Pian täytän 81 vuotta, ja joku kysyi: “miten vietät vapun?”
Huomen aamuna herään aikaisin. Keitän oikein hyvät kahvit. Juon ne rauhassa keittiön pöydän ääressä ja katson ulos takapihalle, jossa hiirenkorvat jo avautuvat. Kun kaupunki heräilee aaton juhlinnan jälkeiseen hiljaisuuteen, minä avaan ikkunan ja vedän keuhkot täyteen kevät ilmaa.
Maailma jatkaa kulkuaan, ja vaikka askeleet ovat lyhentyneet, mieli kulkee yhä niitä samoja polkuja kuin nuorena. No, ei tässä iässä enää lähdetä torille huutelemaan. Se aika meni ohitse jo viisikymmentä vuotta sitten. Puolisoni makaa sairaalassa, joten käyn häntä katsomassa päivällä. Vien mukanani hieman simaa ja pari munkkia —pienen pullon vain, koska lääkäri katsoo vinoon, jos vien kokonaisen litran lekan. Istumme yhdessä ikkunan vieressä ja katsomme, kuinka nuoriso iloitsee puistossa juhlien. Pari tuntia suunnittelemme, mitä teemme sitten, kun hän kotiin pääsee.
Iltapäivällä kotona laitan televisiosta päälle sen perinteisen Vappu ohjelman, olisiko se se jokin konsertti tai vanha kotimainen elokuva. Ehkä torkahdan tuoliin kesken tarinan. Se on ihan hyväksyttävää, olenhan sen jo ansainnut. Illalla syön tippaleivän tai munkin. Yhden. Se riittää. Vatsa ei enää kaipaa koko pussia, kuten ennen.
Parasta vapussa on se, että kevät ja lämpö ovat vihdoin täällä. Aurinko paistaa, linnut laulavat, ja minä saan nauttia tästä, alkavasta kesästä. Se on juhlan arvoista ilman meteliä ja ilmapalloja.
Ehkä soitan ystävälle, jos hän sattuu vastaamaan. Emme me enää skoolaa, me vain toteamme: "Selvisimme taas yhteen uuteen kevääseen." Se on loppujen lopuksi suurin voitto ja paras syy kevätjuhlaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti