Biologinen kello ja se kalenteri

 Askel nousee taas, mieli piirtää kuvia, nuoruus sisällä.

Pitäisi käydä lääkärissä. Ei siksi, että mikään olisi mennyt rikki, vaan tarkistaakseni, olenko vieläkään saavuttanut sitä maagista ”ikälopun” tilaa, jota yhteiskunta 80 vuotiaille niin auliisti tarjoaa. 

Luin juuri: vanheneminen on 80-prosenttisesti kiinni siitä, mitä korvien välissä tapahtuu. Jos uskot olevasi hauras vanhus, muutut sellaiseksi. Jos taas uskot olevasi kuin hitaasti kypsynyt vuosikertaviini, jossa on  hieman sakkaa pohjalla, mutta maku on kohdallaan, elämä näyttää kovin erilaiselta.

Olen päättänyt tehdä petoksen. Minä huijaan kalenteria. Kun muut ikäiseni puhuvat polvi- ja lonkkaleikkauksistaan kuin suuristakin saavutuksista, minä puhun aukon valinnasta valokuvauksessa tai viimeisimmästä äänikirjasta, joka sai minut pohtimaan matkaa avaruuteen, tai ainakin nukahtamaan sivistyneellä tavalla. Kirjoittaminen on minulle parasta lääkettä. Tässä tietokoneella voin olla yhtä aikaa 80-vuotias,  mutta kuin 20-vuotias kapinallinen.

Kun muistelen miten isä ja äiti tuntuivat vanhoilta jo kuusikymppisinä. Muistan isäni: hän istui keinutuolissa ja näytti siltä, kuin olisi odottanut bussia, joka ei koskaan tule. Minä taas en ehdi istua keinutuolissa, sillä minulla on kuvahaaste, joka huutaa armoa, ja kamera, joka vaatii päästä ulos tallentamaan 53/365 minimalistista valon leikkiä hangella.

Liikunta on tässä pelissä se ratkaiseva kortti. En minä pitkiä matkoja kävele, mutta liikutan itseäni tarpeeksi vanhoja itsepuolustuslajeja, jotta viikatemies ei saa minusta helppoa niskalenkkiä. Jos hän yrittää, hän joutuu vähintäänkin väijymään perässäni.

Kyse on asenteesta. Jos lakkaisin haluta oppimista, lakkaisin elämästä. Siksi kuuntelen kirjoja silloinkin, kun silmät väsyvät. Maailma ei lopu siihen, että mittariin vaihtuu perässä oleva numero. Se vain tarkoittaa, että kuvia ja kirjoja on takana enemmän ja kone käy tasaisemmin.

En ole vanha! Olen vain ollut täällä, tehnyt työtä  ja eläkkeellä oppinut nauttimaan matkasta ilman kiirettä päätepysäkille. Kuten kirjat opettavat: muuta ajatuksesi, niin muutat kehosi. Ja minun kehoni aikoo tänäänkin tehdä lumityöt, vaikka polvi vähän muistuttaakin, mutta onneksi vuoden 2026 talvi on todellakin vähäluminen.

Valo tarttuu nyt, tarina jatkuu vielä, voimaa sanoissa!