Runon viisaita sanoja,

 - miten tässä ja nyt on hyvä elää

Tulevaisuus on jo alkanut,

ja sinä olet siellä.

Astu ovesta. Sen takana odottaa toinen ovi,

jota kukaan ei ole avannut ennen sinua.

Tuntematon tulee tutuksi,

eikä pelkoa enää ole.

Vierailta kasvoilta kuvastuu luottamus,

eikä epäilystä enää ole.

Kysymyksiin vastataan,

aina edessä on uusia ovia.

Koskaan ei tule valmista.

Runo: Anna-Mari Kaskinen

 Ovien ammattilaiset ja loputon eteinen

Oletko koskaan pysähtynyt miettimään, kuinka monta ovea olet ehtinyt elämäsi aikana avata? En tarkoita niitä narisevia kylpyhuoneen ovia tai lähikaupan ja sairaalan automaattiovia, vaan niitä suuria ovia. Niitä, joiden takana odottaa se kuuluisa Tulevaisuus!

Runoilija väittää, että tulevaisuus on jo alkanut ja me olemme jo siellä. Se on hieman hämmentävä ajatus. Jos olemme jo perillä, miksi minulla on yhä viimevuotinen kalenteri seinällä ja tiskit lojuvat tiskialtaassa? Mutta ehkä se onkin koko homman juju: tulevaisuus ei olekaan kiiltävä uusi auto, vaan jatkuva tila, jossa astutaan huoneesta toiseen.

Oviteoria

Runossa maalataan kuva, joka muistuttaa joko arkkitehdin unelmaa tai kodinkoneliikkeen takahuonetta:

• Ovi 1: Se, josta astut sisään juuri nyt.

• Ovi 2: Se, jota kukaan muu ei ole vielä avannut.

• Loputtomat ovet: Ketju, joka ei pääty koskaan.

On tietysti lohdullista kuulla, että "tuntematon tulee tutuksi" ja "pelkoa ei ole". Useimmille meistä uusi ovi tarkoittaa kuitenkin pientä kylmää hikeä ja hapuilua pimeässä valonkatkaisijaa etsien. Mutta runon maailmassa meitä odottavat luottamus ja vastaukset. Se kuulostaa melkein liian hyvältä ollakseen totta – vähän kuin luvattu remontti, joka valmistuisi kerrankin ajallaan.

Valmiiksi tulemisen mahdottomuus

Ytimessä on kuitenkin runon viimeinen lause: "Koskaan ei tule valmista." Tämä on se kohta, jossa suomalaisen miehen sielu huokaisee helpotuksesta. Meidät on opetettu siihen, ettei työ lopu tekemällä eikä maailma valmistu murehtimalla. Jos tulevaisuus olisi paikka, jossa istutaan valmiissa maailmassa juomassa keskikaljaa, me luultavasti kuolisimme tylsyyteen viikossa.

Me tarvitsemme niitä uusia ovia. Tarvitsemme sen pienen jännityksen siitä, mitä seuraavan kulman takana on – olkoon se vaikka vain uusi kysymys. Tulevaisuus ei ole päätepysäkki, vaan sarja eteisiä.

Joten, kun seuraavan kerran seison uuden ja tuntemattoman edessä, en etsi poistumistietä. Muistan, että se ovi on siinä sisäänkäyntiä varten. Ja vaikka sen takana olisi taas uusia ovia, se on ainakin merkki siitä, että matka jatkuu.

Ehkä tärkeintä ei olekaan se, mitä huoneessa on, vaan se rohkeus, jolla soitan summeria ja painan kahvaa. Sillä kuten runo sanoo: epäilystä ei enää ole. Tai jos onkin, se jää edelliseen huoneeseen, kun vedän oven perässäni kiinni – tai kun se sulkeutuu pehmeästi automatiikalla.