Pamaus keittiössä
Meillä oli neljä sellaista kaksikerroksista lasi kupposta. Niitä, joista saa aamukahvin nautittua lämpimänä, mutta ei koskaan polta näppejään, olipa sisällä höyryävää kahvia tai kuumaa teetä. Tänään niitä kupposia on enää kolme. Se yksi, se meni tuhansiksi sirpaleiksi.
Se oli kuin pieni pommi olisi räjähtänyt keskellä keittiötä. Ploffff! Ei ääntä, vain lasin jyrinä ja sirpaleiden leviäminen laajasti ympäri lattiaa. Astiakaapin oven edessä seisoi, kiroileva minä, joka ei kiroa sitä kuppia – kuppi teki vain sen, mihin lasi on luotu pudotessaan, mutta omaa koomista kömpelyyttä.
Kiroilun jälkeen laskeuduin nelinkontin harjaamaan. Sirpaleita oli kaikkialla. Pienimmät olivat kuin hiekanjyviä, mutta niitä oli mahdoton jättää. Ne olivat muistutus: hauras lasi särkyi. Vaimoa pyysin apuun enkä välttynyt hänen moitteiltaan.
Ja siinä kontatessa, harmin, hien ja pölyn sekaisessa itsekritiikin sumussa, mieleeni syöksyi Maya Angeloun majesteetillinen ajatus kuin isku niskaan:
“Jos et pidä jostain, muuta se.
Jos et voi muuttaa asiaa,
muuta asenteesi. Älä valita.”
Angeloun haaste ja kömpelyyden laki
Siinä konttasin, ja tunsin Angeloun tuomion. 'Älä valita,' sanoi ääni päässäni. Mitä minä tässä tilanteessa voisin muka muuttaa?
1. Muuta se? Voisinko muuttaa fysiikan lakeja? En. Painovoima voitti. Voisinko muuttaa omaa kömpelyyttä? Epätoivoisesti haluaisin, mutta se on syvällä minun miehisessä rakenteessa – se on kuin kansalliseepos, jonka jokainen voi lukea. Voisinko muuttaa lasin rakennetta niin, ettei se koskaan särkyisi? Voisin ostaa teräskupin, mutta se ei olisi sama asia. Se olisi vain metallinen sielun tuho.
Särkynyt esine, sen muuttaminen on yhtä mahdoton, kuin yrittää pyyhkiä pois oma syntymäpäivä kalenterista. Mahdotonta.
2. Muuta asenteesi? Jäljelle jäi siis Asenne. Pitäisikö minun nousta ylös, katsoa sirpaleiden joukkoa ja huudahtaa: "Mahtavaa! Nyt minulla on vielä kolme kuppia, ja sain samalla uuden haasteen siivota!" Pitäisikö minun iloita siitä, että lasinsirut muistuttavat elämän kauneudesta ja hetkellisyyden tärkeydestä?
Ei kiitos. Liika zen särkee sielun.
Jos yrität liian innokkaasti muuttaa asenteesi negatiivisen asian edessä, saatat lopulta vain valehdella itsellesi. Sisälläni itkee se pieni valittaja, joka tarvitsee kolme sekuntia aikaa kirota, jotta jaksaa taas hymyillä.
Sirpaleiden viesti ja opetus Mutta sitten, kun olin pyyhkinyt viimeiset, näkymättömät, petolliset sirpaleet, tajusin sen. Angelou ei kiellä inhimillistä kiroilua tai hetkellistä surua. Hän kieltää passiivisen valittamisen. Sen, joka jatkuu kuukausia ilman toimintaa.
Minä en valittanut kuppia, joka särkyi – se on nyt menneisyyttä. Minä kiroilin itseäni – ja se, ironista kyllä, oli se muutos.
Muutos ei ollut kuppi. Muutos oli se, kun ajattelin, kuinka monta kupillista kahvia ja onnea meillä on jäljellä.
Nyt niitä kupposia on kolme. Niitä on varjeltava kuin ne olisivat harvinaiset reliikit. Jokainen kerta, kun tartun niihin, muistan sen pienen poksahduksen, joka keittiössä tapahtuii. En valita siitä, mitä menetettiin, vaan nautin niistä, jotka ovat jäljellä.
Ja jos vielä joskus pudotan sen seuraavan, tiedän, mitä teen: Kiroan, siivoan, ja sitten etsin netistä, tilaan varakupposen. Sillä se on paras muutos ja korvaava toimenpide.
Kolme kuppia jäljellä. Elämä on hyvää. Ja Maya Angelou – kiitos muistutuksesta, että joskus paras asenteen muutos on toiminta, vaikka se olisi vain uuden kupposen tilaaminen nettikaupasta. Toistaiseksi mennään kolmella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro mielipiteesi!