Istahda alas, ota kupillinen kahvia (tai ehkä linssin puhdistusliina) ja kuuntele, sillä nyt pureudumme paradoksiin, joka on yhtä hämmentävä kuin kameran manuaalitila pimeässä huoneessa: Ainoa tapa tehdä jotain hyvin on tehdä se ensin huonosti.
Paradoksi: Huonous on hyvyyden esikartano
Tämä ajatus, jota kirjailija G.K. Chestertonkin sivusi sanoessaan, että "kaikki, mikä on tekemisen arvoista, on sen arvoista, että se tehdään huonosti", tuntuu sotivan tervettä järkeä vastaan. Meillehän on opetettu, että pitää pyrkiä laatuun heti kättelyssä. Mutta katsokaapa tätä meidän valokuvaajien taiteenlajia.
Kuvittele nuori harrastaja – kutsutaan häntä vaikkapa Sepoksi. Seppo on ostanut kalleimman järjestelmäkameran, mitä kaupasta saa, ja lukenut kaikki mahdolliset arvostelut. Hän seisoo hämärtyvässä illassa ja katsoo avautuvaa maisemaa. Mutta Seppo ei ota kuvaa. Miksi? Koska hän pelkää, ettei hän saa vangittua sitä täydellisesti. Hän pelkää, että valotus menee pieleen tai sommittelu ontuu. Seppo haluaa tehdä sen hyvin, joten hän ei tee sitä ollenkaan.
Tässä piilee se suuri virhe, jonka vanhempikin harrastaja saattaa toisinaan unohtaa: Laatu on määrän sivutuote.
Oppitunti kokeneellekin konkarille
Kun puhumme siitä, että asiat on tehtävä ensin huonosti, emme tarkoita laiskuutta. Tarkoitamme sitä, että sallimme osaamattomuutemme kömpelyyden. Valokuvaajalle tämä on kriittistä kahdesta syystä:
Tekninen lihasmuisti: Jos et suostu ottamaan satoja väärin valottuneita, tärähtäneitä ja rakeisia kuvia, et koskaan opi tuntemaan kameraasi niin hyvin, että sormesi löytäisivät oikeat säätimet silloinkin, kun revontulet tanssivat vain viisi sekuntia. Sinun on täytettävä monta muistikorttia, jotta opit, miltä epäonnistuminen näyttää ja tuntuu.
Katseen kehittyminen: Ensimmäiset sata kuvaa samasta kohteesta ovat yleensä niitä harjoitus laukauksia. Ne ovat niitä "huonoja" kuvia, joita jokainen turisti ottaa. Vasta kun olet saanut ne pois alta, tuhonnut ne pois kuleksimasta, mielesi alkaa etsiä jotain muuta. Huonojen kokeilujen kautta löydät sen kuvakulman, jota kukaan muu ei nähnyt.
Harrastaja on prosessin vanki – ja se on hyvä!
Vanhempi valokuvaaja saattaa joskus kangistua kaavoihin. Hän tietää, mikä toimii, ja tekee vain sitä suttua. Mutta se on vaarallista. Jos teet vain sellaista, minkä tiedät tekeväsi hyvin, lakkaat kasvamasta.
Tämä paradoksi opettaa meille, että meidän on palattava "aloittelijan mieleen". Meidän on uskallettava lähteä kadulle ja kuvattava niin, että hävettää näyttää lopputulosta kenellekään. Sillä vasta siinä hetkessä, kun hyväksyt sen, että 90 % päivän saaliista menee roskakoriin, annat tilaa sille yhdelle kuvalle, joka on oikeasti erinomainen.
Tässä on pakinan opetus
Joten, arvon valokuvaajat: älkää odottako sitä hetkeä, kun "osaatte tarpeeksi". Älkää odottako täydellistä valoa tai vielä vähän kalliimpaa objektiivia. Menkää ulos ja tehkää huonoa jälkeä. Olkaa ylpeitä epäonnistumisista, sillä jokainen tärähtänyt otos on askel kohti mestaruutta.
Muistakaa: se, joka ei koskaan tee mitään huonosti, ei koskaan opi tekemään mitään loistavaa. Joten ladatkaa akut, tyhjentäkää muistikortit, sitten mene ja mokaa. Se on ainoa reitti onnistumiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti