–Ajatuksia elämästä, valosta ja pysähtymisestä
Olen kantanut kameraa mukanani vuodesta 1957. Silloin, kaksitoistavuotiaana, maailma tallentui mustavalkoisille ruuduille, ja jokainen laukaus oli harkittu. Nyt, lähes seitsemän vuosikymmentä myöhemmin, huomaan että olen palannut juurilleni. Valokuvauksesta on tullut minimalistista – turha häly on karsiutunut pois, aivan kuten se karsiutuu myös elämästä, kun vastassa on jotain vääjäämätöntä.
Nykyisin ajattelen, että jokainen valokuva on itsessään haiku-runo. Se on viiva, valo tai varjo; hetki, joka on riisuttu kaikesta ylimääräisestä, kunnes jäljelle jää vain ydin.
Tämä sama pelkistämisen taito on tullut osaksi arkeani omaishoitajana. Kun vaimo sairastui Alzheimerin muistisairauteen, elämämme muuttuu hitaaksi PhotoWalk-kävelyksi. Hän kulkee edellä rollaattorin kanssa, ja minä seuraan perässä, taltioiden 30–50 kuvaa jokaiselta retkeltä. Niistä syntyy tarinoita, still-videoita luonnon äänillä höystettynä. Ne ovat meidän yhteisiä saavutuksia, todisteita siitä, että olemme tässä.
Vaikka mieli on juuri nyt apea ja koti tuntuu yksinäiseltä, emme suostu laiminlyömään elämää. Sairaalavuoteen reunalla emme eilen puhuneet luovuttamisesta, vaan suunnittelimme jo uutta ulkoilureittiä. Se on meidän elämänasenteemme. Elämää ei voi lukea kirjoista; sitä on luotava joka hetki uudestaan uusien kokemusten kautta, olivatpa ne kuinka pieniä tahansa.
Kirjoittaminen ja valokuvaus eivät ole minulle vain harrastuksia. Ne ovat tapoja jäsentää sitä, miltä meistä todella tuntuu, kun kuljemme yhdessä kohti tuntematonta päämäärää. Se on matka, jossa tärkeintä ei ole päätepiste, vaan se, miten me sen kuljemme: käsi kädessä, katse huomisessa, nauttien tästä hetkestä –tässä ja nyt.
Mielikuvitus Kuvittele nyt hyvää; se antaa voimia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti