Älä kysy vain kysymisen vuoksi:

Taitava kysymys tuottaa tuloksia 

Kuinka monta kertaa olet jättänyt kysymättä, vaikka tilaisuus oli? Tai pahimmillaan: kysynyt vain ollaksesi hiljaa heti sen jälkeen?

Olen oppinut kantapään kautta: Yksi osuva kysymys on kymmentä uteliasta parempi. Kyse ei ole määrästä, vaan laadusta ja motiivista.

Parhaat vastaukset syntyvät, kun tiedät, mitä etsit ja näytät sen. Minua kiinnostavat kysymykset, jotka avaavat ovet itseäni kiinnostaviin asioihin. Ja vastaus on aina paras, kun osoitan aitoa kiinnostusta.

Mieti näitä tilanteita:

• Kuntosali: Sen sijaan, että kysyisit vain kohteliaisuuksia, kysy suoraan apua tiettyyn liikkeeseen. Saat todennäköisesti todellista, treeniäsi parantavaa tietoa.

• Puhelinmyyjä: Unohda tyly kieltäytyminen. Esitän tarkentavia, kriittisiä kysymyksiä. Olen saanut myyjien vastauksista yllättävän paljon ratkaisevaa tietoa tuotteista tai palveluista. He kertovat lähes aina sen olennaisen.

• Terveydenhuolto: Jokainen kysymys vie kohti parempaa hyvinvointia

Kysy vain silloin, kun oikeasti haluat tietää.

Älä käytä kysymyksiä:

1. Imartelu: Ole kohtelias, mutta älä syyllisty tyhjiin kehuihin.

2. Mielipide: Turha provosointi ei johda mihinkään hyvään.

Aito tiedonhaku on voimavara. Tavoite on tieto, ei vain puheen täyttäminen. Käytä 'kivan' kuulumisen kysymistä, sopivassa kontekstissa.

Mitä sinä olet oppinut kysymyksistä?

72 tuntia viisautta

Varautuminen on arkipäivän asia

Hyvät lukijat, oletteko koskaan pysähtyneet miettimään sitä pientä, mutta niin tärkeää sanaa: varautuminen? Se saattaa kuulostaa joltain valtavilta katastrofielokuvan juonenkäänteiltä, mutta todellisuudessa kyse on paljon arkisemmista asioista. Kyse on siitä, että pärjäisimme sujuvasti, kun elämän pienet mutta ärsyttävät häiriöt iskevät: sähkökatko pimentää illan, myrskyn kaatama puu tai äkillinen vesijohdon katkeaminen.

Suomessa suositellaan niin sanottua 72 tunnin kotivaraa, eli kolmen vuorokauden omavaraisuutta. Moni tuumaa, että siinäpä vasta pitkä aika ilman normaaleja mukavuuksia. Mutta kun asiat ovat järjestyksessä, nuo kriittiset tunnit kuluvat yllättävän joutuisasti. Ja mikä parasta on, kun pärjätä itse, helpottaen samalla viranomaisten työtä.

Katsotaanpa, mitä minun varautuminen pitää sisällään:

Juomavesi: Elämän eliksiiri

Vesi on ehdottomasti ykkösasia. Minulla on kolme 20 litran kanisteria valmiina, mikä on jo hyvä alku. Mutta se Haukkalan lähde! Suunnitelma on hakea sieltä täydennystä, jos katko venyy. Vaikka varantoa on, on aina hyvä varautua myös veden keittämiseen tai puhdistamiseen – varmuus on viisauden äiti.

Ruoka: Sielun ja vatsan tyydytys

Säilyvä, ilman sähköä tai hyvin vähällä valmistuva ruoka on avainasemassa. Tässä kohtaa nousevat arvoon arvaamattomaan ne vanhat kunnon perusasiat: Kierrossa olevat säilykkeet, hapankaali ja perunat ovat mainio pohja, kuivatuista elintarvikkeista ja jauhoista puhumattakaan. Itsellämme ruoanlaitto ja leivonta sujuvat "kuin tanssi", mikä on suuri etu.

Ja sitten se luksus: itse säilötty kala! Suutarinlohi silakasta tai muikusta aina viikon tarpeeksi on jo sellaista herkkua, että kieltämättä melkein toivoisi pientä katkoa päästäkseen nauttimaan siitä kriisin tunnelmassa. Muistetaan toki myös hedelmät edes sen kolmen vuorokauden tarpeeseen! 

Lääkkeet: Terveys ensin

Kolmen kuukauden reseptilääkevarasto on päänavaus. Kuitenkin, kuten olen pohtinut, jos se katko osuu juuri pahaan aikaan, on hyvä miettiä kriittisimpien lääkkeiden saatavuutta. Ensiaputarvikkeet tietenkin kuuluvat perusvarustukseen.

Lämpö ja valo: 

Varaava takka ja puuhella Ne takaavat paitsi lämmön, myös ruoanlaiton vapauden sähköstä. Lämpimät vaatteet ja peitot ovat itsestäänselvyyksiä (vaikka joskus tuntuu, että vaatteita on liikaakin, kriisissä niitä ei ole koskaan liikaa!). Kynttilät, myrskylyhty, taskulamput ja paristot ovat pimeyden karkottajia, pieniä valonpilkahduksia hämärässä. Tietenkin kaapissa on hyvä olla pullo - tai kaksi lamppuöljyä ja tulitikkuja, sekä tulukset kaiken varmimpana vakuutena. 

Tieto on turvallisuuden kulmakivi

Paristoilla tai veivillä toimiva radio on kriisitilanteen tärkein kapistus. Se tuo viranomaistiedotteet suoraan kotiin. Tässä kohtaa on kuitenkin syytä iskeä itseäni ranteille: radioita kyllä on, mutta ovatko ne testattuja? Paristojen varasto voi olla hyvä, mutta jos itse radiolaite ei toimi, ei hyödytä. Muistetaan siis säännöllinen laitteiden testaus!

Liikkuminen:
Vanha auto voi olla korvaamaton, kun tarvitaan liikkumista. Mutta talvipakkasilla sen akun kunto ja bensan määrä tankissa on asia, joka pitää olla mielessä jatkuvasti. Pitäisikö ottaa Jerry kannullinen bensaa varastoon?

Yhteenvetona voin todeta olevani mielestäni kohtuullisen hyvin varautunut. Varautuminen on kuitenkin kuin puutarhan hoito, se on jatkuva prosessi, ei kertaluontoinen rykäisy. Se on sitä pientä viisautta, että tarkistaa paristot, lääkkeiden päivämäärät ja radion toimivuuden säännöllisesti. Näitä itsekin miettiessä, on ehkä syytä laatia tsekkauslista, jolla oman kotivaran voi aika ajoin helposti tarkistaa.

Varautuminen ei ole pelkoa, vaan se tuo mielenrauhaa. Se on sitä, että voi hymyillen todeta, kun arki katkaisee: "Ei hätää, minä pärjään." Se on arkipäivän luksusta, jota suosittelen kaikkien pitämään mielessä! 

mikä aamu!

 Kiroilun salattu kivunlievitys

Jokainen meistä tuntee sen aamun. Sen, kun silmät eivät ole vielä ehtineet aukaista kunnolla, aivot vasta lämmittelevät ja koitat navigoida sumuisessa tokkurassa keittiöön kohti elämän lähdettä, eli kahvia. Tänä aamuna se oli minun tilanteeni.

Kaikki tapahtui nanosekunnissa.

Aloin astua ovesta, mutta jostain syystä varvas ja ovenkarmi tunsivat vastustamatonta vetovoimaa. PAM! Varvas, se pieni , joka ei koskaan tee mitään pahaa, koki suurimman mahdollisen vääryyden. Kipu oli välitön, lamauttava ja sellainen, että pimeimmätkin sävyt piirtyivät verkkokalvolle.

Tässä kohdassa sivistys putosi päästäni kuin märkä rätti.

Se ei ollut pelkkä "auts" tai "apua". Ei. Se oli syvä, sielun pohjasta kumpuava, moniosainen voimasanojen ryöppy, joka alkoi isolla Kirjaimella  ja jatkui useamman lauseen mittaisena teemapakettina. Kirosin kovaa, kirosin hartaasti, ja rehellisyyden nimissä, kirosin myös todella luovasti.

Ja kas kummaa! Keskellä tätä kielellistä monologia huomasin jotain outoa: kipu tuntui helpottavan. Ei se tietysti kokonaan kadonnut, mutta se terävin kärki tylsistyi, ja pystyin vaihtamaan paikalla hyppimisen hillitympään ontumiseen.

Aamukahvia hörppiessä aloin miettiä: oliko tämä vain psykologinen harha? Täydellinen tapa purkaa turhautumista? Vai voisiko tässä olla jotain tieteellistä?

Googlen avulla  selvisi nopeasti, että olen sattumoisin osa suurta joukkoa, jota tiede kutsuu "kiroileviksi kivunlievittäjiksi." Brittiläisen Keelen yliopiston psykologit ovat tutkineet tätä ilmiötä ja todenneet, että kiroilu todella lisää kivunsietokykyä.

Tutkimuksissa koehenkilöt kykenivät pitämään kätensä jääkylmässä vedessä pidempään, kun he saivat kiroilla, verrattuna siihen, että he käyttivät neutraaleja sanoja. Kiroilu nostaa kuulemma kivun kynnystä ja sietokykyä jopa kolmanneksella!

Miksi? Teoriat viittaavat siihen, että voimasanan laukaiseminen aiheuttaa lyhyen, mutta voimakkaan tunnekuohun, joka puolestaan aktivoi kehon "taistele tai pakene" -mekanismin. Tämä nopea fysiologinen muutos voi vapauttaa luonnollisia kipulääkkeitä, kuten endorfiineja, suoraan verenkiertoon. Kiroilu on siis eräänlainen kielellinen adrenaliinipiikki.

Niinpä seuraavan kerran kun vielä aamu tokkurassa kolautat polvesi pöydän kulmaan, älä pidättele. Unohda kauniit sanat. Anna palaa. Päästä sielun palo irti. Et ole sivistymätön, olet vain luova kivunlievittäjä, joka hyödyntää kehoon  sisäänrakennettua, ilmaista ja nopeasti toimivaa kivun hallintajärjestelmää.

Ja hei, kiitos, h**n varvas, tästä oivalluksesta. Missähän seuraavaksi voisin kokeilla kiroilua? Voisiko se auttaa? Tiede väittää, että ehkäi! Mutta se on jo toinen tarina. Sitä ennen: lisää kahvia.

Päivä, jolloin hymy pelastaa maailman

 ja meidät itsemme

Olen harrastanut viime aikoina eräänlaista sosiologista salapoliisityötä. Ei, en ole kolunnut pimeitä kujia tai ratkonut muinaisia arvoituksia, vaan olen lukenut... keskustelupalstoja. Ja voi pojat, jos joku luuli, että ne ovat paikkoja, joissa ihmismielen tuli roihuaa ilon ja toivon liekeissä, hän on väärässä. Ne ovat pikemminkin digitaalisia valitusvirsiä, ankeuden ja happamuuden hautausmaa, jonne positiivisuus on tullut vain kuolemaan.

Sitä lukee ja miettii: Miksi se negatiivisuus on niin helppo valinta? Miksi se on kuin vanha, mukava, mutta haiseva villapaita, jonka vedämme yllemme heti aamulla? Meillä on maailma täynnä mahdollisuuksia, auringonnousuja ja tapahtumia ja nautintoja , mutta me kerromme, miksi bussi oli kaksi minuuttia myöhässä ja miksi naapurin kukkapenkki on kolme senttiä liian korkea.

Negatiivisuus on tarttuvaa kuin sitkeä flunssa. Yksi nuriseva kommentti synnyttää toisen, ja pian olemme koko porukka uppoamassa yhteiseen pessimismin suohon. Se on kuin suuri, kansallinen harrastus, jossa mestariksi pääsee se, joka keksii kurjimman skenaarion.

Mutta katsos, pakinan alkupala nosti esiin nerokkaan asian, niin yksinkertaisen, että se on nerokas: Mitä jos kokeilisimme myönteisyyttä? 

Se ei maksa mitään. Se ei vaadi korkeaa koulutusta, lupia tai erikoisvarusteita. Se vaatii vain pienen mielenliikkeen, pienen, itsetietoisen hypyn.

Kielteiset ajatukset eivät katoa pelkällä komennolla. Se olisi kuin huutaisi pilvelle, että siirry siitä, päivän tulee olla aurinkoisempi! Mutta jos me lähestymme päivää, keskustelukumppania tai jopa sitä sähköpostia, jonka tiedämme sisältävän sen hankalan asian, pienellä, myönteisyyden asenteella, niin jotain muuttuu.

Se muutos ei tapahdu huutamalla ympäriinsä tyhjää optimismia. Se ei tarkoita, että pitäisi hypellä ja hokien "Ihanaa!" kaikelle. Ei. Myönteisyys on hienovaraisempaa, se on sisäistä. Se on sitä, että kun se ensimmäinen ärsyttävä ajatus hiipii mieleen – 'Tämä päivä on pilalla' – me sanomme sille vastaan: 'Hetkinen, ehkä tämä päivä on yllättävän hyvä.

Juuri äsken tein pienen kokeen. Sanoin ns. häirikkö soittajalle  että "Kiitos, että olet siellä myymässä palveluita. Teet tärkeää työtä." Myyjä hätkähti. Hän vastasi minulle, kuin olisin alien. Sitten hänen tyylinsä muutti muotoa – ensin pieni epäilevä vääntö, sitten se iso, aito, rehellinen kiitos. "Kiitos, ei kukaan ole noin myönteisesti kieltäytynyt aikoihin," hän sanoi ja päätimme puhelun ystävällisesti.
Siinä se. Siinä on se voima.

Boomerit,

 Z-sukupolven teknologiset mesenaatit 

Me neljäkymmenluvun lapset olemme nyt vanhuksia, joita myös boomereiksi kutsutaan. Itse olen syntynyt hyvään aikaan, sillä sota oli juuri päättynyt. Aika oli hyvin erilaista, koska ei ollut

mitään näitä digitaalisia laitteita. Se veivattava puhelinkin oli hyvin harvinainen ja kännykästä ei kukaan osannut unelmoida.

Lapsuuden aikana auton kyytiin pääsy oli todella harvinaista. Kouluun taivallettiin jalan ja talvella hiihdettiin isän veistämillä suksilla. Maitokuskin hevosen rattaiden tai reen kyytiin joskus saattoi päästä, mutta harvinaista sekin oli. Jonkinlaisia kide- tai putkiradioita kuunneltiin. Transistoreista eikä ULA aallosta ollut aavistustakaan. Sitten maailma avautui, kun ensimmäiset televisiot tulivat viisikymmenluvun lopulla ja koululäksyjä pääsi lukemaan

sähkövalossa.

Nyt on kaikki tekoälykin, ja algoritmit hallitsevat meitä, sillä emmehän me boomerit osaa niitä hallita, vaikka pitäisi. Tai no, rehellisesti sanottuna, se on meidän jälkeläisemme, Z-sukupolvi, joka niitä on opettanut, kun olemme eksyneet netin ihmeelliseen maailmaan. Ja me olemme heille maksaneet siitä vaivasta – sillä samalla “veikkaus-voitolla”, jonka voittosumman olimme saaneet 50-luvun alun pennosista säästämällä. Ironista kyllä, ilman meitä, tuon sukupolven ihmisiä ja mentorointi palkkioiden maksajia, nykyiset teknologia ihmeet olisivat kenties jääneet syntymättä.

Mikä on seuraava suuri muutos, jos rauhassa saadaan elää. Onko se jokin härpäke jolla kohta lennämme kuin linnut konsanaan. Tai miten kännykkä voisi tulla vieläkin monipuolisemmaksi?

Talviruokinta

Luuletko todella, että höyhenpeitteisiä lintu ystäviä on pakko ruokkia Argentiinan pähkinöillä?
Höpö, höpö! Maalaisjärki mukaan, ja vain kotoista linnunruokintaa.

Pähkinät paitsioon! Lähes maapallon ympäri matkanneet pähkinät joutavat vaihtoon. Linnutkin syövät kotimaista: kauraa, rypsiä, hamppua ja pellavaa, kiitos! Varpuset varsinkin tykkäävät kaurasta.

Puutarhan talventörröttäjät kunniaan! Unohda sakset ja harava, jätä kukkapenkit siivoamatta. Kuivuneet nokkoset, ohdakkeet ja perennat ovat talven paras noutopöytä.

Puusta suoraan nokkaan: Pihlaja, aronia ja omenapuu – suosi niitä. Pienet koristeomenat ovat talven karkki!

Auringonkukan vallankumous: Kylvän osan siemenistä keväällä maahan! Saan kesäksi kukkaloiston ja syksyllä linnuille valmiin ruokintapaikan ilman sotkua.

Puhtaus ennen kaikkea: Likainen ruokinta-automaatti on tautipesäke. Pese säännöllisesti ja muista: ruokinta on vain talven asia, sulan maan aikaan luonto hoitaa linnut.

Pöytä koreaksi, mutta fiksusti!

Haasteita

Mysteerit ja elämän pienet suoritukset

Olen sitä mieltä, että elämä on perimmiltään sarja enemmän tai vähemmän onnistuneita suorituksia.

Esimerkiksi aamukahvin keittäminen ilman suodatinpaperia tai näppien polttaminen keittiössä on suoritus. Meidän ratkaisumme tähän? Murukahvi.

Juuri nämä pienet, päivittäiset haasteet, tällaiset "mini-olympialaiset", tekevät elämästä mielenkiintoisen. Kuten sanonta kuuluu: "Haasteet tekevät elämästä mielenkiintoisen – ja niistä selviäminen tekee elämästä merkityksellisen."

Tätä lausetta olen joutunut viime aikoina pohtimaan erityisen syvällisesti. Syynä ei ollut arjen dramatiikka, ei edes oma huono kunto tai itsetunto, vaan jotain paljon suurempaa ja uhkaavaa: unohdetun videoeditointiohjelman käyttö.

Tässä vaiheessa täytyy tunnustaa, että olen ihmistyyppi, joka tuntee itsensä kohtuullisen kykeneväksi, kunhan kyse ei ole kielipäätä vaativista asioista. Mutta nyt edessäni oli tuntitolkulla kuvattua videomateriaalia.

Ensimmäinen haaste: Lajittelu

Ensimmäinen haaste oli löytää klipit ja saada ne jonkinlaiseen järjestykseen. Ne muistuttivat enemmän perinnöllisyystieteen geeni kaavioita kuin järkevää tarinaa. Tästä suoriuduin kahden tunnin tuskallisen lajittelun ja kiroilun saattelemana. Mielenkiintoa riitti, myönnettäköön.

Toinen haaste: editoinnin tuskalliset virheet

Toinen haaste: poistaa osat, jotka eivät liittyneet tarinaan. Tässä kohdassa mielenkiinto alkoi lähestyä hysteriaa. Unohdin tallentaa välillä kahdesti, jolloin koko tarina piti koota alkutekijöistä – aikamoista tuskaa.

Puolisoni oli jo siirtynyt toiseen huoneeseen, ilmeisesti välttääkseen joutumasta todistamaan, kuinka vanha ihminen muistuttaa pala palalta neandertalilaista, jonka ainoa työkalu on epätoivo.

Mutta sitten. Se tapahtui.

Kuuden tunnin jälkeen tarina oli koossa ja tallennettu. Ehkä ei täydellinen, mutta kelvollinen. Siinä on draaman kaava. Ja uskomattoman paljon opin siitä!

Selviytyminen

Tuossa hetkessä ymmärsin lauseen syvimmän merkityksen. Se ei ollut vain mielenkiintoinen haaste, se oli merkityksellistä selviytymistä.

Tunne oli voimakkaampi kuin minkään tentin läpäiseminen, suurempi kuin veronpalautus, verrattavissa vain siihen, kun muistaa viime hetkellä ottaa parkkikiekon  kauppaan mennessä. (tai nykyään digi-kiekko liimattuna auton ikkunaan)

Istun olohuoneessa katsellen vähän nykivää, mutta täysin toimivaa videota. Tunnen itseni voittamattomaksi. Selvisin tästä, selviän mistä tahansa. Seuraava haaste? Ehkäpä vaihdan lampun. Tai jopa – opettelen käyttämään astianpesukonetta.

Koska, hyvät ystävät, haasteet tekevät elämästä mielenkiintoisen. Mutta vain se täydellinen, tuskasta ja sinnikkyydestä syntyvä selviytymisen hetki tekee elämästä aidosti merkityksellisen.

Arkista ajakulua

 No niin, tästä jatketaan. Laitoin muuten juuri Zoomin virran päälle, jos sattuisi tulemaan joku terävä oivallus kesken kirjoittamisen. Parempi olla valmiina!

Pakotettu arkistonhoitaja

Minulla on salaisuus. Salaisuus, jonka olemassaolon tiedän minä, ja muutama onnekas perheenjäsen, jotka saavat satunnaisia maistiaisia. Kyseessä on Äänipäiväkirja (ÄPK) tai Videopäiväkirja (VPK), sieluni digitaalinen komposti laitos, joka ei ole päivänvaloa nähnyt. Ja hyvä niin, sillä jos se näkisi, luultavasti minulta lähtisi sosiaalinen luottoluokitus.

Se alkoi viattomasti, yhtenä Audacity-raitaan musemistanai monologeista. Nyt se on kasvanut jopa hirviö monikamera tuotannoksi. Minä en vain "pidä päiväkirjaa", minä arkistoin nykyistä arki elämää.

Tänään aamulla huomasin, kun tuijotin tyhjää seinää ja mutisin syvällisiä. Enkä tietenkään käyttänyt siihen ainoaa järkevää laitetta, eli puhelinta, joka oli taskussa. Ei. Kyseessä oli "iso tunne", joka vaati Zoom H4 kirkkaan äänenlaadun, jotta sisäinen ahdistukseni tallentuu parhaalla mahdollisella taajuudella. Ja sitten, kun tuli se hetki, että piti kuvata tiaisia, joka tuijottivat minua tuomitsevasti, otin esiin tietenkin Nikon Z:n, koska lintujen vihaisen tuijotuksen emotionaalinen intensiteetti vaatii täyden kennon dynamiikan. Puhelin on vain hätäisiä pieniä havaintoja varten, kuten se, kun löydän kaupasta alennusmyynnistä jotain tarpeellista.

Suurin haasteeni ei ole tallennus, vaan editoiminen. VPK on usein kooste. Elämäni on kuin huonosti leikattu taide-elokuva. Pätkä Panasonicin videokuvaa (jossa näytän itseni mielestä parhaalta), sekoittuneena  raaka ääniraitaan Audacitystä (jossa kuulostan lähinnä nälkäiseltä peikolta), ja väliin heitetty DJI Pocket 2:n vau-miten-vakaata-kuvaa jostain ihan turhasta.

Tämä jatkuva tallentamisen tarve luo elämääni kaksoisroolin: Olen yhtä aikaa päähenkilö ja kamera- ja äänimies. Kun jotain hauskaa tai dramaattista tapahtuu, ensimmäinen ajatukseni ei ole "mitä teen?", vaan "onko tämä Nikon Z:lla vai pitääkö kaivaa se Panasonic esiin?". En voi vain nauraa, minun täytyy myös varmistaa, että nauruni kaiku on tallennettu riittävän tilavasti.

Tämä ei ole laite riippuvuutta, ei tietenkään. Se on vain arkisen arkistoinnin tarve. Sitä paitsi, miten perheeni muuten tietää, mitä ajattelin todella siitä uudesta juustosta, jota ostin? Ei sitä voi vain kirjoittaa. Se täytyy äänittää ja ehkä kuvata lähikuvassa, jotta he ymmärtävät myöhemmin kokonaisuuden.

Nyt minun täytyy lopettaa. Otan Zoomin, on tullut hyvä hetki äänen tallennukseen, kun vaihdamme autoon talvirenkaat. Ja luulen, että tarvitsen siihen vielä DJI Pocket 2:n liikkuvuuden, kohta nousen tästä tuolilta. Se on tärkeä osa dramaturgiaa.

Vapaa hetki

 

Meditaatio vaikuttaa joltain mystiseltä itämaisten gurujen jutulta, mutta hei, herätys! Se on yhtä arkista kuin hampaiden pesu – tosin joskus se vähän kuluttaa aikaa.

Ajattele: Sinä ja sinun pääsi! Se on kuin villi orkesteri, jossa joku paukuttaa rumpuja korvan juuressa ja toinen vetää sooloa. Ja sinä syytät samalla tehdä jotain järkevää! Meditaatio on kuin sisäinen hetki, nyt sanot itsellesi: hei, nyt alka vain rentoutua. Tänään ei improvisoida.

Aloittelijana voi aloittaa viidestä minuutista. Viisi minuuttia! Sen verran menee kännykän selaamiseen. Istu mukavasti, selkä suorana ja anna maailman pyöriä ilman jatkuvaa pähkäilyä.

Tuleeko ajatuksia? Totta kai tulee! Aivot ovat ajatus koneita, eivät ne lakkaa toimimasta, mutta ne vain ovat nyt vapaalla. Ajatukset ovat kuin ohikulkevia pilviä; sinun ei tarvitse hypätä niiden kyytiin ja karata. Istu vain, katsellen taivaalle ja sano: Ahaa, tuossa se taas menee, huomisen työlista. Hei hei!

Älä ota tätä suorituksena. Jos mokaat, mokaa innolla! Ei ole olemassa huonoa meditaatiota, on vain sen harjoittelua. Jos meinaat nukahtaa, sekin on luonnollista. Ainakin lepäsit! Meditaatio on lahja, jonka annat itsellesi: lyhyt, luvallinen tauko jatkuvasta ajattelusta.

Joten, käännä tiimalasi, sulje silmät ja sukella sisimpääsi.

Tuottaako aikani korkoa korolle?

Tänään kun heräsin aamulla, katsoin kalenteria ja kelloa. Minulla on tänäänkin 24 tuntia aikaa elämän rakentamiseen. Se kaikki on minun käytössäni olevaa aikaa. Se on arvokkainta pääomaa, jota minun tulee ajatuksella käyttää. Kukaan ei voi ottaa sitä minulta pois, eikä kukaan saa sitä enemmän tai vähemmän kuin minä tämän vuorokauden aikana.

Toivon pystyväni 24 tunnin vuorokauden tunneilla hankkimaan enemmän kuin tuhlaamaan; rakentamaan enemmän kuin hajottamaan; ajattelemaan useammin myönteisesti kuin kielteisesti, ei mikään voi estää onnistumasta elämässä, sillä aika on ystäväni.

Meillä kaikilla on aikaa vuorokaudesta toiseen, koko elämän ajan. Harvoin sitä vaan tulee pysähtyneeksi ja ajatelleeksi, miten tämän oman aikamme käytämme? Vai meneekö sekin aika ihan hukkaan? 

Tämä on kysymys, joka vaivaa. Aika, tuo kaikkien tasapuolisin lahja ja kirous, aika virtaa väistämättä, piittaamatta siitä, rakennammeko me samalla uutta siltaa, vai raivaanko savuavaa rauniota. Se on kuin huomaamaton, äänetön palvelija, joka täyttää jokaisen hetkemme pidän siitä tai en.

Moni meistä on mestari ajan kuluttamisessa. Olemme tehneet siitä taiteenlajin: selaan ”SOMEA”, kunnes silmät kuivuvat; katsotaan TV-sarjoja putkeen, kunnes aivot väsyvät; valitetaan säästä ja politiikasta, kunnes suu kuivuu. Ihmetellään Putinia ja Trumpia. Hukkaan 15 minuuttia etsiessäni mieleistä aihetta blogiin, jota kukaan ei lue, ei ainakaan muista huomenna. Me uhraamme tunteja murehtimalla menneitä, joita emme voi muuttaa, tai tulevia, joita emme voi ennustaa.

Silti, kun joku kysyy meiltä: "Mitä teet omalla elämälläsi?" Vastaan ehkä, jotain ylevää: "Etsin itseäni", "Toteutan unelmia", "Pyrin onnellisuuteen". Mutta jos kurkistan rehellisesti kalenteriin ja toteutuneisiin tekoihin, näenkö todisteita näistä pyrkimyksistä? Vai näkisimmekö me toistuvan kuvion – lyhyitä pyrähdyksiä tarkoituksenmukaisuutta, joita seuraa pitkä, pehmeä ajautuminen kohti vähiten vastustavaa digivirtaa?

Ehkä todellinen elämän rakentaminen ei olekaan sitä, että meillä on aikaa automaattisesti 24h/vrk, vaan sitä, että meillä on rohkeutta kohdata se, mihin me tuon arvokkaimman pääomamme todellisuudessa sijoitamme. On helponpaa sanoa, että "Minulla ei ole aikaa", kuin myöntää "Minun prioriteettini eivät ole siinä."

Joten, kun illalla katsot kelloa ja vuorokausi on täynnä, kysy itseltäsi: oliko tämä päivä rakennustyömaa vai purkutyömaa? Kasvoiko jokin, vai katosiko vain?