Kaikki muuttuu, paitsi muutos

 Sain aamulla neronleimauksen. Se oli kirkas, virtaviivainen ja suorastaan vallankumouksellinen ajatus, joka olisi takuulla nostanut minut suurten ajattelijoiden rinnalle. Mutta sitten tapahtui muutos. Ennen kuin ehdin kirjoittaa sanaakaan, tietokoneeni päätti asentaa ”kriittisen päivityksen”, kahvinkeitin alkoi pitää ääntä, joka muistutti kaukaisesti tukahtunutta kurkien huutoa, ja ulkona aurinko siirtyi juuri sellaiseen kulmaan, että näytöltä näkyivät vain omat epäuskoiset kasvoni.

Minun piti kuvata 365-haastekuva linnuista, mutta pihalla ei näkynyt kuin kaukana lentänyt rastas. Vaimo on vuodeosastolla toipumassa kaatumisen aiheuttamasta reisiluumurtumasta. Kuten päivän haiku totesi: uuden luominen on vaikeaa, sillä kaikki muuttuu taas.

Innoituksen lyhyt puoliintumisaika

Nykymaailmassa uuden luominen on kuin yrittäisi rakentaa hiekkalinnaa keskelle kevätpuroa. Sillä sekunnilla, kun saat tornin pystyyn, ohi pyyhkii uusi virtaus, tekoälypäivitys tai naapurin koivuklapien pinoamisen ääni. Jos keksin tänään loistavan tavan säästää aikaa, huomenna keksitään sovellus, joka tekee säästämästäni ajasta täysin tarpeetonta.

Me elämme jatkuvassa ”versio 2.0” -tilassa. Mikään ei ole koskaan valmista. Ennen vanhaan, kun joku veisti kivikirveen, se oli kivikirves seuraavat kolmesataa vuotta. Kukaan ei tullut viikon päästä sanomaan: ”Hieno on, mutta oletko kokeillut tätä pilvipohjaista tilausmallia, joka päivittyy automaattisesti?”

Luomisen sietämätön kepeys

Miksi me sitten vaivaudumme? Miksi puskea uutta eetteriin, kun tiedämme, että se on vanhentunutta jo ennen kuin piste on asetettu lauseen loppuun?

• Sisu: Minä kirjoitan ja valokuvaan, koska en osaa olla ilmankaan. Onko tämä inhimillinen häiriötila?

• Vauhtisokeus: On jännittävää nähdä, kuinka nopeasti ihminen vanhenee. Se on vähän kuin katsoisi banaanin tummumista nopeutettuna videona.

• Toivo: Ehkä tällä kertaa usko tulevaan kestää ainakin iltapäivään asti.

Loputon kiertokulku

Pahinta on se, että kun haluan sopeutua muutokseen, tilanne päättää palata vanhaan. Juuri kun olen oppinut käyttämään kaikkein moderneinta digitaalista työkalua, trendikkäät ihmiset alkavat kirjoittaa sulkakynällä paperille, koska se on ”autenttista”.

Tämä tekee uuden luomisesta jatkuvaa juoksemista liukuportaissa, jotka kulkevat väärään suuntaan. Mutta ehkä se onkin koko homman juju. Jos maailma pysähtyisi, meillä ei olisi mitään, mitä vastustaa. Elämä vaatii kitkaa, ja muutos on maailmankaikkeuden tapa tarjota meille hiekkapaperia.

Joten, tässä se nyt on. Uusi ja uljas teksti. Lukekaa se nopeasti, sillä seuraava päivitys on jo tuloillaan, ja huomenna tämäkin on pelkkää nostalgiaa.