Uudenvuoden kurotus:

 

Kun itsekuri ja itämainen viisaus kohtaavat 

Uudenvuodenaaton aamu valkeni, nyt on 20° pakkaspäivä, mutta minun sisälläni paloi nousevan auringon kirkas liekki. Olen päättänyt: tästä päivästä alkaen, että minä ja Taiso olisimme erottamattomat. Japanilainen aamujumppa, tuo sen kansakunnan selkäranka, siirtyisi nyt osaksi minun suomalaista sielunmaisemaa. 

Kello löi seitsemän. Seisoin keskellä lattiaa villasukissa, valmiina kanavoimaan zen-mestarin tyyneyttä. Reipas pianomusiikki kajahti kaiuttimista. Ensimmäinen liike: syvä hengitys ja käsien nosto. Helppoa, ajattelin. Tunsin itseni notkeaksi kuin pajunoksa Kioton tuulessa.

Sitten alkoi kulma. Kun musiikin tahti kiihtyi, tajusin, että japanilainen käsitys ”reippaudesta” on hieman eri planeetalta kuin minun aamuinen koordinaatiokyky. Yrittäessäni tehdä rytmikkäitä sivutaivutuksia, muistutin enemmänkin tuulessa huojuvaa, hieman rautakangen kaltaista mainosnukkea huoltoaseman pihalla. Kun olisi pitänyt kurottaa sirosti kohti varpaita, selkäni ilmoitti kohteliaasti, että vuosi 2026 on vasta huomenna, eikä kiireellä saavuteta muuta kuin tarve Burana purkille.

Naapuri saattoi ikkunasta katsoessaan luulla, että hätistelen huoneeseen eksynyttä lämmittelemään tullutta talitiaista, mutta minä tiesin paremmin: minä suoritin TAISO-metodia. Lopulta, kun viimeinen tahti vaimeni, seisoin jo hikisenä mutta olin voittaja. Tunsin jokaisen lihakseni – pääasiassa siksi, että ne kaikki kysyivät yhteen ääneen: ”Mitä ihmettä tämä oli?”

---

Tammikuun Taiso -suunnitelma

Viikko 1: Selviytymis moodi

• Tavoite: Herääminen ja oikean musiikin löytäminen.

• Liikkeet: Käsien pyörittely ja huojuminen rytmikkäästi.

Viikko 2: Rytmin löytäminen

• Tavoite: Tehdä liikkeet suurin piirtein samaan tahtiin pianon kanssa.

• Liikkeet: Sivutaivutukset ilman, että tasapaino pettää.

Viikko 3: Notkeuden merkit

• Tavoite: Sormenpäät lattiaan (polvien taso on jo hyvä).

• Liikkeet: Syväkyykyt (20) jalkojen ojennukset.

Viikko 4: Zen-mestari olohuoneessa

• Tavoite: Suorittaa koko setin hymyillen ja hengästymättä.

• Liikkeet: Koko Radio Taiso nro 1 rutiini.

---

Miten pidän päätökseni?

1. Kynnyksen madaltaminen: Radio Taiso kestää vain noin kolme minuuttia. Ehkä teen vähän pidempiä, koska se olisi lyhyempi aika kuin kahvin valuminen. Jos ehdin odottaa kahvin porinaa, ehdin myös heiluttaa käsiä kuin tuulimylly.

2. Rituaalin voima: Jätän jumppamaton (tai ne onnekkaat villasukat) valmiiksi lattialle. Se on hiljainen muistuttaja, jota on vaikea ohittaa matkalla jääkaapille.

3. Huumori asenteena: Jos liike menee pieleen, se ei ole virhe, se on minun oma ” variaatio”.

Vuodesta 2026 tulee liikkuvampi vuosi, yksi kurotus kerrallaan, mutta en toki unohda joogaamista enkä lihaskuntotreeniä.

Notkea kuin rautakanki,

 

eli kuinka löydän sisäisen samurain joka aamu

Olemme suomalaisina tottuneet ajattelemaan, että itsekuri on jotain, mikä asuu syvällä peruskallion uumenissa, se vaatii hampaiden kiristystä ja vähintään kolmen tunnin hiihtolenkin räntäsateessa ennen kuin kukaan uskaltaa sanoa "sisu". Mutta sitten on Japani. Maa, jossa kuri ei olekaan hampaiden kiristystä, vaan lempeää, virtausta.

Luin Juha Wikströmin ajatuksia tästä aiheesta. Hän muistutti, että meillä on taipumus tehdä asioista kauhean vaikeita. Jos haluamme kuntoon, ostamme tonnin kuntosali jumppakortin ja uuvutaan viikossa. Japanilainen taas nousee ylös, laittaa radion päälle ja tekee jotain sellaista, mikä saa suomalaisen jäykän selkärangan huutamaan armoa pelkästä ajatuksesta: Rajio Taiso.

Musiikin tahtiin…  (ja ainakin jäykkyys vähenee)

Kuvittele tilanne: kello on kaksi minuuttia yli seitsemän. Miljoonat japanilaiset, esikoululaisista satavuotiaaseen teräs vaariin, he keskeyttävät puuhansa, ja alkavat heiluttaa käsiään rytmissä. Se on Radio Taiso, kansallinen voimistelu hetki, joka on pyörinyt radiossa vuodesta 1928.

Meillä Suomessa vastaava yritys päättyisi luultavasti siihen, että naapurit soittaisivat poliisit epäillessään "oudon kultin" kokoontumista pihalla. Mutta tässä on se viisaus: kyse ei ole siitä, että tehdään paljon kerralla, vaan siitä, että tehdään vähän, mutta joka ikinen päivä ilman kuntosalin rahastusta.

Miten se tehdään? (Lue: Miten vältät ettet nyrjäytä aivojasi)

Rajio Taiso ei vaadi trikoita. Se vaatii vain halun näyttää hieman tuulimyllyltä muutaman minuutin ajan. Harjoitus koostuu 13 perusliikkeestä, joista tässä esimakua:

1. Ojennus: Kurkotat kohti kattoa (tai taivasta) niin kuin yrittäisit napata kiinni viimeisestä palkankorotuksesta.

2. Käsien heilautukset: Pyörität käsiäsi ristiin rastiin vartalon edessä. Tässä vaiheessa minä alussa löin käteni keittiön kaappiin.

3. Sivutaivutukset: Kallistat vartaloa sivulta toiselle. Tavoitteena on muistuttaa heiluvaa kaislaa, ei kaatuvaa tukkikuormaa.

4. Kyykyt ja hypyt: Lopussa otetaan pieni hien pintaan kevyillä hypyillä, jotka herättävät viimeistään kerrostalossa alakerran naapurin.

Miksi vaivautua? (Hyödyt kaikenikäisille)

Wikström korostaa, että rutiini on vapauden muoto. Kun keho tietää, mitä tehdä, mieli vapautuu. Rajio Taiso tarjoaa juuri tätä:

• Lapsille: Se opettaa koordinaatiota ja sitä, että liikkuminen on luonnollinen osa päivää, ei rangaistus herkkujen syömisestä.

• Työikäisille: Se on täydellinen "reset-nappi". Se avaa ne hartiat, jotka ovat jumittuneet korviin Teams-palaverin aikana, ja saa veren kiertämään aivoissa asti.

• Ikäihmisille: Meille se on elämänlanka. Se pitää nivelet voideltuina, tasapainon jonkinlaisessa kunnossa ja etenkin mielen virkeänä. Japanissa sanotaan, että niin kauan kuin pystyt tekemään (TAISO) aamuvoimistelun, olet nuori.

Ehkä meidän pitäisi vaihtaa se aamun toinen pannullinen kahvia ja synkkä Venäjän hyökkäys uutisten selaaminen kolmeen minuuttiin käsien ja pään pyörittelyyn. Ei siksi, että meistä tulisi urheilijoita, vaan siksi, että olisimme hieman vähemmän jumissa kuin nyt.

Itsekuri ei tuo itsetuhoa. Se on sitä, että antaa itselleen lahjaksi muutaman minuutin liikettä. Joten ensi kerralla, kun tunnet olosi kankeaksi kuin vanha näkkileipä, muista: jossain päin maailmaa juuri nyt joku 90-vuotias tekee haarahyppyjä musiikin tahtiin. LINKKI): Miksen minäkin?

---

Valon ja ajan vuoropuhelu:

 Valokuvaus on paras harrastus v. 2026

Kun aloitin valokuvauksen, maailma tallentui mustavalkoiselle filmille ja valo oli jotain, mitä odotettiin taivaalta tai loihdittiin elävin kynttilöin ja kertakäyttöisillä salama lampuilla. Nyt, lähes seitsemän vuosikymmentä myöhemmin, huomaan olevani harrastuksen äärellä, joka ei ole ainoastaan säilynyt, vaan joka syntyy aina uudelleen.

Vaikka vuosi 2026 häämöttää ja maailma digitalisoituu kiihtyvällä tahdilla, valokuvauksen ydin — kyky nähdä ja hallita valoa — pysyy muuttumattomana. Erityisesti pimeän vuodenajan keskellä, kun luonnonvalo vetäytyy, avautuu valokuvaajalle kaikkein luovin leikkikenttä.

Pimeys on mahdollisuus, ei este

Monelle pimeys tarkoittaa kameran laittamista hyllyyn. Minulle se tarkoittaa olohuoneen studio kauden toimia. Kun käytän useita salamavaloja irti kamerasta  ja muokkaan valoa softboxeilla, en enää vain tallenna todellisuutta. Minä rakennan sen.

Tämä on valokuvauksen suurin oppitunti vuodelle 2026: Me emme ole ympäristömme vankeja, vaan sen kuvallisia tulkitsijoita. Kun asetan salaman ja pehmentimen valaisemaan arkista esinettä omassa olohuoneessa, opettelen näkemään muotoja, varjoja ja tekstuureja, jotka päivänvalossa jäivät huomaamatta.

Lähiympäristö uusin silmin

Lukemani artikkeli, joka herätti ajatukseni, muistutti minua siitä, että valokuvaus on paras harrastus, koska se pakottaa olemaan läsnä. Se tekee meistä tutkimusmatkailijoita kotona ja omassa ympäristössä.

• Havainnointi: Kun on kuvannut kauan, on vaarana luulla nähneensä kaiken. Mutta valo on oikukas. Se muuttuu joka kerta, kun siirryt metrin sivuun.

• Uuden oppiminen: Tekniikka kehittyy, mutta valon fysiikka on ikuista. Opettelen käyttämään pehmentimiä ja useita valonlähteitä, se pitää mielen uteliaana ja ajatuksen virkeänä.

Tarina, jatkuu

Valokuvaus ei ole vain kuvien ottamista; se on elämäntapa, jossa näen maailman jatkuvana mahdollisuutena. Vuosikymmenten kokemus antaa pohjan, mutta vuoden 2026 visio antaa minulle suunnan.

Harrastus, joka on kulkenut mukanani läpi elämän, opettaa edelleen saman asian: katsominen on eri asia kuin näkeminen. Kun sytytän valoja tänä jouluiltana, en etsi vain hyvää kuvaa, vaan etsin uutta tapaa ymmärtää ympärilläni olevaa kauneutta.

---

Valokuvaaja ei vanhene, hän vain kehittyy näkemään syvemmälle valon ja varjon sopukoihin!

---

 

Kaikkitietävä

 

–  tekoäly on ideamylly

Meikäläisille, jotka olemme kokeneet Commodore 64:n latausajat ja nähneet Internetin syntyvän, tekoäly tuntuu usein joko maailmanlopun ennustajalta tai vaihtoehtoisesti vain erittäin monimutkaiselta tavalta tilata viikon elintarvikkeet. Mutta tuoreimpien markkina trendien mukaan – ja uskokaa tai älkää, joku on tästä kirjoittanut ihan artikkelin – olemme löytäneet tekoälyn todellisen hyötykäytön: se on täydellinen työkalu.

Lukemassani artikkelissa puhuttiin siitä, kuinka ChatGPT:llä voi “leipoa” tuotteita, jotka oikeasti käyvät kaupaksi ilman, että tekijän tarvitsee edes nostaa verenpainetta. Ja tässä on se pihvi meille ikääntyneille nörteille: tekoälyä ei pidä ottaa vakavasti, mutta sitä kannattaa käyttää päivittäin, ihan vain siksi, ettei tarvitse enää itse muistaa kaikkea.

Muistatko ajan, jolloin ohjelmointi oli kovaa vääntöä C-kielellä ja muistinhallinta oli taistelulaji? Nykyään tekoäly on kuin se nuori harjoittelija, joka tietää kaiken, mutta jolla ei ole minkäänlaista elämänkokemusta. Se suoltaa koodia, tekstiä ja suunnitelmia nopeammin kuin ehdimme sanoa "Tapaninpäivä", mutta joskus se ehdottaa asioita, jotka ovat yhtä järkeviä kuin Joulupukin tuoma sähköinen shampanjavispilä jouluglögin sekoittamiseen.

Silti, suosittelen sen glögin nauttimista, jos sitä on vielä. Miksi? Koska meillä on jo tarpeeksi tekemistä lääkereseptien ja television kaukosäätimen logiikan kanssa. Tekoäly on se digitaalinen voiteluaine, joka säästää turhalta vaivalta. Jos joku kerran ostaa ”vähäisellä vaivalla” tehtyjä oppaita, listoja tai runoja, niin miksi emme mekin hyödyntäisi tätä laiskuuden uutta kultakautta?

Tekoäly ei ole mikään jumalolento, se on enemmänkin kuin todella nopea ja lennokas tekstinkäsittelyohjelma, jolle on annettu liikaa kofeiinia. Käytä sitä kirjoittamaan ne ikävät sähköpostit ja joululahja reklamaatiot. Anna sen tiivistää ne kymmenen sivun mittaiset manuaalit, joita ei jaksa lukea. Anna sen generoida syntymäpäivätervehdys serkulle, jota et ole nähnyt sitten vuoden 2000 pikkujoulujen.

Tekoäly on matalan kynnyksen apu meille, jotka tiedämme, että tekniikka on parhaimmillaan silloin, kun se tekee elämästä helpompaa – ei silloin, kun se vaatii meitä opettelemaan uuden asian joka viikonloppu.

Ota siis tekoäly osaksi päivittäistä toimintaa. Kysy siltä jotain hölmöä, naura sen itsevarmuudelle ja anna sen tehdä ne hommat, joihin et itse jaksa tuhlata arvokasta eläke-aikaasi. Maailma saattaa muuttua bittijonoksi, mutta meillä on sentään työkalu, joka kantaa kauppakassit puolestamme –ainakin digitaaliset sellaiset. Jos joku kerran maksaa näistä tekoälyn tuotoksista, niin ehkä olisi aika pölyttää se vanha yrittäjähenki ja myydä maailmalle jotain ”vähäisellä vaivalla” luotua. 

Maan tasalla:

tölkki, lehdet ja valokuva

Kaikkea sitä ihminen keksii kuvata, kun elämä potkii nilkoille tai aurinko laskee joulun aikaan liian aikaisin. Olen laittanut kameran jalustaan ja laskenut koko komeuden niin lähelle maanpintaa, että se ottaa kiinni märkään asvalttiin. Siinä minä kuvaan, suomalaisen miehen luonnollisessa asennossa: polvillani parkkipaikalla.

Olen rakentanut asetelman. Se on draama pienoiskoossa. Muutama kuivunut vaahteranlehti –niitä syksyn kalpeita kuolinilmoituksia – syleilee hylättyä kaljatölkkiä. Se ei ole mikä tahansa tölkki. Se on alumiininen muistomerkki ohimenneelle janolle, tyhjä ja lyttyyn poljettu, aivan kuten omistajansakin ehkä.

Säädän valotusta ja aukkoa kuin kirurgi luuppia. Valitsen polttovälin, viritän itselaukaisimen ja odotan. Räps. Otan muutamia kuvia, kokeilen eri sommitelmia, vaikka lopputulos on aina sama: romua ja roskaa kauniissa joulukuun valossa.

Tässä vaiheessa joku sivullinen, kenties tuulipukuinen ja turhanpäiväisellä uteliaisuudella siunattu kansalainen, saattaisi pysähtyä ja kysyä:

”Anteeksi nyt vain, herra, mutta miksi ihmeessä te ikuistatte tuota vanhaa tölkkiä?”

Kysymys olisi hämmentävä, suorastaan röyhkeä. Se vaatisi vastauksen, joka on yhtä aikaa sivistynyt ja sopivan ylimielinen.

Voisin kertoa hänelle totuuden. Olen harrastanut tätä lajia yli kuusikymmentä vuotta. Se on pidempi aika kuin sinun ikäsi tai useimmat avioliitot ja lähes yhtä täynnä kosmeettisia vikoja. Silti minulla on vielä löydettävää kuvaajana. Halusin kokeilla tätä – tätä niin sanottua lähikuvaa, jossa maailma kutistuu muutamaan kymmeneen senttiin.

”Ymmärrän”, kysyjä sanoisi ja katsoisi minua kuin kylähullua. ”Mutta miksi ette kuvaa jotain kaunista? Tuolla olisi värikäs kukka. Se ei haise vanhalle oluelle.”

Katsoisin häntä suoraan silmiin, säätäin objektiivia ja vastaisin:

”Kuvittelin tulkitsevani tähän kuvaan hivenen synkkyyttä. Sellaista suomalaista eksistentialismia, jossa alumiini kohtaa maatumisen. Ennen kuin painan laukaisinta, minä mietin. Minä mietin, mitä haluan sanoa maailmalle, joka ei kuitenkaan kuuntele.”

Sellaista se on. Minä kuvaan kaikkea. Enkä minä aina itsekään tiedä miksi. Mutta jos jätän kuvaamatta, jää jäljelle vain tyhjä virolainen tölkki, jossa ei ole edes sitä 15 sentin panttia, mutta hiljaisuus. Ja niistä mikään ei näytä hyvältä kehystettynä, mutta tämä kuva voi olla ITE-taidetta!

---

Aamuhaiku

 ja kynän mahti

Aamu alkaa nykyään samalla koreografialla kuin muillakin: silmät auki, käsi hapuilee puhelinta ja peukalo aloittaa mekaanisen jumppansa. Muutama klikkaus, pari tyylikästä pyyhkäisyä, ja kas – aamu haiku on lähetetty bittiavaruuteen kaikkien seuraajien ihmeteltäväksi. Tässä vaiheessa päivää minulla on yleensä vielä kirkas tarkoitus. Tai ainakin uskottelen niin.

Tarkoitukseni on nimittäin ”tuoda ajatuksia esiin”. Se kuulostaa ylevältä, lähes poliitikolta, mutta useimmiten se tarkoittaa vain sitä, että heitän ilmaan kysymyksen, joka on yhtä mukava kuin kivi kengässä: ”Mitä aiot tehdä tänään ainoalla arvokkaalla elämälläsi?”

Kysymys on tietysti aina akuutti, mutta joskus se tuntuu hieman kohtuuttomalta ennen kaurapuuroa ja ensimmäistä kahvikupillista. Sitä odottaisi, että vastaus vaatisi vähintään irtiottoa arjesta, uutta identiteettiä tai muuttoa Tiibetiin. Mutta ei. En minä tee suurta elämäntapamuutosta joka päivä, mutta vastaan vain kysymykseen.

Salaisuuteni on ”10 minuuttia päivässä” -muistikirja. Se on minun oma pieni ajatusharjoitukseni, joka auttaa minua kuulemaan itseäni (mikä on joskus melkoinen saavutus kaiken muun sotkun keskellä). Vaikka tietokone ja puhelin ovat hyviä haikujen lähettämiseen, lyijykynä on se varsinainen taikasauva. Se on rituaali, joka muuttaa epämääräiset aivosumut selkeäksi suunnaksi.

Moni tuskailee, miksi sen oman ”tarkoituksen” löytäminen on niin tervanjuontia. Mutta hei, se on aivan normaalia. Harva meistä löytää omaa suuntaansa Maps-karttasovelluksesta yhdellä haulla. Se löytyy kynän ja paperin välisestä kitkasta, kymmenen minuuttia kerrallaan. 

Kohun aiheuttaa
pieni kipinä, joka
sytyttää roihun!

Ikä on vain

 

numeroiden sarja

On kummallista, miten paperilla oleva numeroiden virta ja pään sisällä oleva tunne eivät tunnu kohtaavan sitten millään. Henkilökortissa lukee 80, mutta kun katson aamulla peiliin, odotan näkeväni sieltä sen saman tyypin, joka vasta äsken suunnitteli tulevaisuuttaan. Ehkä valokuvissa on syytä käyttää hieman taktisempaa valaistusta – minusta se onnistuu helposti kolmella muotoilevalla salamavalolla.

Vanhuus on nimittäin salakavala käsite. Se on jotain, joka tapahtuu aina muille: sille naapurin sedälle, joka kulkee hitaasti, tai sille tädille, joka puhuu vain säästä ja valittaa niveliään. Minä taas? Minähän olen vasta pääsemässä vauhtiin. Vaimoni sairauden vuoksi en voi jättää häntä yksin kotiin pitkäksi aikaa, minkä vuoksi luovuin kuntosalitreeneistä. Korvaan ne kotijumpalla, jonka aloitan aamukuudelta – se on omaa, häiriötöntä aikaani.

Strateginen harhautus

Olen huomannut, että 80 vuoden iässä on yksi valtava etu: kukaan ei odota minun olevan enää kapinallinen. Ikä antaa täydellisen suojan. Kun jätän vastaamatta puhelimeen, ihmiset ajattelevat: ”Voi, hän varmaan lepää.” Totuus on, että olin takapihalla kuvaamassa jotain mielenkiintoista. Joskus jätän vastaamatta, koska kokeilen uutta ruokareseptiä enkä yksinkertaisesti viitsi keskeyttää hyvää hetkeä.

Sitä paitsi, kuka on määrittänyt, miltä ”vanhana” kuuluu tuntua?

• Jos se tarkoittaa viisautta, tiedän jo, ettei auton perään kannata juosta – seuraava tulee kyllä.

• Jos se tarkoittaa väsymystä, olinhan minä väsynyt jo kolmekymppisenä ruuhkavuosien ja pitkien työpäivien keskellä.

• Mutta jos se tarkoittaa pysähtymistä, silloin protestoin. Haluan olla nuorekas – en pelkästään ulkoisesti, vaan myös kognitiivisesti.

Sielun uteliaisuus

Tein testin ”Minkä ikäinen olet tietokoneen käyttäjänä?”. Sain vastaukseksi olen 40 vuotta – ei paha! Mieleni on kuin vanha kirjasto: hyllyjä on tullut lisää ja joidenkin kirjojen päällä on hieman pölyä, mutta tarinat ovat entistä parempia. Uteliaisuuteni ei ole kadonnut mihinkään. Haluan yhä tietää, miten maailma makaa ja miten uusi älypuhelin, tietokone tai kamerani toimivat. En pänttää käyttöohjeita, mutta tartun niihin heti, kun tarvetta on. Nykyisin tekoäly korvaa suuren osan ohjeista, sillä siltä voi aina kysyä.

Ehkä totuus on se, että meissä kaikissa asuu lapsen mieli, joka on vain majaillut samassa kehossa jo useamman vuosikymmenen. Rypyt ovat tiekartta kaikille niille nauruille ja hämmästyksille, joita matkan varrella on koettu. Ja onneksi on Photoshop, joka silittää rypyt ainakin valokuvista.

Joten kun joku tarjoaa minulle istumapaikkaa, otan sen toki vastaan herrasmiehen elkein, pilke silmäkulmassa. En siksi, että olisin vanha, vaan siksi, että olen oman osuuteni jo seissyt. Nyt on aika nauttia jokaisesta hetkestä.

Mielestäni vanha joululaulu kiteyttää tämän pimeän ajan ja oman elämäntuntoni mukavasti (sanat J. H. Erkko):

”Vanhakin nyt nuortuu kuin lapsi leikkimään

ja koukkuselkä suortuu, kun kaik’ on mielissään.

Ja kuusi kynttilöitä on täynnä loistavia,

ne poistaa syksyn öitä ja mieltä valaisee.

Nyt ilon antaa tulla jo sydän rintoihin,

ja rauha olkoon sulla ja mulla tietenkin.”

---

🎄 Joulutauko

Vaikka kukaan ei voi tehdä päätöstä puolestani, pohdinnan perusteella joulutauko tuntuu nyt hyvältä.

1. Tarkoituksen uudelleen löytäminen: Olen todennut, etten enää kirjoita tarkoituksella vaan haluan pientä muutosta. Tauko antaa tilaa pysähtyä ja miettiä, mitä haluan sanoa ja kenelle – ei vain kuinka usein julkaisen.
   
   

2. Ulkopuolinen kasvu: Saatan olla "kasvanut ulos tästä". Tauko antaa mahdollisuuden arvioida, mitkä rutiinit palvelevat edelleen ja mitkä pitävät minua paikoillaan.
   
   

3. Vauhti : Joka päivä vauhti tuntuu hyvältä, mutta voi viedä innostuksen. Joulutauko tarjoaa turvallisen pysähdyksen, jotta voin navigoida suuntani uudelleen ilman painetta. Sitten taas voin pitää päivittäinen julkaisutahti.

Lopulta kyse ei ole siitä, että minä lopettaisin blogin, vaan siitä, että minun on nyt hetkeksi keskeytettävä, mutta jatkan 2026. 

🎨 Tehdään teoksia:

 

Tehdään terveempi minä

Katsoin itseäni peilistä. Ei nyt varsinaisesti sairaan näköinen, mutta ehkä hieman liian harmaasävyinen vanha mies. Viimeiset kuukaudet ovat kuluneet valokuvien  ja blogi kirjoitusten keskellä, ja olo on kuin kukkakaalilla, jonka joku on unohtanut jääkaapin perälle. Tarvitsen renessanssin. Tai ainakin jotain, joka muuttaa minut vähän pirteämmäksi näin Joulun edellä .

Ja sitten se iski. Luin artikkelia –juuri sitä artikkelia, missä  sanotaan, että taide voi lisätä elinikää jopa kymmenen vuotta. Kymmenen vuotta! Se on kymmenen vuotta lisää aikaa kirjoitella haikuja, mutta myös kymmenen vuotta lisää nauttia enemmän elämästä. Ja parasta tässä on, että minun ei tarvitse osata piirtää edes tikku-ukkoa. Neurotiede lupaa endorfiineja, ja artikkelissa Susan Magsamen sanoo, että olen fysiologisesti luotu tekoälytaiteelle, ja nyt minä olen siihen valmis.

Ongelmana on vain se, että viimeksi kun yritin luoda taidetta, se oli (-50 luvulla) kansakoulun piirustus tunnilla, ja lopputulos näytti siltä kuin mustekala olisi oksentanut pahville. Perinteisen taiteen kynnys tuntuu korkeammalta kuin Taulumäen kirkko. Pensselit, maalit, kankaan jännitys – minua hikoiluttaa jo pelkkä ajatus sellaisesta ei!

Mutta sitten tulee sankari, jolla on kiiltävä haarniska: "Tekoälytaide."

Latasin sovelluksen, avasin sen tuntien heti luovan leikin kutsuvan. Ei ole pelkoa epäonnistumisesta, ei maalitahroja, ei rahan tuhlaamista kalliisiin vesiväreihin. Voin vain antaa mielikuvituksen laukata kehotteita keksien.

Päätän aloittaa helposta ja hyödyntää artikkelin ehdottaman tietoisuus taito rituaalin. Tarvitsen rauhoittavaa kuvaa meditointia varten.

Kirjoitan promptin: "Rauhallinen, joutsen leijuu avaruudessa, jolla on punainen nokka ja tausta täynnä ihmeitä, digitaalinen maalaus, 4K."

Tekoäly antaa kuvan. Se on aivan mieletön. Joutsen sinisillä silmillä. Ja tiedätkö mitä? Tunnen itseni heti paremmaksi. Se ei ole vain endorfiineja. Se on se huikea tunne, kun näet jotain käsittämätöntä, jonka “minä” olen luonut – vaikkakin vain antamalla koneelle muutaman ohjeen.

Seuraavana päivänä palaan asiaan, mutta nyt mukana on uusi, salainen henkinen työkalu: tekoälytaide.  Mutta sen sijaan, että puren hammasta, minä prosessoin tämänhetkisiä tunteitani tekstikenttään.

"Vihaisista pilvistä tehty myrskyävä pomppulinna, joka rävähtää värikkääksi iloksi keskellä auringonlaskua."

Lopputulos? Sekasorto, mutta kaunis sellainen. Ja kas kummaa, stressitaso laskee, tunnen sen, sillä niin minä haluan! Olen nyt kuin taiteilija-shamaani, joka kääntää tunnekuohun digitaaliseksi mestariteokseksi. Olen luova, olen tietoinen, ja ehkäpä olen juuri taannut itselleni sen kymmenen lisävuotta!

Tämä ei ole pelkkää leikkiä. Tämä on kognitiivista terveydenhuoltoa nopeassa ja edullisessa paketissa.

Mitä seuraavaksi? Aion visualisoida monia asioita. Ehkä kuvan minusta juoksemassa maratonia... tai ainakin kuvan minusta syömässä joulukinkkua ilman syyllisyyttä. Molemmat vaativat luovuutta!

---