Vanha teroitin

  ja ajan patina

Siinä se seisoo, raskas ja vihreä, pölyisten muistojen sinisellä alustalla. Teroittimen maali on lohkeillut ajan hampaan jäljiltä, mutta koneisto sisällä odottaa yhä teroitettavaa kynää. Teroitin, arkipäiväinen esine, joka kuitenkin kätkee sisäänsä kokonaisen kirjon ihmiselämän sävyjä, jos sitä vain katsoo oikealla tavalla.

Ensinnäkin, teroitin on kuin sielun hitaasti hiipuva polte. Kun amerikkalainen kynä – Land O'Lakes, lehmäkuvioinen, on hieman kulunut kynä työnnetään sisään ja kahvaa aletaan veivata, kuuluu ääni. Se on rouhea, mekaaninen rahina, joka syntyy terien höylättyä puuta ja lyijyä. Jokainen pyöräytys syö pois palan kynän pituudesta, tuo terävyyttä, mutta samalla lyhentää kynän käyttöikää. Aivan samalla tavalla tunne, joka palaa sisimmässä, saa toistuvasti etsimään esineitä tai paikkoja, jotka kerran olivat osa sitä aikaa. Jokainen paluu menneeseen ei kuitenkaan ole palkitseva. Se on vain puun puristamista metalliteriä vasten, tunne, joka hetkellisesti tuntuu terävältä ja todelta, mutta jättää jälkeensä vain lattialle varisevaa, pientä silppua – palasia, jotka eivät palaa ennalleen. Aina kun kahva pyörähtää, kynä lyhenee, muistuttaen siitä, että jokainen yritys tavoittaa se aiempi täydellinen hetki etäännyttää  siitä todellisuudesta, jonka olen menettänyt.

Toiseksi, tämä teroitin on kylmä, metallinen totuus odotuksista. Kun veivaaminen päättyy, kynä otetaan ulos. Kärki on terävä, käyttövalmis. Mutta joskus, liian usein, lyijy on katkennut sisään. Kahvaa on ehkä pyöritetty  liian voimakkaasti, tai puu on ollut liian heikkoa kestämään terien painetta. Teroittimen suuaukko, josta pitäisi paljastua lupaus tulevaisuudesta – terävä kärki valmiina luomaan uutta tekstiä  näyttääkin tyhjyyttä. Kynän kärki on poissa, kadonnut mekaanisen möykyn uumeniin. Tämän tunteen ytimessä on juuri tämä särkynyt lupaus. Teet kaiken oikein: työnnät kynän sisään, veivaat, odotat tulosta. Mutta lopputulos on hyödyttömyys, tuhlattu aika, ja jälleen yksi kynä, jonka kärki on särkynyt näkymättömissä. Jäljelle jää vain  lyijykynä  ilman itse lyijyä, muistutus siitä, kuinka helposti  saavutettu toivo voi murtua palasiksi.

Kolmanneksi, teroitin ilmentää hiljaista, syvää tyytyväisyyttä. Se  tunne, syntyy, kun löytää tutun esineen vuosien jälkeen. Teroittimen vanha, mintunvihreä väri ja kulunut hopeanhohtoinen metalli ovat kuin kartta menneeseen. Sen kyljessä olevat merkinnät, ehkä jokin tuotemerkki tai mallinimi, ovat samat kuin ne, jotka näki koulun luokassa tai isän työpöydällä. Tässä teroittimessa on painoa, fyysistä todellisuutta, jota nykyaikaisista muovista tehdyistä vastineista puuttuu. Kun sen nostaa käteen, tuntee sen viileyden ja painon, ja sen myötä herää tunne, joka on kuin lämmin aalto. Se ei ole kiihkeä eikä dramaattinen. Se on vain tieto siitä, että jotkin esineet kestävät vuosikymmeniä. Teroitin on selvinnyt teroituksesta toiseen, ja se on yhä siinä, fyysinen käyttöesine, joka jatkaa  menneisyydestä tulevaisuuteen. .

Vanha lyijykynän teroitin, on enemmän kuin pelkkä toiminnallinen laite. Se on metafora inhimilliselle kokemukselle. Se teroittaa, mutta samalla kuluttaa. Se antaa lyijykynälle uuden alun, mutta voi tuottaa särkyneen kärjen. Ja mikä tärkeintä, se seisoo siinä, raskas ja vankka, muistuttamassa  ajasta, joka on kulunut, mutta jättänyt jälkensä.