Olen aina ollut sitä mieltä, että salaatti on ruokaa, jota en joka päivä syö. Se on sellaista puputettavaa oheismateriaalia, joka pidetään lähinnä lautasen koristeena, mutta nyt. Seurasin ”Suomalainen menestysresepti” ohjelmaa. Uudet tuotteet ovat kaupoissa. Tuo Rebl Eats Shalaatti. Se ei ole mikään tavallinen salaatti, joka pitää hienotunteisesti haarukoida lautaselta. Tämä on kulinaristinen suoritus, joka vaatii tanssiliikkeitä. Minulle joka olen kotikokki ja muutenkin huiskin Tai Chi tahtiin. Tämä sopii paremmin kuin hyvin.
10.2.26
Shalaattia
Olen aina ollut sitä mieltä, että salaatti on ruokaa, jota en joka päivä syö. Se on sellaista puputettavaa oheismateriaalia, joka pidetään lähinnä lautasen koristeena, mutta nyt. Seurasin ”Suomalainen menestysresepti” ohjelmaa. Uudet tuotteet ovat kaupoissa. Tuo Rebl Eats Shalaatti. Se ei ole mikään tavallinen salaatti, joka pitää hienotunteisesti haarukoida lautaselta. Tämä on kulinaristinen suoritus, joka vaatii tanssiliikkeitä. Minulle joka olen kotikokki ja muutenkin huiskin Tai Chi tahtiin. Tämä sopii paremmin kuin hyvin.
8.2.26
Minä
ja hidas tanssimme huonon muistin kanssa
Meillä on mummon kanssa yhteinen harrastus: me molemmat unohdamme asioita. Minä unohdan, mihin jätin sen kirjan, ja vaimo unohtaa, että olemme olleet naimisissa yli puoli vuosisataa. Mutta yksi asia ei unohdu, nimittäin se totuus, jonka luin Seura-lehdestä: olemme kuulemma rapistuvia raakkeja, ellemme ryhdy toimeen.
Lehdessä murtui suuri myytti. Sitä on tässä 80 vuoden iässä luullut, että kuntosali on paikka, jossa nuoret miehet pullistelevat peilien edessä kalsareissaan ja nostavat rautaa niin että verisuonet ovat kovilla. Mutta ei! Artikkelin mukaan lihasvoimaa voi kasvattaa pienilläkin painoilla jopa kotona. En enää mene kuntosalille! Tämä artikkeli oli huojentava uutinen, sillä tällä hetkellä suurin nosto suoritukseni on vaimon auttaminen ylös nojatuolista, ja siinäkin on välillä tekniikka hakusessa.
Tai Chi – eli kuinka läpsytellä itsensä kuntoon
Ennen kuin ryntään punttien tai rekumbentin pariin, on hoidettava lämmittely. Olen tutustunut joogan lisäksi tähän itämaista viisauteen kuin Tai Chi.
Minä kutsun sitä kotioloissa "hitaaksi hämmennykseksi". Se on erinomaista harjoitusta: seisot keskellä olohuonetta ja teen, karhumaisia liikkeitä h i t a a s t i samalla kun läpsyttelen lihaksia lämpimiksi. Vaimo katsoo minua sohvalta ja kysyy kymmenen minuutin välein, yritänkö karkottaa talvella kärpäsiä vai onko minulla jokin hätänä.
"Ei, kultaseni, minä valmistan aineenvaihduntaani kunnon nousukiitoon", minä vastaan. Hän nyökkää ja kysyy hetken päästä uudelleen, kuka minä oikein olen ja miksi läpsyttelen itseäni.
Myytit murtuvat, nivelet eivät
Tässä on kootut viisaudet meille, jotka olemme nähneet Kekkosen nousevan ja sitten laskevan:
Ei tarvitse olla… : Voimaa tulee, kunhan tekee "lähes uupumukseen asti". Minulle uupumus tulee yleensä jo siinä vaiheessa, kun vedän urheiluhousuja jalkaan, joten olen selvästi oikealla tiellä.
Säännöllisyys on valttia: 2–3 kertaa viikossa. Yritän pitää tästä kiinni, vaikka vaimon muisti ja minun kalenterini eivät aina kohtaa. Toisinaan treenaan kahdesti päivässä, koska unohdan jo tehneeni aamujumpan. Se on sitä kuuluisaa nousujohteisuutta.
Tekniikka ennen tehoa: On tärkeää välttää vammat. Jos polvi sanoo "poks", se ei ole merkki kehityksestä, vaan merkki siitä, että olisi pitänyt pysyä vain siinä Tai Chin läpsyttelyssä.
Miksi vaivautua?
Moni kysyy, miksi kahdeksankymppisen pitää vielä kyykätä takapuoli lattiaan. Vastaus on selvä: se on vakuutus. Lihas on aktiivista kudosta, joka kuluttaa energiaa silloinkin, kun istun vaimon vieressä katsomassa kolmatta kertaa samaa “Väinön kalareissua” Youtubesta. Se ehkäisee kaatumisia, mikä on tärkeää, sillä jos minä kaadun, kuka sitten muistaa, missä ne vaimon lääkkeet ovat?
Lihasvoima on avain itsenäisyyteen. Se, että pääsen vielä omin avuin ylös vessanpytyltä, on arvokkaampaa kuin mikään Suomen talvi olympiakulta. Joten minä jatkan läpsyttelyä, teen olohuoneessa kyykkyjä ja nautin tästä "ihanasta poltteesta" lihaksissa – tai sitten se on vain närästystä aamukahvin jälkeen.
Pysytään liikkeessä, vaikka vauhti muistuttaakin enemmän kilpikonnan liikkumista ja sukkasillaan hiihtelyä. (em)
4.2.26
Pakina:
Pieni piiri eli kuinka maailma horjuu, mutta lainasin vain kirjoja
Minä olen ryhtynyt vähän kapeammaksi. Ehkä myös fyysisesti, vaikka vyötäröni onkin jo ohentunut , mutta ennen kaikkea henkisesti. En kanna maailmaa harteillani. Tajusin nimittäin, että jotkut käyttävät luvattoman monta tuntia elämästä pohtien kalifornialaisten miljardöörien avioeroja ja sitä, miksi joku jossain näyttää kuvissa mustelmia.
Mitä minä sillä tiedolla teen? En mitään. Se on mielen täytettä, kuin söisi pelkkää höttöä, joka vie tilaa, mutta ei ravitse, ja lopulta tuo huonoa oloa.
Päätin siis suunnata sinne, missä minulla on todellista valtaa: kirjastoon. Astuin sisään päättäväisenä, selkä suorana, valmiina kohtaamaan vain ja ainoastaan Palokan aluekirjaston todellisuuden.
Hyllyjen välissä kohtasin naapurin Sepon. Seppo on mies, joka tietää kaiken kaikesta, mikä ei hänelle kuulu.
”Kuulitko jo siitä oikeudenkäynnistä?” Seppo kuiskasi hyllyjen välissä niin, että hänen hengityksensä tuoksui hieman liikaa pastillilta. ”Se amerikkalainen talk show -isäntä on kuulemma…”
Nostin käteni kuin liikennepoliisi. ”Seppo, stop. Minä olen nyt huomio dieetillä. En tiedä isännästä, enkä halua tietää. Minun maailmani on tällä hetkellä tasan kaksi kilometriä tästä pisteestä joka suuntaan.”
Seppo katsoi minua kuin olisin juuri ilmoittanut olevani humanoidi, maapallon ulkopuolinen olento. ”Mutta se on suuri kohu! Se on trendannut jo kolme päivää!”
”Seppo hyvä”, sanoin lempeän tiukasti, ”jos se ei auta minua paistamaan rouvalle parempia lettuja tai olemaan kohtelias tuntemattomille, se on minulle turhaa kohinaa. Mitä sinun polvillesi kuuluu?”
Seppo meni hämilleen. Polvi oli jotain todellista. Siitä seurasi viiden minuutin analyysi nivelvaivoista. Se oli tylsää, mutta se oli aitoa. Me olimme molemmat siinä, hyllyjen välissä, kahden ihmisen pienessä piirissä.
Lopulta suuntasin itsepalvelu tiskille mukanani kolme kirjaa. Ne olivat minun uudet ystäväni: yksi Daniel H. Pinkin “Milloin? Oikealle hetkellä toimimisen taito” (Se on käsinkosketeltavaa), yksi historiasta (koska se on jo tapahtunut, mutta ei muutu klikki otsikoksi) ja yksi fyysisen kotitreeni opas. Aivojen ja kehon on saatava purtavaa ilman, että kenenkään oikea elämä menee pilalle.
Otin kirjat ja lainauskortin, kuitti tulee sähköpostiin.
”Taitaa tulla rauhallinen ilta?”
”Tulee”, ajattelin ja tunsin, kuinka hartioita ei ole painamassa maailmanpelastajan viitta.
Minä yritän keskittyä vain asioihin, joita voin koskettaa. Se on kuulemma muotia.
Kävelin autolle ja ohitin lööppi telineen ede vilkaisematta kertaakaan, kuka on eronnut tai kuka on jäänyt kiinni mistäkin. Jos maailma on romahtamassa, se saa tehdä sen ilman, että minä sitä valvoisin.
EM 4.2.2026
1.2.26
Sielun peili
vai pelkkää jäniksen paskaa hangella?
Sanotaan, että silmät ovat sielun peili, mutta nykyään se peili taitaa löytyä kameran etsimestä. Harrastelijakuvaajalle jokainen tallennettu otos on nimittäin vähemmän dokumentti todellisuudesta ja enemmän todistusaineistoa omasta arkisesta mielentilasta. Kun suuntaan kamerani kohti tarhassa seisovaa suomenhevosta, en minä hevosta kuvaa, minä kuvaan omaa kaipuuta nuoruuden vapautta, villiyttä tai kenties vain sitä tosiasiaa, että keitin iltapäiväkahvista tänään turhan vahvaa.
Tämä on valokuvauksen hienous: kaksi ihmistä voi seistä saman kauramoottorin edessä, ja lopputuloksena on kaksi täysin eri maailmaa. Siinä missä toinen näkee jylhää melankoliaa ja vastavaloon piirtyvän yksinäisen sankarin, toinen tallentaa pörröisen turvan ja lämpimiä värejä. Valinnat valosta ja rajauksesta eivät ole teknisiä suorituksia, vaan sisäisiä huokauksia. Meitä vetävät puoleensa asiat, joissa tunnistan jotain tuttua. Jos sielussa myrskyää, löydät takuulla ne synkimmät pilvenhattarat, vaikka pakkaspäivänä aurinko paistaisi täydeltä terältä ja sormet palelevat.
Mutta malttakaa nyt. Kaikki eivät suinkaan osta tätä syvällistä analyysia. Viereisellä tarhalla kyykkivä kaveri nimittäin tuhahtaa koko ajatukselle ”sisäisestä tuntemisesta”. Hänelle valokuvaus on harrastus siinä missä halkojen hakkuu: se on mekaanista suorittamista, jossa sielu pidetään kaukana muistikortista. Hänen mielestään hevonen on hevonen, ja jos kuva on tärähtänyt, se johtuu liian pitkästä valotuksesta, ei suinkaan tekijän ”epävakaasta minäkuvasta”. Hänelle kamerakännykkä on työkalu ulkoiseen maailman arkistointiin, ei mikään leposohva.
Ehkä totuus löytyy jostain sieltä välistä, tai sitten ei. Itse uskon, että valokuvaus on silta. Kun etsimme sopivaa kohdetta, etsimme todellisuudessa jotain itsestämme. Joskus se on kauneutta, joskus rosoa, ja joskus vain se kadonnut linssisuojus. Minä haluan entistä useammin ottaa minimalistisia kuvia, olkoon vaikka jäniksen papanat valkoisella hangella, jos valo on sopiva.
Mutta yksi on varmaa: vaikka kuinka väität, että kuvaat vain kohteita, sinunkin kuvissasi näkyy aina se tietty kurinalaisuus, joka paljastaa kuvaajasta enemmän kuin hän arvaakaan.
Tämä tammikuu on jo 5 tunnin kuluttua ohi, joten on hyvä hetki katsoa millainen se tämän kuukauden kuvakokoelma on?
(em 31.1.2026 19:00)

.png)