Bloggaajan elämää värittää usein tietty ironia: sanojen voima ja ajatusten vangitseminen, myös ohikiitävät ilon hetket, jotka katoavat kuin vesi sorakasaan. Ihmiset saattavat lukea sanoja, he voivat katsoa kuvia, mutta harvoin he muistavat niitä yksityiskohtaisesti. He unohtavat yksityiskohdat, lauseet, jopa koko tarinan. Mutta on yksi asia, jota he eivät koskaan unohda on tunne, jonka teksti herättää lukijassa.
Tunteet ovat kuin taikasanat, jotka piiloutuvat kuvien ja tekstin taakse. Ne voivat olla iloa, surua, vihaa, rakkautta, nostalgiaa tai mitä tahansa muuta inhimillistä tunnetta. Se on se kipinä, joka sytyttää sielun ja saa heidät tuntemaan olonsa eläväksi.
Ja minä, nöyrä valokuvaaja, olen tyytyväinen siihen. Vaikka he eivät muista nimiä tai päivämääriä, he muistavat tunteen. He muistavat hetken, jolloin he hymyilivät, kun tarina kosketti heitä, tai kyyneleen, joka vierähti heidän poskelleen, kun he tunsivat olonsa iloiseksi tai surullisiksi lukemisen jälkeen.
Se on kuin tarina jättäisi pienen lahjan, jota seuraajat kantavat sydämessään. Lahja, joka ei haalistu ajan myötä, vaan kasvaa ja muuttuu tunteiden ja kokemusten myötä.
Ehkä jonain päivänä palaat teksteihin ja kuviin, sitten ehkä ymmärrät paremmin, mistä tunteet tulivat. Saatat löytää uusia merkityksiä ja tulkintoja, joita et aluksi huomannut. Mutta tiedän, että tärkeintä on tunne, joka lukiessa heräsi. Se tekee kirjoittamisesta ja valokuvaamisesta merkityksellistä.
Joten jatkakaa lukemista ja katsomista, hyvät seuraajat. Vaikka ette muistakaan kaikkea, mitä kirjoitan ja kuvaan, toivon, että tunnette jotain. Toivon, että sinä löydät jotain, joka koskettaa, joka saa sinut ajattelemaan, tuntemaan. Ja jos teet niin, blogi on täyttänyt tehtävänsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro mielipiteesi!