Pihakuvaajan ilot ja haasteet

 

Mustarastas

Omakotitalomme tontilla on linnuille hyvät olosuhteet. Puissa on linnunpönttöjä ja ruokintapaikka on ahkerassa käytössä, jopa nyt takatalven aikaan. Luontokuvaajan unelma, eikö? No, ehkä vain teoriassa. Todellisuudessa lintuharrastajan pihakuvaus arki on täynnä kommelluksia ja turhautumisen hetkiä.

Vanha Tamronin 200-400 mm objektiivi on palvellut uskollisesti jo pitkään, mutta sen kanssa tarkkojen kuvien nappaaminen ainakin ilman jalustaa on kuin taistelua tuulimyllyjä vastaan. Tavoitellaan vaikkapa pientä peippoa oksalla, tarkennus karkailee aina johonkin ihan muualle. Ja jos onnistun osumaan kohteeseen, tärähtäminen tekee kuvasta epätarkkoja räpsyjä. Iso aukko tuo valoa, mutta samalla se korostaa muita virheitä.

Mietin usein, pitäisikö tehdä sijoitus uuteen objektiiviin. Parempi tarkennusautomatiikka ja tärinänvaimennus helpottaisivat varmasti kuvausta ja tekisivät lopputuloksesta ammattimaisemman. Mutta onko se tuhansien eurojen investoinnin arvoista? Onko minulla tarpeeksi kärsivällisyyttä ja intohimoa jatkaa tätä ikuista jahtia lintukuvien perässä? 

Ehkä vastaus piilee jossain aivan muualla. Ehkä tärkeintä ei olekaan huippulaadukas objektiivi, vaan kyky nauttia pihan luonnon ihmeistä ja jakaa niitä muiden kanssa, vaikka kuvat eivät aina olisikaan täydellisiä. Lintujen laulu ja väriloisto tuovat iloa arkeen ja opettavat kärsivällisyyttä ikämiehelle. Ja kuka tietää, ehkäpä joskus onnistun nappaamaan sen täydellisen kuvan, juuri oikeaan aikaan ja oikeassa valossa. Sitä odottaessa!