365/44 haastekuva ja kuvan tarina
Helmikuu. Tämä talven selkä, usein harmaa ja jäinen, levittäytyy ikkunan takana. Meidän talossamme se tuntuu ehkä vieläkin syvemmältä, kun elämä on asettanut eteemme omat haasteensa. Vaimoni muistisairaus on muuttanut arkeamme ja muistuttanut hauraudesta – siitä, miten pieniä loppujen lopuksi olemme.
Tänä aamuna päätin uhmata harmautta ja sytyttää tulen vuolukivitakkaan. Siinä on jotain primitiivistä lohdullisuutta. Tapa, jolla liekki alkaa nuolla koivupuuta, takan hiljainen humina ja hidas, mutta varma lämmön leviäminen kiven massasta; se on vastakohta maailman ja elämän epävarmuudelle.
Istuimme vierekkäin, kuten olemme tehneet vuosikymmeniä. Pidimme takan lasiluukut auki, jotta tunsimme hehkun kasvoillamme ja kuulimme tulen puhuvan. Sen ääni on kuin vanha ystävä, joka kuiskaa, että kaikki järjestyy. Takassa palaa puu, joka on kasvanut vuosia ja kerännyt itseensä auringonvaloa –nyt se luovuttaa tuon energian meille takaisin.
Takan kulmalla on tiimalasi, jonka hiekka valuu tasaisesti. Se muistuttaa, ettei mitään voi pitää itsestäänselvyytenä. Jokainen valuva jyvä on arvokas hetki. Sairaus muuttaa ajan käsitystä: se voi venyttää minuutit tuskallisiksi tai kutistaa onnen hetket liian lyhyiksi. Tiimalasin ääressä tuntuu, että voimme hallita aikaa edes hiukan, antaa sen vain valua omaan tahtiinsa.
Ilman television tai muiden ihmisten hälinää on tilaa vain meille kahdelle. On tilaa hengittää ja olla kiitollinen. Tuli ei paranna sairautta, mutta se lohduttaa sielua, ja ehkä juuri se on tärkeintä silloin, kun elämä koettelee. Etenemme yksi hetki kerrallaan, käsikkäin, kunnes hiekka on valunut kokonaan. Ja sitten, jos haluamme, käännämme tiimalasin ympäri ja aloitamme uuden tovin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti