saavat jäädä, vaikka niitä ei lukisi uudelleen. Ne ovat taideteoksia, jotka piristävät mieltä pelkällä läsnäolollaan. Mutta kaikki "pakko selailla joskus" -kirjat, jotka ovat keränneet pölyä vuosikausia? Ne saavat nyt mahdollisuuden muualla.

5. "Voinhan ostaa sinut uudelleen (tai kuunnella äänikirjana), jos kaipuu iskee!": Tämä on äärimmäinen hätävarjelun liioittelu, joka rauhoittaa mieltä. Harvemmin sitä tulee ostettua, mutta ajatus siitä, että voisin, auttaa. Ja jos fyysistä kirjaa ei löydy, lähes varmasti sen löytää äänikirja palvelusta – jopa ne vanhat klassikot.

---

Vaikka karsinta on tuskallista, prosessilla on kirkas päämäärä: saada työhuoneen tila takaisin, mutta myös... uudelle korkeammalle hyllylle! Kyllä, luit oikein. Vaikka karsin, aion ostaa uuden, korkeamman varastohyllyn niille aarteille, jotka selviävät tästä puhdistuksesta, sekä kameroille ja audio-laitteille. Tilaa tarvitaan edelleen, mutta toivottavasti nyt harkitummin täytettynä.

Tämä on matka, jossa tunteet heittelevät naurusta saratteuun. Mutta lopussa toivottavasti odottaa järjestys, selkeys ja tilaa uusille seikkailuille – ja ehkä uusille kirjoillekin. Toivottavasti sinäkin löydät oman tapasi selvitä tilan täyttymisen dilemmasta!

Mikä on vaikea asia, josta sinun on pitänyt luopua? 

Linnunpoikasen katse

 

---

– Hiljainen muistutus kesäpäivänä

On kesäpäivä ja ilmassa on pihanurmen tuoksu, joka nousee vasta leikaamastani ruohosta,  puiden lehdet huojuvat leppeässä tuulessa. Vaikka päivät ovat nyt pitkiä ja valoisia, luonnossa tapahtuu jatkuvasti hiljaisia, usein huomaamattomia tapahtumia, jotka voivat opettaa meille jotakin syvällistä.

Tämä kuva, jossa, vielä ehkä hieman kömpelö, mutta jo itsenäistyvä variksen poikanen istuu oksalla, saa minut miettimään.  Linnunpoikanen oksalla, silmät tuikkien, on kuin peili omalle kasvulle. Sen katseessa on arkuutta, ehkä maailman ihmetystä. Linnunpoikasen tie on vasta alussa, täynnä tuntematonta.

Se on niin yhtä huomaamaton kuin on meidän elämämme – usein taivallamme eteenpäin, ja saatamme ajatella: kuka tietää, kuka välittää? Elämän virrassa, arjen kiireissä, voimme unohtaa, että jokainen askel, jokainen hetki, on osa suurempaa päivien kudelmaa. Kuten linnunpoikanen, mekin haemme jatkuvasti paikkaamme maailmassa, harjoittelemme siipiämme ja etsimme omaa ääntämme.

Mutta sitten tulee toinen ajatus, joka lämmittää sielua: rakkaus. Saatu, tai osoitettu – se on läsnä kaikkialla, jos vain osaamme nähdä ja tuntea. Se voi olla perheenjäsenen lempeä sana,  ystävän tuki auttava käsi tai jopa tuntemattoman kulkijan hymy.

Onnekkaita ovat ne, jotka sitä muistuttavat – jotka osaavat näyttää välittämisen ja valoa muille. He ovat kuin  majakat, auringonsäteet tai  lämmin halaus, ne ohjaavat. Mutta suurin onnellisuus on niillä, jotka sitä usein tuntevat. Ne, jotka kantavat rakkautta sydämessä, eivät ainoastaan saa sitä, vaan myös jakavat ympärilleen luonnollisesti ja vaivattomasti.

Tämä variksen poikanen oksalla, ympärillään vihreä, kesäinen luonto, on hiljainen muistutus siitä, että elämämme on arvokas, huolimatta siitä, kuinka pieni tai huomaamaton se on.  Tarina on muistutus siitä, että rakkaus on se voima, joka kantaa meitä ja yhdistää meidät.

Ottakaa siis hetki tässä kesäpäivässä, ja tuntekaa se rakkaus, joka ympäröi meitä. Antakaamme sen kukoistaa ja muistuttaen siitä toisiamme – aivan kuten luonto itse muistuttaa meitä elämän kiertokulusta ja  jokaisen hetken ainutlaatuisuudesta.

Aurinkoisia kesäpäivän ajatuksia!

---