tölkki, lehdet ja valokuva
Kaikkea sitä ihminen keksii kuvata, kun elämä potkii nilkoille tai aurinko laskee joulun aikaan liian aikaisin. Olen laittanut kameran jalustaan ja laskenut koko komeuden niin lähelle maanpintaa, että se ottaa kiinni märkään asvalttiin. Siinä minä kuvaan, suomalaisen miehen luonnollisessa asennossa: polvillani parkkipaikalla.
Olen rakentanut asetelman. Se on draama pienoiskoossa. Muutama kuivunut vaahteranlehti –niitä syksyn kalpeita kuolinilmoituksia – syleilee hylättyä kaljatölkkiä. Se ei ole mikä tahansa tölkki. Se on alumiininen muistomerkki ohimenneelle janolle, tyhjä ja lyttyyn poljettu, aivan kuten omistajansakin ehkä.
Säädän valotusta ja aukkoa kuin kirurgi luuppia. Valitsen polttovälin, viritän itselaukaisimen ja odotan. Räps. Otan muutamia kuvia, kokeilen eri sommitelmia, vaikka lopputulos on aina sama: romua ja roskaa kauniissa joulukuun valossa.
Tässä vaiheessa joku sivullinen, kenties tuulipukuinen ja turhanpäiväisellä uteliaisuudella siunattu kansalainen, saattaisi pysähtyä ja kysyä:
”Anteeksi nyt vain, herra, mutta miksi ihmeessä te ikuistatte tuota vanhaa tölkkiä?”
Kysymys olisi hämmentävä, suorastaan röyhkeä. Se vaatisi vastauksen, joka on yhtä aikaa sivistynyt ja sopivan ylimielinen.
Voisin kertoa hänelle totuuden. Olen harrastanut tätä lajia yli kuusikymmentä vuotta. Se on pidempi aika kuin sinun ikäsi tai useimmat avioliitot ja lähes yhtä täynnä kosmeettisia vikoja. Silti minulla on vielä löydettävää kuvaajana. Halusin kokeilla tätä – tätä niin sanottua lähikuvaa, jossa maailma kutistuu muutamaan kymmeneen senttiin.
”Ymmärrän”, kysyjä sanoisi ja katsoisi minua kuin kylähullua. ”Mutta miksi ette kuvaa jotain kaunista? Tuolla olisi värikäs kukka. Se ei haise vanhalle oluelle.”
Katsoisin häntä suoraan silmiin, säätäin objektiivia ja vastaisin:
”Kuvittelin tulkitsevani tähän kuvaan hivenen synkkyyttä. Sellaista suomalaista eksistentialismia, jossa alumiini kohtaa maatumisen. Ennen kuin painan laukaisinta, minä mietin. Minä mietin, mitä haluan sanoa maailmalle, joka ei kuitenkaan kuuntele.”
Sellaista se on. Minä kuvaan kaikkea. Enkä minä aina itsekään tiedä miksi. Mutta jos jätän kuvaamatta, jää jäljelle vain tyhjä virolainen tölkki, jossa ei ole edes sitä 15 sentin panttia, mutta hiljaisuus. Ja niistä mikään ei näytä hyvältä kehystettynä, mutta tämä kuva voi olla ITE-taidetta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti