koostuu ajan viipaleista
Kun taannoin aloin pohtia "viipale"-sanaa, ajatukset karkasivat väkisinkin jääkaapille. Kuvittelin jo itseni kuvaamassa kuivunutta meetvurstia vastavalossa. Mutta ei. Ei mennä siitä, mistä aita on matalin. Päätin tarttua toimeen, joka vaatii hienovaraisuutta: tietoon.
Pinoan pöydälle vanhoja valokuvauskirjoja. Ylimpänä on Exakta ja pienkamerakuvaus, jonka kannessa tuoksuu jo lähes sota-aika ja kehitekemikaalit. Päällä lepää Andreas Feiningerin teos hän, joka tiesi sommittelusta enemmän kuin minä tulen koskaan ymmärtämään. Pinon huipulla voisi olla on Martti Brandtin lehtikuvia, ja vieressä on nippu vanhoja Kamera-lehtiä.
Tässä on asetelma. Mutta missä on se viipale?
Se on tässä. Yksi kuva, jossa kirja on auki, Exakta kirjan, sivut harottavat kuin vanha viuhka. Valo siivilöityy ikkunasta ja leikkaa sivujen väliin. Siinä on konkreettinen viipaloitua tietoa. Mutta samalla, kun painan laukaisinta, teen jotain vielä suurempaa.
Valokuvaus ei ole vain kuvan ottamista; se on ajan leikkaamista. Se on tämän hetken, joka ei koskaan palaa, viipaloimista ikuisuudeksi.
Feininger tiesi sen, ja nyt tiedän minäkin. Otan kameran käteen, ja leikkaan taas yhden viipaleen ajasta. Se onnistuu, kunhan muistan, etten ota itseäni, tai sitä meetvurstia liian vakavasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti