Filmikameran rituaali opettaa

Filmirullan lataaminen on rituaali, joka saa sormet hapuilemaan ja jännitys hipoo kattoa. Digitaalikamerani helppous on poissa, sillä nyt jokaisella otoksella oli merkitys, jokainen sulkimen painallus pitää olla hyvin harkittu.

Metsässä katseeni haparoi vanhan Nikon F4:n etsimen läpi. Tarkensin sammal peitteistä kiveä, jonka kyljessä kasvoi pieni, sisukas sieni. Valo siivilöityi puiden läpi luoden tanssivia varjoja. Otin kuvan, sitten toisen.

Kun kehitys lopulta paljasti kuvat, ne olivat kuitenkin pettymys – sieni oli epätarkka, varjot olivat liian tummat. Olin turhautunut, mutta kameran koko ja paino kädessä muistutti minua siitä, että todellinen taito vaatii aikaa ja ymmärrystä. Miksi jätin sen monopodin kotiin, minä harmittelin.

Hetken tunteminen

Seuraavalla kerralla päätin olla näkemättä vain kameran läpi, vaan tuntea hetken. Istuin samaisen kiven luona sateen jälkeen, kun ilma oli täynnä mullan ja märän puun tuoksua. Nyt kamera oli tukevalla jalustalla.

Ymmärsin, että valokuvaus ei ollut täydellisten kuvien luomista. Se oli hetkessä elämistä, valon ja tunteen ymmärtämistä. Tärkeintä ei ollut se, mitä näin, vaan se, miten näin. Kun olin tarpeeksi kauan hiljaa, huomasin pienen vesipisaran, joka roikkui sienen hatun reunalla, heijastaen koko metsän.

Läsnäolon lahja

Otin kuvan. Tällä kertaa ilman kiirettä, ilman teknistä stressiä. Kun katsoin negatiivia kehityksen jälkeen, se oli tarkka ja oikein valottunut: pisara hohti kuin pieni, ainutlaatuinen universumi.

Valokuvaus vanhalla kalustolla on opettanut minulle kärsivällisyyttä ja tarkkaavaisuutta, mutta ennen kaikkea se oli muuttanut tapaani olla läsnä. Filmikuvaus oli pakottanut minut hidastamaan ja todella näkemään.

Uusi Suunta

Siitä päivästä lähtien valokuvaus on ollut ankkurini. Se on tapa hidastaa maailmaa ja löytää kauneus sieltä, missä useimmat ohittavat sen. Vaikka digikuvauksen helppous on sittemmin vetänyt minut takaisin moderniin työtapaan – erityisesti mustavalkokuvien osalta. Tämä vanha Nikon F4 on nyt kunniapaikalla vitriinissä.

Se muistuttaa minua siitä, että parhaat kuvat otetaan aina sydämellä, ei vain sulkimella. Käytän sitten mitä kameraa tahansa, ehkä kännykkää. Valokuvaus on minun tapani puhua, silloinkin kun minulla ei ole sanoja, mutta analogisen kuvauksen  antama oppi kantaa yhä jokaisessa otoksessa.