Harmittaa, ohi-
kiitänyt aika, tuuli.
Tuomipuun kukat,
ei pudota halua,
miksi tuuli vie ne pois? (em)
Kesätuulen hiljainen humina, ajan armoton kulku ja lakastuvien tuomen kukkien hauras kauneus – nämä elementit kietoutuvat yhteen tässä lyhyessä tanka runossa, maalaten kuvan katoavaisuudesta ja muutoksen vääjäämättömyydestä. Haluan vangita runolla tunteen syvästä harmista jopa melankoliasta, joka syntyy, kun jotain kaunista ja arvokasta lipuu käsistämme, emmekä kykene sitä estämään, vaan vanhenemme.
Runon avaus "Harmittaa, ohi kiitänyt aika, tuuli" johdattaa välittömästi tähän perustavanlaatuiseen ristiriitaan. Aika etenee pysäyttämättä, ja tuuli, joka usein symboloi muutosta ja liikettä, kantaa mukanaan sen, mikä oli hetki sitten läsnä. Tämä herättää kysymyksen luonnon paradoksista: miksi se, mikä antaa meille kauneutta ja lohtua, myös ottaa sen pois? Tuomipuun kukat, valkoiset ja herkät, ovat runon ydin. Ne edustavat haurasta alkukesän kauneutta, elämän lyhyyttä ja puhtautta. Ne ovat jotain, josta haluaisi pitää kiinni, jota haluaisimme suojella katoamiselta.
Runon viimeiset rivit "ei pudota halua, miksi tuuli vie ne pois?" ilmentävät syvää turhautumista ja jopa hiljaista kapinaa kaikkia luonnonlakeja vastaan. Meidän ihmisten luontainen halu on säilyttää se, mikä on kaunista ja merkityksellistä, mutta tämä toive on usein ristiriidassa todellisuuden kanssa. Tämä ristiriita on keskeinen osa inhimillistä kokemusta. Elämä on jatkuvaa muutosta: syntymää, kasvua, kukoistusta ja lopulta hiipumista. Tuomipuun kukat putoavat, syksy saapuu, ja uusi kevät tuo tullessaan uudet kukat. Kierto on ikuinen.
En halua tarjota runolla helppoja vastauksia tai välitöntä lohdutusta. Sen sijaan se voi jättää meidät pohtimaan tätä syvällistä kysymystä: miksi kaikki kaunis on niin ohikiitävää? Kenties vastaus piilee juuri tässä katoavaisuudessa. Ehkä juuri kauneuden väliaikaisuus tekee siitä niin arvokasta ja ainutlaatuista. Kukkien putoaminen ei ole pelkkä menetys, vaan myös olennainen osa luonnon kiertokulkua, edellytys uudelle kasvulle ja elämälle.
Lopulta runo toimii muistutuksena siitä, että vaikka harmi ja alakulo ovat luonnollisia reaktioita menetykseen, on myös välttämätöntä oppia hyväksymään muutoksen välttämättömyys. Tuuli vie kukat, mutta samalla se luo tilaa uudelle. Elämä on jatkuvaa virtaa, ja meidän on annettava itsemme virrata sen mukana, vaikka se tarkoittaisi ajoittaista luopumista ja kaikkien ympärillä olevan, meidän ikääntymistänne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro mielipiteesi!